III.
Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli pannut toimeen tanssi-iltaman Palokunnan talolla. Väkeä oli sinne tullut iso sali ääriään myöten täyteen. Ylipäätään onnistuivat aina tavallisesti yhdistyksen iltamat. Kasvattavan ohjelman runsaus ei niissä ollut koskaan yleisöä painostamassa. Siksipä kevyt tanssiyleisö sinne kilvan riensikin.
Mutta tällä kertaa erehtyivät tanssihaluiset suuresti, luullessaan pääsevänsä ajoissa, kuten tavallista, hermoja hurmaavan tanssimusiikin kiihoittamana lattialla leijailemaan. Ohjelmassa oli myöskin puhe Aarniolta työläisten velvollisuudesta.
Alkusoiton tauottua astui hän heti puhujalavalle. Hän epäröi ensiksi alkaissaan. Sanat tulivat katkonaisina ja soinnuttomina, mutta sitten päästyään hyvään alkuun virtasivat ne luistaen huuliltaan. Hän oli kun löytänyt esityksensä johtavan langan, yhä varmemmin ja selvemmin yhdistyi lause lauseesen, ajatus ajatukseen, samalla kun ääni vakaantui ennen pitkää, selvänä ja oikeissa painoissa helskähdellen. Kauvan ja kauniisti hän puhui työläisten velvollisuuksista, miten meistä jokaisen, niin naisen kuin miehen, pitäisi kääntää korvamme ajalle, joka meitä tahtoi mukaansa taisteluun kaiken hyvän ja oikean edistykseksi. Kun ikuisen meren korkeat laineet tahdissa, mutta tasaisesti, tai toisinaan ryöpsähdellen vyöryvät rantahietikolle, hän puheessaan vuoroin vakavia ja teräviä ajatuksia päästeli, toisinaan taas innostuksen hehkun valtaamana tulistuen iski kun metsänkaataja ikihongan satavuotis juurelle. Pois kaikki vanha ennakkoluuloinen mädännäisyys, pois matelevaisuus, pois orjuuden tunne! Valoa ja vapautta on saatava levenemään kaikkialla! Työläisten on katkeamattomalla taistelulla kohottava ihmisarvoonsa sekä samalla aineellisesti hyvinvoivaan asemaan.
Yleisö ensiksi näytti kuin typertyneinä syventyneen esitykseen, niin sydämiin menevä se oli, mutta sitten puheen pitemmälle jatkuessa yhtäkkiä heräsi tajuntaansa siitä, mitä varten he olivat oikeastaan tänne tulleet! Ja samallapa alkoi myöskin kuulua käsien hakkausta ja jalkojen töminää, sekä huutoja: pois, pois! — Aarnio odotteli levollisena, siksi kunnes melu taukosi, uudelleen alottaen, kun ei mitään olisi tapahtunut. Tyytyväisyyden hymy laskeutui nyt niiden harvojen kasvoille, jotka olivat esitystä siihen todellisesti syventyneinä seuranneet. Suuri joukkokin taas uudelleen hämmästyi, oudoksuen että mikähän otus lieneekään kun ei osaa edes lopettaakaan. Olivathan he ennen saaneet tottelemaan kenen hyvänsä. Tämä arvelu ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Uudella innolla ja voimakkaammin seurasi nyt keskeytys, mutta myöskin yhtä huonolla tuloksella. Aarnio puhui sittenkin loppuun, enempikin mitä oli aikonut, ja kun hän lavalta poistui, seurasi voimakas suosion sohina ja käsien hakkaus kenties kahdenlaisestakin syystä, että hän oli ollut tarpeeksi itsepintainen ja että lopultakin poistui kiusaamasta. Heti alkoikin nyt lasisileällä parkettilattialla valssi, »Kesäilta», jonka haavemaisten sävelmien tuudittamina ja hurmaamina sadat nuoret parit kierivät kun keijukaiset, ajatus kokonaan siinä elämässä, johon nyt saivat antautua.
Suuret ovet johtivat salista kapakan puolelle, josta kuului äänekästä puhetta, hillitöntä naurua, lasien kilinää ja toisinaan laulun yrityksiä. Viinurit vilahtelevat väkijoukon keskellä, tarjottimet täynnä jo juotuja ja juomattomia pulloja ja laseja.
Toiset parit kiirehtivät hikisinä salista kapakan puolelle, nuoret kuusitoista vuotiaat tytöt käsikädessä esplanaadisankarien kanssa, istuen riuskasti ja ujostelemattomina pöytään, nauttiakseen lasin punssia kavaljeerinsa tarjouksesta. Se virkisti sekä lämmitti ja tuuditti yhä enempi unhoittamaan ympäristöänsä, vaivuttaen hetken huumaavaan iloon ja riemuun. Nuorena täytyi iloita ja nauttia, olihan sitä aika vanhempana asettua hiljaiseen kotielämään, saaden silloin nautinnolla muistella niitä aikoja, jolloin veret virtailivat kuumempana, silmä säikkyi ja jalka nousi kevyesti, tanssin tahdissa.
Toisia pareja taas samalla kiirehti yhä tanssisalin puolelle. Näin alussa olivat ne kaikki jo vanhempia naisia, jotka tavallisesti muun ohjelman aikana istuivat kapakassa, siihen hyvin tottuneina.
Useimmat näistä naisista olivat hyvinkin kevyesti, ja mitä hienoimmasti puettuja. Heidän käytöksensä, rohkeat katseensa ja kaikki liikkeensä oli kuitenkin kylliksi selviä osoittamaan mihin luokkaan alkujaan kuuluivat. He olivat jo täysin valmiita, samalla kuin nuoremmat kilvan kiiruhtivat jälessä, elämän liukkaalla pinnalla, luisuakseen samaan asemaan ja samoihin huikenteleviin elämän tapoihin. — Heidän keskellään kaikkialla liehuivat kumartelevat nuoret miehet, joista kaikki oli yhdentekevää kunhan vaan saisi nauttia elämästä täysin siemauksin.
Aarnio muutamien seppäin ja huvitoimikuntalaisten kanssa vetäytyi joksikin ajaksi erääseen sivuhuoneista. Siellä istuskellessaan johtui puhe taas kaikkiin lähimpiin korjauksiin, joita ammattikunnassa olisi aikaan saatava. Erittäin innostunut oli yhdistyksen kirjuri Edvard Berg työajan lyhennys ja alimman tuntipalkan vaatimusten toteuttamiseksi. Eikä hän voinut olla kylliksi Aarniota kehuskelematta siitä, että tämä oli ensimäisenä miehenä ryhtynyt asiasta meluamaan. Berg oli jo aikaisemmin, Aarnion opista päästyä, saanut tämän yhdistykseen liittymään. Sitä suuremmalla syyllä hän nyt ylpeilikin Aarnion edistyksestä.
Tähän yhtyivät innostuneina kaikki toisetkin, toivoen samalla että kysymys mitä pikemmin herätettäisiin ensimäisessä kuukausikokouksessa ja ensi kesän aikana vietäisi perille keinolla niillä hyvänsä. Aarnio, vaatimattomana selvitteli, ettei se ollut hän, joka tuon kysymyksen ilmoille loihti, vaan oli se olojen pakosta syntynyt, joten se ei mitään merkinnyt ken sen ensiksi oli herättänyt. Taisteluun vaan nyt kaikki innolla ja varmasti tulisivat uudistukset perille ajetuksi. Suurin osa ammattilaisia olivat tosin vielä heräämättä yhteistoimintaan, mutta niitä olisi samalla koetettava saada liittymään yhdistykseen. Ja kun oikein vaan innolla sekä repäisevällä ryhdikkyydellä alkutoimiin ryhdyttäisi, saataisi niistä suurin osa ensi iskulla järjestyneitten riveihin. Vanhempia jäseniä oli kylläkin yhdistyksessä, jotka epäröisivät alussa, asettaen vastustelevalle kannalle, mutta nehän olivat nyt jo mitättömänä vähemmistönä. Ja kun tosi tulisi kysymykseen mukaantuisivat niistäkin useammat enemmistön tahdon alaiseksi. Eikä kysymys itse asiassa saanut kohdistua ainoastaan yhden ainoan ammattikunnan edistykseen. Työväenasia, köyhälistön luokkatietoisuuteen kohottaminen oli otettava esille koko laajuudessaan. Työväestö oli saatava käsittämään puutteenalainen sorrettu asemansa. Köyhälistö oli saatava ymmärtämään, että tieto on valtaa ja sen alituinen luokkaetujensa puolesta taistelu voi yksin viedä lopulliseen voittoon.
Huoneen lävitse, jossa sepät innokkaasti keskustelivat tulevaisuussuunnitelmiaan kulki tuontuostakin tanssiyleisöä. Vilahdukselta huomasi Aarnio erään tummaverisen ja tummasilmäisen ketterästi liikkuvan neitosen, joka ovesta ravintolan puolelle pyörähtaessään heitti häneen hyvin merkitsevän ja samalla leimuilevan katseensa. Samassa sävähti Aarnion mieleen että hän olisi nuo kasvot ja silmät ennenkin nähnyt, mutta missä? Kenties kauvan, kauvan aikaa sitten. Ja lieneepä tuokin tuntenut hänet, kun niin merkitsevästi katsoi, ihan kun olisi tahtonut sydämeen tunkeutua?
Näin jäi tuon naisen kuva mieleensä, eikä se sieltä karkkounut, vaikka kuinka olisikin tahtonut keskusteluun syventyä. Lopulta ajatuksensa näkemäänsä niin kiintyivät ettei hän voinut olla menemättä saliin vieläkin hänet nähdäksensä.
Hän seisattui oven suuhun antaen katseensa leijailla yli salin, joka suunnalle. Mutta vaikeaksipa kävi satojen joukosta yhtä etsiä, etenkin kun oli paras tanssin aika, enimmät lattialla kiivaassa intohimoisessa vauhdissa pyörähtelemässä. Hän oli jo lopettamassa koko tähystelemisensä, kun katseensa yhtäkkiä tarkistui ja lopulta kuin imeytyi kiinni vastakkaisella puolella olevan oven kohdalle. Siellähän se nyt taaskin seisoi, tuo hänen huomioonsa niin äkkiä ja sähköisästi kiintynyt esine, nainen, niin kukoistavan kaunis, tummat suortuvat vapaina olkapäille riippuvina. Sen hento solakka vartalo lisäsi vaan ryhtinsä joustavaa sulavuutta ja tummat silmät ne paloivat kun kynttilät jouluyön kirkkaassa talvisessa yössä. Lumivalkea kaula, kasvojen tumman punertava nuorteus lisäsivät vaan hänen miellyttävää personallisuuttaan. Ja Aarnio näki vaan enään kuin ilmestyksen, samalla kun yhä suuremmalla innolla koetteli muistutella missä oli ennemmin tuon naisen nähnyt.
Yhtäkkiä nainenkin huomasi hänet, ja niitä silmiä miten ne nyt hehkuivat! Näin heidän katseensa sulautui yhteen, tunkeutuen lopulta syvälle sieluun, jonka merkitys myöskin heille molemmille samalla selveni. Ja tuo tietoisuus molemmissa toistensa ymmärtämisestä täytti heidän sydämensä ennen tuntemattomalla aavistamattomalla riemulla.
Mihin Aarnio nyt liikkuikin aina tuo lumoava katse häntä seurasi.
Lopulta ei hän voinut olla menemättä tanssiin pyytämään tuota naista.
Kevyesti kuin keijukaiset he nyt pyörivät ympäri salin laidasta laitaan, siksi kunnes väsyneinä istahtivat.
— Eikö herra enään tunne minua, oli neitosen ensimäinen kysymys. Ja kun Aarnio yhä viivytteli vastauksessaan, kiirehti hän jatkamaan: — Ettekö muista miten lapsena ennen niin usein näimme toisiamme?
Aarnio oli vieläkin kuin puusta pudonnut, osaamatta ihmetyksestä vastata.
— Ettekö te muista, jatkoi neitonen hymyillen ja kuten näytti myöskin Aarnion muistamattomuudesta huvitettuna: — ettekö te muista miten monen monta vuotta sitten kaksitoista vuotiaana tyttöriepuna joskus kävin kotonannekin! — Olin silloin semmoinen pahasisuinen ja vallaton tytön tyllerö, lisäsi hän nyt ääneensä nauraen.
— Minunkin kotonani!…
— Niin, teidänkin kotonanne, joskin näimme toisiamme myöskin paljon muualla, ainakin vuoden ajan!
— Sepä ihmeellistä!…
— Sitä se nyt ei pitäisi ainakaan olla, vaan jokapäiväistä ja luonnollista! Ettekö muista nimismiehenne kasvattitytärtä, joka hänen kanssaan oli muuttanut kaukaa kylmästä pohjoisesta sinne Etelä-Suomeen?
— Jo muistan, nyt se tuli jo mieleeni! huudahti nyt Aarnio innoissaan.
— Te olette sitten se pieni Julia! Eikö niin?!
— Niin, silloin pieni, Julia myönsi nauraen. — Ja ettekö te ole Kaarlo
Aarnio?
— Sehän tuo on nimeni, vastasi Aarnio sydämellisesti.
Tämän jälkeen tanssivat he vielä yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se tuntunut rasittavalta, kun olisi päinvastoin tehnyt entistään yhä virkeämmäksi.
Käsikädessä he sitten iltaman loputtua lähtivät ja Julia astui Aarnion rinnalla ylpeänä ja suloudessaan hurmaavana. Aarnio taas käyden kuin unissa, suloisen tunteen täyttäessä hehkuisan mielensä.
Kadulla Aarnio ikäänkuin ajattelematta kysyi: — Missä minut ensiksi huomasitte?
— Noustessanne puhumaan tunsin teidät heti, vastasi Julia reippaasti, avomielisesti lisäten. — Samalla myöskin ajatuksenikin kiintyi teihin yhä enempi!
— Ehkäpä lienette pitäneet hätiköivästä puheestani?
— Niin — niin … kyllä, mutta…
— Sen pidin enempi valmistumattomana, taisi olla enempi epäselvää..?
— Niin enhän minä voi sitä tässä nyt arvostella, kun olen niin vähän semmoisia asioita seurannut, lisäsi Julia epäröivän vaatimattomuudella.
— Niinhän se on, toisti Aarnio, vähänhän sitä meillä vielä seurataan kaikkea uutta ja uudistavaa. Mutta eihän se ole meidän syymme!
Heillä oli nyt vielä paljon puhumista kaikista, entisistä muistoista lapsuuden ajoilta ja siitä mitä huomioita olivat tehneet ijäkkäämpinä elämän tuoksinassa. Julia palveli nykyään eräällä maisterilla, joka oli opettajana lyseossa. Paljon ei hän loma-aikaa saanut, kun ei ollut kuin kaksi palvelijaa suuressa perheessä. Joka toisena sunnuntaina pääsi hän vaan muutamiksi tunniksi ulos vapauteensa, nyt käyden kolmatta kertaa tansseissa Palokunnan talolla.
— Huvittaako siellä käydä? kysyi nyt Aarnio.
— No en tiedä! — Se on nyt ollut semmoista, mitä lieneekään. Kun ei ole ollut muuallekaan mentävää! Kunhan saa jossain kulumaan senkin vähän ajan mitä voi palvelustytöllä olla!
— Niinhän se on! — vastasi Aarnio ajatuksiinsa vaipuneena. Äänettöminä he nyt loppumatkan astuivat, lopulta seisattuen Julian kotiportille.
Siinä hyvästellessään yhtyivät taas katseensa syvällisenä. Ja kun tuntemattoman voiman pakoittamana, jota ei itsekään lopulta käsittänyt, painaltui Julia yhtäkkiä huudahtaen Aarnion rinnoille, jolloin heidän huulensa yhtyivät hurmaavan sielukkaaseen suudelmaan. Ne olivat pitkiä ja tunteikkaan tulisia suudelmia, jotka yhdistävät heidät toisiansa tapaamaan vastaisuudessakin.