Sankaritarina.
Herakles (dorialainen sankaritarina).
Tirynsin kuninkaan Amfitryonin puolisolle Alkmenelle syntyi poika Herakles (Herkules), jonka isäksi sanottiin Zeuta. Kun poika oli kahdeksan kuukauden ijässä, lähetti Zeun puoliso Here vihasta häntä kohtaan hänen luoksensa kaksi suurta käärmettä. Mutta poika tarttui pikku käsillään petoja niskaan ja puristi ne kuoliaaksi. Niin osoitti hän jo kätkyessä sankarivoimaansa.
Sittemmin kerrottiin Herakleen nuorukaiseksi kasvaneena kerran yksinänsä kävelleen ajatuksissaan. Hän tuli tienhaaraan. Hänen siinä miettiessään, kumpaako tietä läksisi, astui hänen eteensä kaksi suurikasvuista naista. Toinen, tosin kaunis, mutta olennoltaan kevytmielinen ja liikkeiltään kiemailija, puhutteli häntä: "Jos otat minut ystäväksesi, kuljetan minä sinua suloisinta ja helpointa tietä." Herakles kysyi: "Kukas sinä olet?" Hän vastasi: "Ystäväni sanovat minua Huvitukseksi, vaan viholliseni Himoksi." Toinen nainen seisoi siinä puhtaana, kainona ja sävyisänä. Kun Herakles kääntyi hänen puoleensa, sanoi hän: "Minä en hurmaa sinua hekkuman kiusauksilla, jos seuraat minua; sillä tiedä, että jumalat eivät salli ihmisen päästä hyvän ja kauniin perille ilman suuria vaivoja ja ponnistuksia. Mutta minun johdollani sinä saavutat kuolemattomuutta, kunniaa ja kiitosta sekä jumalain että ihmisten edessä." Näin puhui Siveys, ja hänen tiensä valitsi Herakles. Vanhempana hän meni Tirynsin kuninkaan Eurysteun palvelukseen, ja kuningas pani hänelle tehtäväksi kaksitoista kovaa työtä, joiden suorittamisella hän tuotti hyötyä, ja saavutti sankarin maineen.
Nemeian metsässä Argoliissa oleskeli hirvittävä leijona, hävitellen lähiseutuja, eikä sitä saatu ammutuksi, kun kaikki nuolet kimmahtivat pois sen paksusta taljasta. Herakles otti käsin kiinni pedon ja tappoi sen vahvalla nuijansa iskulla. Taljan hän nylki ja kantoi sitä täst'edes aina voiton merkkinä. Samoin pysyi nuijakin hänen mieluisampana aseenaan.
Hydra, satapäinen lohikäärme, hävitteli Lerna-järven seutua. Koukeroisella miekalla hakkasi Herakles siltä poikki muutamia päitä; mutta jokaisen pois hakatun sijaan kasvoi kaksi uutta. Viimein Herakleen uskollinen asekumppani Iolaos sytytti koko metsän tuleen ja antoi sankarille palavan puunrungon. Nyt Herakles, katkaistuaan pään poltteli haavaa kekäleellänsä, eikä pää sitte enää voinut kasvaa. Näin sai hän pedon surmatuksi.
Kokonaisen vuoden ajeli Herakles Artemiille pyhitettyä sarvasta, jolla oli kultaiset sarvet ja vaskijalat, ja se juoksi niin sukkelaan, että sitä tuskin nuolikaan saavutti. Hän kantoi sen sylissään Eurysteulle, joka heti taas lähetti Herakleen Erymantos-vuorelle, missä metsäsika seutua hävitteli. Senkin Herakles kantoi hartioillaan elävänä Tirynsiin ja laski kuninkaan eteen.
Hänen käskettiin sitte puhdistaa Elis-maan kuninkaan Augiaan navetat, joissa oli kolmetuhatta nautaa seisonut pitkän aikaa eikä lantaa ollut pois luotu. Herakles repi auki yhden seinän ja johti siitä sisään Alfeios- ja Peneios-joet, jotka pian huuhtoivat pois kaiken lian.
Hän voitti amatsoonit, sotaiset naiset, joita ei siihen asti kukaan ollut voittanut. Espanjassa ryösti hän karjalaumat jättiläiseltä Geryonilta, jolla kolminaisessa ruumiissaan oli kuusi kättä ja kuusi jalkaa. Afrikasta hän nouti hesperidein kultaomenat ja kävi aina Herkuleen pylväillä (Gibraltarin salmella) asti, jotka hänestä saivatkin nimensä. Itse manalastakin kävi hän noutamassa Kerberos-koiran, jolla oli kolme päätä ja häntänä käärme. Mutta sen käärmeen purema tuotti hänelle sieluntaudin, joka kiihtyi mielipuolisuudeksi, ja vasta uudet ponnistukset hänet siitä paransivat.
Kun Herakles sai puolisoksensa kauniin Deianeiran, täytyi hänen matkallansa Tebeen mennä Euenos-joen yli, joka juuri silloin sattui olemaan tulvillansa. Kentauri Nessos, eräs olento, jonka alapuoli oli nelijalkainen hevonen, mutta ylipuoli ihminen, tarjoutui kantamaan seljässänsä Deianeiran joen yli. Mutta vietyään morsiamen toiselle rannalle läksikin Kentauri nelistäen viemään häntä pois. Herakles silloin heti ampui Kentauriin yhden niistä nuolistansa, jotka oli Lernan lohikäärmeen sappeen kastamalla tehnyt kuolettaviksi, ja vapautti morsiamensa. Mutta kuolintuskissaan mietti Nessos kostoa. Hän antoi Deianeiralle verisen pukunsa, huomauttaen, että hän sillä muka saisi takaisin miehensä rakkauden, jos hän joskus tulisi vaimolleen uskottomaksi. Kohta sen jälkeen saattoikin luulevaisuus Deianeiran seuraamaan neuvoa. Hän antoi Herakleelle komean juhlapuvun, johon oli kutonut villoja Nesson puvusta. Tuskin ehti Herakles ottaa juhlapuvun yllensä, kun tunsi kovaa tuskaa, sillä villat ikäänkuin syöpyivät hänen ruumiisensa. Hän riuhtasi puvun pois yltänsä, vaan nahkaa ja lihaa läksi mukaan. Nyt Herakles, tuntien eron tulevan tästä elämästä, kannatti itsensä ylös Oitavuorelle ja nousi polttoroviolle, jonka itse oli tehnyt. Liekit polttivat kuolevaisen osan sankarista, mutta hänen henkensä nousi pilvessä Olympon jumalain luo.
Teseus (ionialainen sankaritarina).
Atenan kuningas Aigeus oli Teseun isä, ja Troizenen kuninkaan tytär Aitra hänen äitinsä. Aigeus, lähteissään vähän ennen pojan syntymää Troizenesta, oli kätkenyt miekkansa ja kenkänsä suuren kalliolohkareen alle ja käskenyt Aitran, jos hänelle syntyi poika ja se tuli niin väkeväksi, että jaksoi nostaa kiven, lähettämään hänet tuomaan noita kätkettyjä tavaroita Atenaan. Teseus, nuorukaiseksi ehdittyään, nosti kiven ja läksi sitte matkalle Atenaan.
Hän halusi tehdä jotakin suurta ja kaunista maailmassa. Siihen häntä kiihotti varsinkin Herakleen maine; sillä tämä sankari oli silloin kunniansa kukkulalla ja hänet Teseus nyt otti esikuvakseen. Kun äitinsä ja äitin isä Teseuta kielsivät lähtemästä maata myöten, koska Korinton taipale oli vaarallinen rosvojen tähden, valitsi Teseus juuri sen tien, saadakseen sankarimainetta pahantekijäin hävittämisellä.
Ensin hän tapasi Perifates-jättiläisen, joka rautanuijallaan surmasi matkustajat, kun sai heidät ensin luoksensa houkutelluksi. Teseus meni myöskin hänen tykönsä, mutta torjui iskun käsillään, tappoi pahantekijän ja otti nuijan, joka sitte aina pysyi hänen uskollisena kumppaninaan.
Istmolla oleskeli Sinnis-rosvo, joka taivutteli yhteen kahta nuorta kuusta ja sitoi latvat kiinni sekä niihin matkamiehet yhdestä jalasta kumpaiseenkin kuuseen. Leikaten poikki nuoran, joka piti kuusia yhdessä, katseli hän huviksensa, miten erilleen ponnahtavat puut repivät ihmisiä. Teseus otti rosvon kiinni ja surmasi hänet hänen omalla tavallaan.
Etempänä sankarin matkalla istui kalliolla meren rannalla Skiron, joka pesetti jalkojaan ohi kulkevaisilla ja heidän sitä tehdessään potkasi heidät mereen. Teseus myöskin teki, mitä Skiron pyysi, mutta otti häntä viimein jaloista ja viskasi kauas mereen, jonka hirviöt hänet söivät.
Viimein tapasi Teseus Prokrustes-jättiläisen, joka huviksensa asetteli lyhytkasvuisia ihmisiä pitkälle vuoteelle ja venytti heidät sen pituisiksi, kunnes raukat kovissa tuskissa heittivät henkensä; ja pitkät ihmiset hän sijoitti lyhyeen vuoteesen ja hakkasi jaloista pois sen verran, kuin ulottui vuoteen ulkopuolelle. Mutta Teseus voitti hänet ja pani lyhyeen vuoteesen sekä hakkasi poikki hänen jalkansa. Puhdistettuaan täten koko tien pahantekijöistä saapui hän onnellisesti Atenaan, jossa isänsä otti hänet hyvästi vastaan.
Kreta-saarta hallitsi kuningas Minos, joka oli mahtavalla laivastollaan pakottanut atenalaiset rangaistukseksi hänen poikansa murhaamisesta lähettämään yhdeksänä vuotena joka vuosi seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa Kretaan. Siellä heidät suljettiin suunnattomaan labyrintti-rakennukseen, jonka monenmoisista sokkelokäytävistä he eivät enää osanneet ulos. Labyrintissa oleskeli Minotauros-hirviö, puoleksi ihminen, toiseksi härkä, jonka uhreiksi onnettomat viimein joutuivat. Kun Teseus saapui Atenaan, oli juuri kolmannen kerran lähetettävä sovittu uhrivero Kretaan. Hän silloin vapaaehtoisesti yhtyi nuorukaisparveen ja lupasi huolestuneelle isälleen levittää palatessansa laivan tavallisten mustain purjeiden sijaan valkoiset, jos hänen onnistui surmata Minotauros.
Kretassa Minos-kuninkaan tytär Ariadne rakastui sankariin ja antoi hänelle salaa lankakerän, neuvoen Teseuta sitomaan labyrintin suulle langan pään ja sitte kävellessään vähitellen purkamaan kerää, että osaisi lankaa myöten jälleen ulos eksyttävistä sokkeloista. Siten hän, tapettuaan härjän, pelastui, ja silloin myös Minos luopui vaatimasta veroa. Mutta kotimatkalla ei Teseus muistanutkaan nostaa valkoisia purjeita. Aigeus kun istuen niemen nenässä meren rannalla ikävällä odottelemassa laivan palaamista näki mustat purjeet, syöksyi toivottomuudessaan mereen, jota, kuten kerrotaan, ruvettiin hänestä sanomaan Aigeianmereksi.
Tähän aikaan elivät Attikan maakunnan asujamet kahdessatoista toisistaan erillisessä kyläkunnassa, kullakin oma hallituksensa. Teseus sai aikaan kyläkuntain yhtymisen yhdeksi kunnaksi, jonka pääpaikaksi tuli Atena.
Tyytymättömyydestä kansaan läksi Teseus viimein vapaaehtoiseen maanpakoon Skyros-saareen. Sen kuningas houkutteli sankarin korkealle kalliolle, sanoen muka tahtovansa näyttää hänelle kaiken maansa, vaan sysäsi hänet sieltä mereen. Atenalaiset kuitenkin kohta katuivat kiittämättömyyttänsä, rakensivat Teseulle temppelin ja alttarin sekä toivat suurella juhlallisuudella hänen luunsa Skyrosta Atenaan.
Argonautain retki.
Iason, nuori tessalialaisen ruhtinaan poika, tuli tervehtimään Peliasta, joka oli anastanut hänen isänsä valtakunnan. Päästäkseen eroon nuorukaisesta taivutti Pelias hänet lähtemään Kolkiisen Mustanmeren itärannalle noutamaan sieltä kultanahkaa.
Orkomenos-kaupunkia Boiotiassa hallitsi kerran kuningas, jolla oli kaksi lasta, poika Friksos ja tytär Helle. Äitinsä kuoleman jälkeen saivat lapset häijyn emintimän, joka väijyi heidän henkeänsä. Eräänä yönä näyttäytyi lapsille äitivainaja ja antoi heille kultavillaisen ja kultasarvisen oinaan. Sillä ratsasti Friksos pois sisarensa Hellen kanssa. Kun he saapuivat salmeen, joka erottaa Aasian Europasta, putosi Helle veteen, jota siitä päivin on sanottu Helien mereksi eli Hellespontoksi. Mutta veli vei oinaan Kolkiisen, uhrasi sen siellä ja ripusti nahkan metsikköön, joka oli pyhitetty sodan Ares-jumalalle. Tämä nahka piti Iasonin nyt noutaa.
Monta Kreikan kuuluisaa sankaria, myöskin Herakles ja Teseus, saapui lähtemään retkelle. Suuri laiva rakennettiin ja rakenusmestari Argon mukaan nimitettiin Argoksi. Iasonin johdolla läksivät sankarit purjehtimaan. Monen seikkailun jälkeen saapuivat he viimein Kolkis-maahan Fasis-joelle ja nousivat maalle. Iason silloin meni maan kuninkaan Aieteen luo ja pyysi kultanahkaa. Kuningas sen lupasi hänelle, jos hän ensin yksinään valjasti auran eteen kaksi vaskikavioista, tulta puuskuvaa, raisua härkää, niillä kynti kappaleen maata, kylvi siihen lohikäärmeen hampaita ja viimein taisteli asemiesten kanssa, jotka kylvöstä kasvoivat.
Kuninkaan tytär, taikatemppuja osaava Medeia, rakastui heti ensi näkemästä tulisesti Iasoniin ja lupasi auttaa häntä, jos Iason ottaisi hänet puolisokseen. Medeia antoi sankarille voidetta, jolla hänen piti sivellä ruumiinsa ja aseensa; siten häneen ei pystynyt härkäin tuli eikä vaskikaviot. Iason sai härjät kiinni, valjasti ne auran eteen, kynti vainion ja kylvi lohikäärmeen hampaita. Silloinpa alkoi sotilaita kypäröineen ja kiipineen hiljakseen kasvaa maasta. Piilopaikastaan heitti Iason heidän keskelleen kiven, josta he heti joutuivat riitaan ja tappoivat toinen toisensa. Vaikka Iason nyt oli tehnyt hänelle määrätyt työt, ei Aietes kuitenkaan tahtonut antaa kultanahkaa. Medeia sentähden vei Iasonin yöllä metsikköön, jossa nahka riippui, vaivutti taikajuomalla uneen vartiaksi asetetun lohikäärmeen ja antoi nahkan Iasonille.
Iason nousi Medeian ja matkakumppaniensa kanssa laivaan. Medeia otti mukaan pikku Absyrtos-veljensä. Mutta Aietes-kuningas, kuultuaan heidän pois purjehtineen, läksi ajamaan heitä takaa. Tuntien purjeista isänsä laivan tappoi Medeia pikku veljensä, viskoi paloitellun ruumiin mereen ja asetti pään ja kädet kalliohuipulle meren rantaan. Kauhistuksissaan ei Aietes nyt huolinut muusta kuin poikansa jäsenten kokoamisesta, voidakseen ne haudata, Siten jäi takaa ajaminen sikseen.
Mutta Medeia ei saanut mitään iloa rikoksestaan. Iason hänet hylkäsi, ja kostaakseen teki Medeia vielä useampia rikoksia sekä kuoli viimein inhottuna.
Trojan sota.
Tämä sota on tullut erittäin merkilliseksi siitä, että se on antanut aihetta kahteen ihanaan sankarirunoelmaan Iliadiin ja Odysseiaan, joiden sepitsijöitä, luultavasti useampiakin luvultaan, on yhteisellä nimellä sanottu Homeroksi (sokeaksi). Tapahtuman juoksu oli lyhyesti seuraava:
Troja oli mahtava kaupunki Vähä-Aasian luoteisrannalla ja sitä hallitsi Priamos-kuningas. Hänen pojistansa oli Paris kaunis, mutta kevytmielinen ruhtinas. Hän kävi kerran Spartan kuninkaan Menelaon luona ja vei kavalasti hänen puolisonsa kauniin Helenan kanssansa Trojaan. Menelaon veli, Mykenan mahtava kuningas Agamemnon, kokosi silloin Trojaa vastaan suuren kostoretken, johon monta Kreikan jalointa sankaria tuli osalliseksi. Elävästi ja luonnollisen selvästi ovat nämä sankarit Homeron runoelmissa kuvatut: kopea, käskeväinen Agamemnon, hyväluontoinen, kiivaanlainen Menelaos, rohkea Diomedes, viekas Odysseus, kunnianarvoinen vanhus Nestor ja varsinkin nuori sankari Akilleus, Tessalian ruhtinaan poika, josta koko sodan menestys riippui. Trojalaisten puolella oli huomattava varsinkin jalo, miehuullinen Hektor, yksi Priamon monesta pojasta. Kreikkalaiset tekivät Trojan luo varustetun leirin, turpeilla ja ruo'oilla katettuja puutöllejä. Lähes kymmenen vuotta kesti tämä taisteluista ja urhotöistä rikas piiritys. Johtajat taistelivat vaunuissa, joiden edessä oli kaksi tai kolmekin hevosta; muu väki jalkaisin. Sodan yhdeksästä ensi vuodesta ei tarina paljoakaan kerro. Sitä vastoin ovat viimeisen sotavuoden muutamat ratkasevimmat tapaukset tulleet aineeksi, jota Iliadin kuvailut käsittelevät.
Taistelu Trojan luona. Agamemnon tahtoi riistää Akilleulta hänen sotasaalistansa, kaunista Briseis-orjanaista; siitä alkoi heidän keskensä turmiollinen riita. Akilleus erosi sotureinensa muista kreikkalaisista ja oleskeli jonkun ajan joutilaana teltassaan, kitaraa soitellen. Sill'aikaa Agamemnon petollisen unen houkutuksesta valmisti yleisen rynnäkön trojalaisia vastaan. Akaialaiset (kreikkalaiset) asettuivat taistelujärjestykseen.
Niinkuin hulmuelee tuli polttaessaan salot laajat,
Kunnaillen kohoaa valosoihtuja heittäen loitos.
Niinpä akaiaisten kulun aikana vaskien välke
Pilvihin päin ylös nous', sätehillään häikäsi seudun.
Niinkuin hurmaavan isot parvet lintuja nähdään,
Kurjet ja hanhet ja myös kenot joutsenet, ilmojen halki
Lentävän suunnalleen kukin siipien kuntoa koittain,
Tai aleten jyminällä, mi tannertakin tärisyttää,
Niin monet laumat heit' ulos laskivat laivat ja teltat
Tulvimahan nyt Skamandron kentälle, vaan kamalasti
Liikkeen aikana maa tömis miesten ja ratsujen alla.
Niinkuin paimenet saa kililaumat vilkkahat oitis
Toisistaan erilleen, kun ne käy sekasin hakamaassa,
Niin nämä kunkin paikalleen pani päälliköt valmiiks
Otteluhun, kuningas Agamemnon keskellä kulki,
Kasvoiltaan kuni Zeus, jota innostaa ukonilma,
Varreltaan kuni Ares ja rinnaltaan ku' Poseidon.
Niinkuin naudoist' on etevin sekä uhkein härkä,
Koska se uljastelee rotevimpana keskellä karjan,
Niin rotevaks loi Zeus kuningas Agamemnonin silloin,
Ett' etevist' etevin hän, ol' urhoista uljahin urho.
Molemmat sotajoukot olivat jo niin lähellä toisiansa, että taistelu olisi saattanut alkaa. Silloin astui trojalaisten riveistä esiin kuninkaan poika Paris, verhonansa kirjava pantterin talja ja jousi olkapäällä. Kun Menelaos näki hänen lähestyvän, iloitsi hän, niinkuin nuori leijona nähdessään edessänsä hirven tai vuorikauriin, ja heti hän täysissä varuksissaan hyppäsi alas vaunuistaan rankasemaan tuota uskalikkoa. Paris kalveten peräytyi ja sekautui kansalaistensa joukkoon, niinkuin joku nähdessään käärmeen vavahtaen hypähtää taapäin. Mutta Hektorin sanat kiihottivat hänet jälleen astumaan esiin, ja siitä syttyi taistelu hänen ja Menelaon välillä kahden.
Hektor ja Odysseus merkitsivät taistelupaikan ja panivat vaskikypärään kaksi arpaa päättämään, kumpiko ensin saisi heittää keihäänsä vastustajaa kohti. Pariin arpa hypähti ulos, hän viskasi ensin: keihäs sattui Menelaon kilpeen, mutta kärki kääntyi pystymättä metalliin. Menelaos nosti kilpensä ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Zeus, anna minun niin rangaista häntä, joka ensin loukkasi minua, että vielä monen miespolven perästä muistettaisiin olla väärin käyttämättä vierasvaraisuutta ja tekemättä pahaa isännälle." Heitetty keihäs rikkoi Pariin kilven, lävisti haarniskan ja repäsi ihomekon. Menelaos sivalsi miekkansa ja iski vastustajaansa kypärään, mutta terä katkesi. Harmissaan syöksyi hän heti viholliseensa käsiksi, otti häntä kypärästä ja veti kreikkalaisten sotuririveihin päin. Olisipa hän kuristanut hänet kuoliaaksi kaulanauhalla, ell'ei Pariin suojelusjumalatar Afrodite olisi nähnyt hänen hätäänsä, katkaissut nauhaa ja vienyt häntä vahingotta Trojaan.
Monta päivää taistelivat molemmat sotajoukot vaihtelevalla onnella. Akilleun ystävä Patroklos puki viimein yllensä hänen varuksensa ja läksi trojalaisia vastaan. Trojalaiset, luullen häntä Akilleuksi, pakenivat ja monta heistä kaatui takaa ajavan sankarin miekan iskuista. Mutta kun hänet intonsa houkutteli liian etäälle, kaatui hän viimein voimakkaan Hektorin käden kautta.
Nähdessään ystävänsä ruumiin tunsi Akilleus sielunsa synkistyvän; hän heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Kohta hän sopi Agamemnonin kanssa ja läksi kostonhaluisena taisteluun, etsimään Hektoria. Tämä pakeni raivoista vihollistansa, mutta Akilleus ajoi häntä, niinkuin haukka kyyhkyä ajaa. Niin kiersivät he kolme kertaa Trojan muurien ympäri. Kun he läksivät neljättä kertaa rientämään samaa tietä, nousi Zeus Olympolle ja pani kultaiseen vaakaan kaksi kuoleman arpaa, toisen Akilleulle ja toisen Hektorille. Akilleun arpa nousi, mutta Hektorin painui syvälle alas. Pallas-Atene-jumalattaren kehoituksesta, joka Hektoria puhutteli hänen veljensä Deifobon muodossa, pysähtyi nyt sankari Hektor ja sanoi Akilleulle: "Kuules minua! Jos Zeus antaa minulle voiton, minä en ollenkaan rääkkää sinua, vaan riisun varuksesi ja annan ruumiisi maanmiehillesi. Lupaa sinä myöskin samaa minulle!"
"Älä lörpöttele välipuheista", vastasi vihoissaan Akilleus. "Yhtä vähän kuin koira voi rakentaa ystävyyttä leijonain ja ihmisten välille, yhtä vähän voit sinäkään saada sovintoa meidän välillemme. Kaikista kärsimyksistä, kuin olet keihäälläsi tuottanut minun maanmiehilleni, saat nyt yht'aikaa koston." Kohta sen jälkeen kaatuikin trojalainen sankari leppymättömän vastustajansa käden kautta.
Hektorin hautaamiseen loppuu Iliadi. Myöhemmät runoilijat kertovat, miten Troja sotajuonella valloitettiin kohta hänen kuolemansa jälkeen. Kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä. Mutta tyhjään leiriinsä jättivät he suuren puuhevosen, jonka olivat ennen lähtöään rakentaneet. Tämän hevosen sisään oli kätkeytynyt monta heidän urhollisinta sankariansa. Kun nyt trojalaiset läksivät viemään suurta hevosta voiton merkiksi kaupunkiinsa, täytyi heidän repiä muuriinsa iso aukko. Kreikkalaiset olivat sen aikaa piilossa Tenedos-saarella, palasivat yöllä kaupunkiin, ja samaan aikaan heidän maanmiehensä tulivat ulos hevosen sisästä. Troja hävitettiin ja poltettiin, sen asujamet tehtiin orjiksi. Mutta Menelaos vei kotiinsa Helenan.
Odysseun harharetket. Trojan edustalla taistelleiden sankarien täytyi kotimatkallaan kestää paljo vastuksia. Varsinkin oli niitä paljo Odysseulla, jonka kymmenvuotiset harharetket ovat Odysseian aineena.
Kerran hän saapui Kyklopien saareen. Kyklopit olivat jättiläisiä, joilla oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa. He viettivät pahantekijäin laitonta elämää, eivät kylväneet eikä istuttaneet, sillä ilman heidän työtänsä kasvoi maa viljaa ja puut rypäleitä. He eivät tunteneet lakia eivätkä tienneet mitään kansankokouksista, vaan asuivat kukin yksikseen vuorenluolissa. Kahdentoista kumppaninsa kanssa astui Odysseus erääsen luolaan, siinä asuvan jättiläisen ollessa lampaitansa paimentamassa laitumella. Luolassa oli juustoja korit täynnä ja täysiä maitoastioita sekä karsinoissa karitsoita ja pikku vuohia. Pianpa jättiläinen palasi kotiin ja heittää rysäytti niin suuren puutakan maahan, että kreikkalaiset ryskeestä säikähtäen pakenivat luolan nurkkaan. Nostettuaan suuren kalliolohkareen luolan suulle, lypsettyään karjansa ja juotuaan maitoa teki hän tulen ja huomasi silloin muukalaiset. Turhaan kehoitti Odysseus häntä pelkämään jumalia ja muistamaan, että Zeus suojelee vieraita. Kyklopi tempasi heti kaksi Odysseun kumppania ja paiskasi heidät kuin pienet koiranpennut maahan, niin että veri ja aivot roiskuivat ympäri luolaa, sekä paloitteli heidän ruumiinsa ja söi ne pala palalta. Siten täytettyään itsensä ihmislihalla ja maidolla ojensihe hän luolan lattialle ja vaipui sikeään uneen. Odysseus ei kuitenkaan uskaltanut tappaa jättiläistä, koska kreikkalaiset sitte eivät olisi jaksaneet nostaa pois kiveä luolan suulta. Seuraavana aamuna kyklopi herättyään taas otti kaksi Odysseun kumppania ja syötyään heidät ajoi laumansa laitumelle. Sill'aikaa Odysseus teroitti hänen nuijansa varrenpään ja kätki sen roskakasaan. Kun jättiläinen sitte palasi ja taas söi kaksi miestä, lähestyi Odysseus häntä ja antoi hänelle kannun viiniä, jota kreikkalaisilla oli mukanaan. Iloiten lahjasta pyysi jättiläinen tietää Odysseun nimeä, voidakseen antaa hänelle vieraslahjan. Odysseus sanoi nimensä olevan Ei kukaan. "No hyvä," sanoi jättiläinen, "minun vieraslahjani on se, että minä syön sinut, Ei kukaan, viimeksi kaikista kumppaneistasi." Ja hän vaipui raskaasen uneen. Hänen maatessaan ottivat kreikkalaiset teroitetun nuijan, joka oli suuri kuin laivan masto, ja sysäsivät sen yksin voimin hänen silmäänsä. Jättiläinen alkoi hirvittävästi ulvoa, josta muut kyklopit kokoutuivat luolan suulle. Heille hän kertoi, että Ei kukaan oli vahingoittanut häntä ja että Ei kukaan tahtoo häntä tappaa. Kyklopit arvelivat, että siispä hänelle ei ollut kukaan tehnyt mitään pahaa, ja menivät pois. Kun jättiläinen sitte laski laumaansa ulos, pääsivät kreikkalaisetkin ulos siten, että villoista riippuivat suurten pässien alla, ja purjehtivat pois saaresta.
Uusia seikkailuja oli vielä edessä. Tuulien jumalalta Aiololta sai Odysseus säkin, johon kaikki tuulet olivat suljettuina. Mutta hänen maatessaan kumppanit uteliaisuudesta avasivat säkin, kaikki tuulet heti ryntäsivät ulos ja suuri myrsky nousi. Ainoastaan yksi laiva pelastui. Sillä Odysseus saapui erääsen saareen, jossa Kirke-noita asui. Hän muutti kaikki Odysseun kumppanit sioiksi, mutta Odysseus pakotti noidan viimein muuttamaan heidät jälleen omaan muotoonsa. Sitte Odysseus kävi Manalassa puhumassa äitinsä kanssa. Saapuipa hän myöskin lähelle seirenien saarta, jotka suloisella laulullaan houkuttelivat ohi purjehtijoita luoksensa ja sitte surmaelivat. Ainoastaan siten onnistui Odysseun päästä joutumasta laulun tenhovoiman uhriksi, että sulloi vahaa kumppaniensa korviin ja sidotti itsensä kiinni mastoon. Viimein hän saapui faiakilaisten saareen, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja sieltä hänet vihdoinkin saatettiin omaan valtakuntaansa, pieneen kalliosaareen Itakaan.
Tällä välin oli Odysseun puoliso, ylevä Penelopeia, joutunut pahaan pulaan hävyttömistä kosijoista, jotka Odysseun poissa ollessa ja Penelopeian pysyessä suostumatta heidän tarjouksiinsa kuluttivat talon varoja. Aikaa voittaakseen lupasi Penelopeia antaa varman vastauksen sitte, kuin saa valmiiksi kankaan, jota oli juuri alkanut kutoa; mutta mitä hän kutoi päivällä, sen hän aina jälleen purki yöllä. Viimein palasi kauan odotettu Odysseus, surmasi hävyttömät kosijat ja sai takaisin valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa.