Turkkilaisten hyökkäys Europpaan.
Muutamat turkkilaislaumat, jotka olivat siirtyneet pois mongolilaisten jaloista, perustivat Osmanin johdolla (noin 1300) valtakunnan Vähä-Aasian pohjoisosaan ja valitsivat pääkaupungikseen Brussan, joka vielä nykyäänkin on turkin sulttaanien hautauspaikka. Kohta he ulottivat valloitusretkensä Europpaan ja muuttivat silloin hallituksensa Adrianopoliin (1361) sekä levittivät sieltä käsin valtaansa aina Balkaniin saakka. Kaikkein naapurikansojen kauhuksi järjestettiin hirvittävä vakinainen sotaväki. Valloitetuista kristityistä maista otettiin väkisin poikalapsia, jotka sitte kasvatettuina Muhammedin uskoon elivät kasarmeissa, jyrkästi erotettuna muusta väestöstä, eivätkä saaneet koskaan naida. "Heidän nimensä olkoon Jeni sheri" ("uudet sotilaat", siitä nimitys janitshaarit), lausui pyhä mies, joka heidät vihki sotilaiksi, "heidän kasvonsa loistakoot taistelun päivänä ja uskottomat paetkoot heidän miekkaansa." Ratsuväki (spahis) koottiin heimojen jaloimmista miehistä, jotka vapaatahtoisesti kirjoituttivat siihen itsensä ja olivat sitte vapautetut kaikesta veronmaksusta.
Urhollisen Bajasidin johdolla, jota valloitustensa nopeuden tähden sanottiin leimaukseksi, valloittivat turkkilaiset Bulgarian, Servian ja Bosnian. Unkarin kuningas Sigismund koetti pysäyttää heidän etenemistänsä, mutta suuressa taistelussa Nikopolin luona joutui hän niin tappiolle, että töin tuskin itse pääsi pakoon. Bajasid oli jo marssimassa Konstantinopolia vastaan, kun hänen täytyi lähteä mongolilaisen maailmanvalloittajan Timurin suuria sotalaumoja vastaan. Verisessä taistelussa Ankyran luona voitettiin hänet ja otettiin vangiksi (1402). Kun turkkilaisvalta nyt oli kukistettu ja mongolilaisten valta Timurin kohta tapahtuneen kuoleman jälkeen hajosi, olisi kristityillä ollut sopivin tilaisuus kukistaa islamin kasvavaa voimaa, mutta he sen laiminlöivät. Bajasidin poika sai ihan esteettä uudistaa turkkilaisvallan entiselleen ja hänen poikansa poika lisäksi vielä valloitti Konstantinopolin.
Vanha oli jo taistelu, jota turkkilaiset, nämä jo kauan islamin miekan kantajina olleet, kävivät kristittyjä kansoja vastaan. Se alkoi seldshukkilaisten taistelulla kreikkalaista keisarikuntaa vastaan, joka sai yhtä odottamattoman kuin mahtavankin avun länsimaisista ristiretkeilijöistä. Ristiretket eivät voineet perustaa mitään pysyväistä länsimaista valtaa Aasiaan, mutta vuodattivat uutta uskon innostusta islamiin ja saivat siten aikaan turkkilaisten hyökkäyksen Europpaan.
Konstantinopolin valloitus (1453).
Sulttaani Muhammed II Valloittaja oli kauan kristittyjen länsimaiden kauhuna. Hänellä oli mustan kelmeä iho, intohimoinen muoto ja läpitunkeva katse. Ollen toimelias ja kunnianhimoinen ikävöi hän sotia ja suuria yrityksiä. Perustamalla linnoituksia Konstantinopolin lähelle ilmasi hän heti alusta kyllin selvästi aikeensa.
Kreikkalaisen keisarin arvo oli silloin Konstantinus XI:llä, joka jalomielinen isänmaallinen mies olisi kyllä ansainnut elää parempana aikana. Nyt oli Konstantinopolin kaupunki sekä kaitainen maakaistale sen ympärillä hänen koko valtakuntansa ja siinä hän hallitsi turmeltunutta kansaa. Sentähden hän koetti yhtä tarkkaan karttaa kaikkia sodan aiheita, kuin Muhammed niitä etsi. Eräänä päivänä turkkilaiset sotamiehet ajoivat pienessä kreikkalaiskylässä hevosensa kristittyjen viljavainioihin ja kristityt ryhtyivät heitä torjumaan. Sulttaani heti sytytytti kylän tuleen ja ilmoitti keisarille, että hän katsoi tuota hänen väellensä tehtyä väkivaltaa sodan julistukseksi. Muhammed kuitenkin jätti piirityksen seuraavaksi kevääksi.
Talvi kului sotivissa valtakunnissa aivan eri tavalla. Muhammed varustautui suureen työhönsä kuumeen tapaisella toimeliaisuudella; hän teki kaupungin asemakarttoja, rakensi laivoja ja varusti sotaväkeä; mutta varsinkin hän koetti hankkia hirvittävää tykistöä, valatti suunnattoman suuria kanuunoita, joista huomattavin "Muhammedin kanuuna" voi ampua 600 naulan painoisia kuulia: sitä kuljettamaan tarvittiin 60 härkää ja 450 ihmistä. Konstantinopolissa sen sijaan vallitsi laimea välinpitämättömyys. Konstantinus itse, ainoa, joka ajatteli uhkaavaa vaaraa, koetti, lupaamalla yhdistää Kreikan kirkon Rooman kirkkoon, taivuttaa paavia toimittamaan avun lähetystä länsimaista; mutta siten hän vain vaikutti kiukkua kreikkalaisessa papistossa ja kansassa, niin että paavin lähettiläs otettiin kylmäkiskoisesti vastaan ja latinalaiset papit kivitettiin; kaupungin asujamet tahtoivat ennemmin antautua turkkilaisten valtaan kuin suostua yhtymään Rooman kirkkoon. Lahkoutuen uskonriidoista kiistelivät he keskenään happanemattomasta ehtoollisleivästä, kiirastulen laadusta ja Taborilla ilmautuneesta valosta, sill'aikaa kuin vihollinen varustautui tuhoavaan rynnäkköön kaupungin muureja vastaan.
Kevään tultua läksi Muhammed Adrianopolista 250,000 osmanilaisen kanssa ja samaan aikaan kokoutui hänen käskystänsä 350-aluksinen laivasto Konstantinopolin lahteen. Peljättävä tykistö seurasi kristityn päällikön johdolla sotaväkeä. Tosin oli kaupunki sekä luonnostaan että teennäisesti lujasti linnoitettu. Kahdelta puolen sitä suojeli meri, jonka rantaa pitkin kaksinkertaiset suojelusmuurit ulottuivat; maan puolella pidättivät vihollista syvät ja leveät haudat ja kaksinkertaiset vallit sekä suuri kolminkertainen muuri torneinensa, joita oli yhdeksättä kymmentä. Mutta kaupungin veltostunut väestö, jota kuitenkin oli monta sataatuhatta ihmistä, asetti ainoastaan 5,000 sotilasta. Sitä paitsi oli genualainen ylimys Giustiniani tänne tuonut 2,000 miestä.
Koska turkkilainen laivasto oli liian heikko tunkeutumaan hyvin suljettuun satamaan, jäi sen tehtäväksi ainoastaan tarvevarojen tuonnin estäminen meritietä; Muhammed sen sijaan ryntäsi maan puolelta. Haudat täytettiin riisikimpuilla sekä haavoitettujen ja kuolleiden ruumeilla. Neljästätoista patterista alkoi tuiskuta tuhoavaa tulta kaupunkia kohti; suuri Muhamedin kanuuna, jolla voitiin ampua ainoastaan seitsemän kertaa päivässä, räjähti viimein kappaleiksi, jolloin joukko lähellä seisojia pahasti vahingoittui. Osa muurista kaatui, jo varustauduttiin tunkeutumaan sisään aukosta, raivatakseen sitte itselleen tietä toisen haudan ylitse. Suurta puista piiritystornia siirrettiin pyörillä eteen päin ja eräs kaupungin torni vahingoittui melkoisesti. Niinpä kaikki näytti menestyvän, mutta pimeän tulo pakotti turkkilaiset keskeyttämään rynnäkkönsä. Yöllä onnistui kristittyjen sotamiesten, joita keisari ja urhollinen Giustiniani rohkasivat, sytyttää puutorni tuleen, korjata vahingoittuneet muurinpaikat ja jälleen puhdistaa hauta. Niinpä ensimmäinen rynnäkkö kunnialla torjuttiin.
Kohta sen jälkeen tuli näkyviin viisi laivaa, neljä genualaista ja yksi keisarin, jotka purjehtivat suoraa päätä kaupunkia kohti, tuoden täytensä sotatarpeita. Turkkilainen laivasto, ollen niiden rinnalla monta vertaa voimakkaampi, asettui taistelujärjestykseen, puolikuun muotoon, jonka kärjet ulottuivat kumpaiseenkin rantaan. Mutta kristityt laivat, ollen paremmin varustetut ja ohjatut, ryhtyivät rohkeasti taisteluun. Molemmat rannat olivat täynnä katsojia, jotka huudoillaan koettivat rohkaista kukin omaa puoluettansa. Mutta turkkilaisten monet laivat, ollen toinen toisensa tiellä, eivät voineet pitää puolikuutansa koossa. Turhaan Muhammed kiihkossaan malttamattomasti kannusti ratsunsa veteen ikäänkuin tahtoen ihan itse palauttaa peräytyvää laivastoansa vihollista vastaan. Kristittyjen laivat pääsivät kuitenkin viimein turkkilaislinjan läpi ja laskivat kansan riemuiten tervehtiessä sulkuvitjain ylitse Konstantinopolin satamaan. Sulttaani rankasi laivastonsa onnetonta päällikköä, antaen hänelle kultaisella kepillään sata iskua selkään.
Mutta tämä kristittyjen menestys olikin viimeinen. Muhammed teki näiden molempain vastoinkäymistensä jälkeen uuden omituisen ja arvaamattoman suunnitelman. Hän tasoitutti Bosporon ja sataman yläpuolen välimaan ja peitätti sen rasvatuilla palkeilla ja laudoilla. Yön kuluessa kuljetettiin pyörillä seitsemänkymmentä alusta täysissä purjeissa ja runsaine varustusväkineen sisäsatamaan. Äärettömästi piiritetyt hämmästyivät, kun seuraavana aamuna näkivät heikkojen satamamuuriensa edessä nämä viholliset sotalaivat, joista alkoi tuiskuta tulta ja nuolia.
Samaan aikaan Muhammed maan puolella varustautui uuteen ratkasevaan rynnäkköön. Hän lupasi paratiisin niille, jotka kaatuivat pyhässä taistelussa, sekä eloon jääville kaiken raha-, omaisuus- ja ihmissaaliin; itselleen hän pidätti ainoastaan kaupungin kartanot. Sille, joka ensinnä tunkeutui kaupunkiin, määrättiin palkinnoksi rikkain maaherran paikka. Pelkureille sitä vastoin uhattiin hirmuisinta rangaistusta. Muhammedin täten kiihdytellessä väkeänsä olivat kaupungin asujamet tuskan ja epätoivon vallassa; rukouksia luettiin ja Marian kuvia kannettiin juhlallisessa saatossa ympäri kaupunkia. Konstantinus valmistautui kuolemaan, otti Sofian kirkossa vastaan pyhän ehtoollisen ja sanoi jäähyväset lähimmäisilleen.
Yöllä alkoivat turkkilaisten tulet leimuta ja hurjaa sotahuutoa kuului joka taholta. Päivän koitteessa alkoi pattereista hirvittävä tulituisku kaupungin jo ennestäänkin suureksi osaksi rikkiammuttuja muureja vastaan, ja turkkilaiset laivat tunkeutuivat syvälle satamaan. Kristityt torjuivat rynnäkköä alussa miehuullisesti ja vihollisen tiheihin joukkoihin vaikuttivat heidän tuliaseensa tuhoavasti. Mutta Muhammed marssitti alinomaa esiin uusia joukkoja, joiden ruumeista haudat täyttyivät, kunnes tie tasoittui hänen ydinjoukoillensa, janitshaareille. Nämä olivat tähän asti levänneet, vaan marssivat nyt hallitsijansa viittauksesta esiin. Kanuunain jyrinä vahveni joka taholla ja sotilaat tunkeutuivat kaatuneiden ruumisten yli kaupungin sisämuurille asti. Erään turkkilaisen onnistui nousta heikosti puolustettuun torniin; hänen jälkeensä seurasi muita, työntäen kohta kreikkalaiset pois koko muurilta. Samaan aikaan mursi vihollislaivasto kaupungin satamaportin. Huutaen "Konstantinopoli on meidän" tunkeutuivat turkkilaiset vastustamattomasti kaupunkiin kahdelta taholta.
Viime hetkeen asti koetti keisari keskellä suurinta vaaraa kiihottaa ja rohkaista sotilaitansa. Mutta kun Giustiniani haavoittui ja siirtyi pois paikaltansa, alkoi hurja sekasorto. Konstantinus, nähden kaikki olevan hukassa, riisui keisarillisen purpuransa ja syöksyi vihollisten tiheimpään joukkoon; hänen ruumiinsa löytyi sitte suuren ruumiskasan alta. Niin kaatui viimeinen Caesar nimensä arvoisella tavalla hajoavan valtansa raunioiden alle.
Kaupungin onneton väestö pakeni alttarien turviin tai pylvästen ympärille, jotka taikuus oli pyhittänyt. Sofian kirkkoon oli suuri ihmisjoukko kokoutunut; eräs pappi, ollen salaliitossa turkkilaisten kanssa, oli houkutellut kaupunkilaisia toimettomuuteen uskottelemalla, että murhaenkeli oli muka keskellä kaupunkia tuhoava ryntäävän vihollisen; tätä enkeliä kirkkoon sulloutuneet paraillaan odottelivat, kun ryntäävät turkkilaiset sinne tunkeutuivat ja raastoivat heidät ulos orjuuteen. Kaupunki oli kaikkine aarteineen alttiina voittajain saaliin- ja hävityshimolle; kaikki irtain tavara ryöstettiin, monta taideteosta ja kirjastoa, muinaisajan arvokasta aaretta, hävitettiin ainiaaksi, pyhäin kuvia ja ristinmerkkejä sotkettiin jalkoihin, ja asujamia vietiin joukottain orjuuteen. Kolmantena päivänä valloituksen jälkeen saapui Muhammed, rautanuija kädessä, visiirein ja pashojen ympäröimänä kaupunkiin ja katseli, silmät hurjasta ilosta mulkoilevina, hävitystä, jota hänen sotilaansa olivat tehneet. Keisarillinen linna, silloin autio ja paljaaksi riistetty, määrättiin sulttaanin vastaiseksi asunnoksi. Sofiankirkon korkeimmasta huipusta murrettiin pois risti ja puolikuu asetettiin sijaan. Mutta pappi, joka oli petellyt asujamia murhaenkelin tarinalla, nimitettiin kristittyjen patriarkaksi.