II.
Eräs nuori seppä Kaarlo Aarnio ilmestyi kaupunkiin. Hän oli ollut vuosikausia ulkomailla ja nuorena poikana jo kuulunut myöskin rautatyöntekijäin ammattiyhdistykseen. Heti työpaikan saatuaan ilmestyi hän nytkin uudelleen yhdistykseen. Päästyään asioihin käsiksi tulivat heti kaikki huomaamaan että nyt oli uutta tuulta purjeissa. Ivallisesti tuo mokoma vaan naurahteli ammattiyhdistyksen toimimiesten hänelle toiminnasta kertoillessa. Lapsen puuhiksi sanoi hän kaikkea vanhaa. Kaikki oli hänen sanainsa mukaan saatava uudesti synnytetyksi, jos jotain pysyväistä aijottaisiin saada aikaan. Sen vuoksi hän pitikin joka kokouksessa esitelmiä ulkomailla näkemistään menettelytavoista. Kymmentuntinen työpäivä ja alin tuntipalkka olisi etusijassa ensiksi saatava käytäntöön. Mutta sitäkin ennen olisi ammattilaiset saatava järjestymään. Tätä hän teroitti jok'ainoalle ammattilaiselle mieliin, kaikkialla. Ja niin katkeamattoman innostunut oli hän myös näissä uudistuspyrinnöissään että iltakaudet kulki yhden asunnosta toiseen työväenasiasta puhumassa.
Kovanen ensiksi naurahteli koko miehen puuhille. Kunhan aikansa lieksahtelee kylläpä asettuu. Niin se on käynyt minulle, toiselle ja kolmannellekin hän ajatteli. Ei maailmaa kiirehtimällä korjailla! Se vaatii hiljaista, maltillista, vakavata ja pysyväistä toimintaa. Eri mielipidettä asioista ollen joutuivatkin he ennen pitkää kinasteluihin keskenään.
Kovanen, yhdistyksensä tunnustetuimpana luottamusmiehenä tahtoi edelleenkin pysytellä määräävässä asemassa. Näin Aarniossa ja Kovasessa tarraantuivat uusi ja vanha suunta vastatusten. Yhteensattumat olivat useasti hyvinkin kiivaita. Kovanen piti Aarniota paljaana suunpieksäjänä ja räyhääjänä, koettaen hänestä uskotella samaa toisillekin. Aarnio taas puolestaan näki Kovasessa vanhettuneihin kaavoihin pikiintyneen tervaskannon, joka oli saatava pehmitetyksi keinolla millä hyvänsä. Siksipä koetti hän saada uusia mielipiteitään tovereihinsa joka käänteessä, jossa onnistuikin, sillä hän oli kaunopuhuja sekä esiintymiseltään reipas, rohkea sekä säihkyvän tulinen. Näin ollen kasvoi kannattajaansa luku etenkin nuoremmissa päivä päivältä. Kaksi eri puoluetta syntyi näin ajan pitkään yhdistyksessä. — Samalla voi tämän puolueryhmityksen jakaa vanhempiin miehiin ja nuorempiin.
Kerrankin taas Kovasen ja Aarnion kinastellessa sanoi Kovanen leveästi:
— Kuuleppas Aarnio! — Kyllä se niin on että pötyä sinä mies puuhaat ja tuulta ajat takaa! — Mutta minullapa veikkonen on ollut jo kauvan pelastuskeino valmiina. Ei muuta kuin panna vaan käytäntöön ja kaikki on autettu!
— No mikähän tuo sitten oikein on? kysyi Aarnio erityisellä painolla.
— Mikäkö on! — Se on veliseni semmoinen naula, joka vetää. Usko se varmasti!
Aarnio halusi tätä nyt yhä tiukemmin tietää.
— No jospa tuon sinulle sitten lopultakin sanoisin, kun sitä melkeinpä halveksuen tiedustelet. Me asetamme yksinkertaisesti pystyyn suuren rautateollisuustehtaan!
— Kuinka … kuinka, uteli Aarnio tuskinpa uskoen korviaan!
Kovanen toisti nyt hyvin mahtipontisena uudelleen sanansa.
— Mutta mitä tuo puhe nyt sitten oikeastaan on, ihmetteli nyt Aarnio yhä silmät suurena.
— Se on, jos tahdot kuulla totuuden ilman sarvia ja hampaita, että meillä on jo säännötkin valmiina semmoiselle yritykselle, eikä tarvitse muuta kuin se suotuisan ajan tullessa toteuttaa.
— Säännötkö jo valmiina? — Entäs minkälaiset? kysyi nyt Aarnio ajatuksissaan ja yhä enempi ihmeissään.
— Semmoiset säännöt että pääomana on puolenmiljoonaa ja osakemaksu kultakin sata markkaa. Yhtiössä tulee ääni jokaisesta osakkeesta, sekä…
Aarnio ei voinut olla nyt jo keskeyttämättä: — Mutta Herran nimessä, millä työmiehet semmoisen liikkeen perustavat? — Mistä ne rahat tulevat?
— Mutta sinäpä vasta olet kovapää, huudahti Kovanen, nyt jo harmistuneena. Jokainenhan semmoisen summan voi säästää! Minullakin on jo useimpia satoja siltä varalta ja kaikki työlläni ansaittuja.
— Ei toveri, — alkoi nyt Aarnio vakuuttavana. — Ei nykyisillä työmiehen palkoilla säästöjä tehdä, jos tahtoo kunnolleen maailmassa elää. Tuskinpa ne ruokaan ja vaatteesen riittävät!
— No kylläpä sen, ainakin jokainen yhden osakkeen säästää, jankkasi yhä
Kovanen.
— Olkoonpa niinkin että yhden osakkeen jokainen saisikin, vastasi nyt Aarnio. — Mutta sittenkin, ota huomioon, tarvittaisi tuon puolen miljoonan kokoon haalimiseen viisituhatta miestä. Ajattele, viisituhatta! Kun tuon samaisen summan voi johonkin kapitalistiseen tehtaasen kiinnittää yksikin mies, tai muutamat! Otetaan nyt kuitenkin siltä kannalta, että tuo tehdas sittenkin saataisi pystyyn. Mutta voiko työväestö pitää sitä kunnossa, on taas jo vallan toinen asia! — Pääoman omistajain ei tarvitse kuin ryhtyä alentelemaan yksimielisesti töiden hintoja, ja yritys on kumossa ensi iskulla. Mistä saatte silloin lisävaroja kestääksenne kilpailussa?
Ja millä korvaatte tappiot! Ei kyllä se hyvä toveri on niin, että työlästä on potkia tutkainta vastaan. Työväen varoilla ei perusteta liikkeitä kaikilla aloilla, eikä se yhden ammattikunnan puolelta liioin mitään merkitse. Ja jospa vielä saataisikin, täytyy siihen jo alussa uhrata kaikkensa, kun taas toisella puolella on varat ehtymättömät! — Kyllä apu ja pelastus on etsittävä vallan toiselta taholta.
Kovanen hyppäsi nyt istuimeltaan, heitti lakin päähänsä ja sanoi ovesta mennessään: — Puhua sinun kanssasi on sama kun ryhtyä hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan! Mutta muista sittenkin tuo vanha sananlasku, kyllä routa porsaan kotiin ajaa!