IV.
Aarnio oli käynyt Kovasen asunnossa esittäen kuukausikokouksen yhteydessä ilmoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin kokouksen, jossa keskusteltaisi ja päätettäisi toimenpiteistä kymmentuntisen työpäivän ja alimman tuntipalkan saamiseksi.
Keskustelu tästä heidän välillään oli ollut kiivasta ja lopulta personallisuuteen menevä, sillä Kovanen oli kynsinhampain vastustanut nyt ainakin vielä koko puuhaa. Syynä vastustamiseensa oli hän myöskin tuonut esille, että se johtaisi ehkä lakkopuuhiin, jota hän suuresti kammosi. Hän kun oli yleensä siinä uskossa, että työnantajat kyllä joskus antaisivat suosiollakin työpäivän lyhennyksen, sekä korottaisivat palkkoja vointinsa mukaan, silloinkun näkevät sen mahdolliseksi.
Olipa hänen vastustukseensa vielä toisiakin syitä. Hänellä oli vakituinen paikka ollut jo viisitoista vuotta Aaltio & Sarvisen liikkeessä, jossa vanhimpana miehenä sai päivältä viisi markkaa ja urakkatöissä enempikin, jonka piti itselleen nykyoloissa riittävänä. Jos nyt hänenkin työpaikkansa tulisi lakkotilaan, voisi hän ehkä pian menettää paikkansa. Kun hän ei ollut vuosikausiin pienemmissä liikkeissä työssä, pelkäsi hän tottumattomana niitten työtapoihin ei voivansa tulla niissä liioin enää toimeen.
Näin ottaen huomioon kaikki itseensä kohdistuvat mahdollisuudet, täytyi pakostakin vastustaa nytkin.
Aarnio pois lähteissään oli uhannut tekevänsä valituksen johtokunnassa, jos ei puheenjohtaja kutsuisi asian johdosta kokousta.
Kiivain askelin, hermostuneena, käveli nyt Kovanen asuntonsa lattialla tuumien ja tuskaillen mitä tässä oikeastaan olisi tehtävä. Hän tiesi Aarnion vievän asian perille, kuukausikokoukselle, keinolla millä hyvänsä ja kun enemmistö, kaikki nuorimmat, suosivat Aarniota edelläkävijänään, tulisi kysymys keskustelunalaiseksi väkisinkin. Näin ollen joutuisi hän lopullisesti kuitenkin häviölle, joka merkitsisi samaa, kuin kokonaan luottamuksensa häviäminen yhdistyksessä.
Thja-ah! Kovanen repi kiukuissaan tukkaansa. Mikä neuvoksi, mikä nyt todellakin neuvoksi?!
Lopulta voi hän jo niin paljon asettua, että istahti tuolille levollisemmin asiata miettimään. Löytyisiköhän vielä jotain välimahdollisuuksia, joista voisi pujahtaa ulos kunnialla, vaikkakin perään antamalla? Kun hän nyt oikein kaikilta puolin mietti ja punnitsi luuli hän lopultakin aukon löytäneensä. Helpotuksen huokaus pääsi nyt häneltä, samalla kuin kasvonsa kirkastuivat nähtävästi. Näin se tulee käydä. Hän käskee kokouksen, mutta tulee siellä tarmonsa takaa vastustamaan lakkopuuhiin ryhtymiseksi kaikkialla, mutta jos ei se auttaisi … ainakin tehdasliikkeissä. Niissäkun ovat palkat suhteellisesti korkeammat ja työaika kymmenen ja puoli tuntinen. Pienissä »nyrkkiverstaissa» olivat palkat paljoa onnettomammat ja työaikakin enimmäkseen kaksitoistatuntinen. Ja kun niissä tehtiin töitä kappalekaupalla, venyi työaika melkeinpä aina pari kolme tuntia pitemmäksikin. Näin hän pelastaisi asemansa työpaikassaan ja saavuttaisi samalla kaikkien toveriensa yksimielisen kannatuksen. Sanottu ja tehty. Hän heitti turkin hartioillensa kiiruhtaen työväen äänenkannattajan »Nousevanpäivän» konttoriin.
Aarnio, poistuessaan Kovasen asunnosta tunsi myöskin tavallista enempi kiihtyneensä tuossa keskustelussa. Onpa se sittenkin aika visapää tuo mies, ajatteli hän harmistuneena. Viitsiikin yhä vaan jankata vastaan, vaikkapa tietääkin enemmistön yhdistyksessä jo olevankin samaa mieltä kanssani. Mutta samapa tuo. Jospa ei se käskisikään kokousta, tulisi hän esittämään asian ensimäisessä kuukausikokouksessa ja sittehän olisi ihmettä, jos ei se menisi myöskin semmoisenaan yleisessä kokouksessa lävitse. Siksi hermostunut oli hän kuitenkin tästä kohtauksesta ettei voinut pysytellä kotona, vaan meni Juliata tapaamaan, jospa sen onnistuisi päästä ulos edes hetkeksi kävelylle.
Tämä jo heti Aarnion nähtyänsä huomasi, että jotain erinomaisempaa oli tapahtunut. Tuo hänen mielestään sielukas mies, jonka silmät säihkyivät aina niin ihmeen kirkkaina ja onnekkaina, omasi nyt katseessaan jotain pistävämpää, samalla kuin käytöksensä oli levoton. Eikä tuo tahtonut päästä edes puheen alkuunkaan.
— Kuules Kaarlo, ystäväni, kysyi nyt Julia, — mikä sinulla on? Onko jotain erinomaisempaa tapahtunut?
— Eihän mitään! vastasi Aarnio umpimielisenä, samalla kun kuitenkin äänensä omituisesti värähteli.
— Kyllä sinulla jotain on sydämelläsi, vaikkakin koetat sitä salata, jatkoi Julia. — Voinethan tuon sanoakin.
— Niin voinhan tuon nyt sanoakin mieliksesi, vastasi jo Aarnio rauhoittuneemmin. — Se on niitä ijankaikkisia yhdistyksen asioita, josta taaskin olen levoton.
— Yhdistyksen, toisti Julia. — Mutta sanoppas nyt minulle ystäväni, mitä siellä työväenyhdistyksessä oikein puuhataan! Minä olen sen toimintaa niin vähän seurannut enkä sen vuoksi tiedä siitä tuon taivaallista!
— Hm! Aarnio hymähti. Se on nyt semmoista että kävisi siitä pitkäksi sinulle selitteleminen! — Muuten Aarnio naisseurassa ollessaan tunsi aina kuin jonkunlaista epäröivää kainoutta yhdistyspuuhista puhuessaan. Niin aatteen mies kuin hän olikin, käsittäen samalla että siitä, niin naisille kuin miehillekin olisi eroituksetta ja joka käänteessä puhuttava, tunsi hän kuitenkin melkeinpä vastenmielisyyttä ryhtyä siitä naistuttavilleen kertoilemaan. Tavallisesti hän aina etsikin naisseuraa piireistä, jotka eivät kuuluneet yhdistyksiin.
— Mutta sittenkin on sinun minulle nyt edes hiukan tehtävä selvyyttä, vaati vaatimalla Julia. — Teetkös sen ystäväni?
Samalla painaltui Julia yhä lujemmin Aarnion kylkeen katsoen samalla mitä herttaisemmin häntä silmiin:
— Miten hennotkaan sitä minulta kieltää?!
— Siellä ajetaan paljon hyviä asioita, vastasi nyt Aarnio. — Meillä rautatyöntekijäin yhdistyksessä otetaan nyt esille kymmentuntisen työpäivän ja alimman tuntipalkan aikaan saaminen! Mutta sitäpaitse kuuluu työväenasian ajoon paljon suuria kysymyksiä, joista sinulle selvitteleminen veisi viikkoja jopa kuukausia.
— Sehän se on etten minä niistä asioista käsitä, huokasi Julia, — mutta olenhan minä niistä sentään jotain kuullut.
— Kaarlo, — kysyi hän sitten äänellä ikäänkuin heräten, — eikö ne ole samoja kun sosialistit?
Aarnio naurahti. — No entäs sitten?
— Minä olen niistä kuullut kerrottavan paljonkin! jatkoi Julia.
— Ja mitä esimerkiksi?
— Hyvinkin paljon! — Ja oikeinpa hullua vielä.
— Paljon ja hullua! — Kuka sinulle moista on syöttänyt? Joku herraskainen tietenkin, huudahti nyt Aarnio.
— Onpahan vaan!
— Kuka. Sanohan nyt suoraan.
— Jospa sitten sanoisin. Se meidän maisteri tässä eräänä iltana puhui niistä pitkät jutut. Kertoili minkälaisia ne ulkomailla ovat. Kiihoittavat lakkoihin ja muihin rauhattomuuksiin työväkeä suurissa joukoin, sekä opettavat että kaikki omaisuus pitäisi jakaa tasan. Eikös tuo ole jo hullua! Etumiehet niistä istuvat vankiloissa, moni puolen ajan elämästään Ja kun sieltä pääsevät, taas uudelleen astuvat kansan keskelle sitä villitsemään. Semmoisia raakoja ja sydämettömiä ihmisiä ne kuuluvat olevan!
Aarnio ei voinut nyt enään olla täyttä kurkkua nauramatta, eikä hän tahtonut osata siitä tauotakaan.
— Mutta tuletko sinä jo vallan hassuksi? ihmetteli nyt Julia.
— Ha, ha, ha! Mutta kun sinä puhut niin hulluja, ettei voi olla nauramatta. Eihän ne ole ikinä tahtoneet kenenkään omaisuutta tasailla! Se on vaan sitä vanhaa pötyä, jolla ne täyttäen sanomalehtipalstansa koettavat sokaista työväkeä. Päinvastoin, sosialistit tahtovat kaikkea yhteiseksi ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Siis koota eikä hajottaa! — Eikö se ole nyt jo tarpeiksi pirstottua, että vielä enempi tarvitsisi ruhjoa! Eihän sosialistit ole mitään juutalaisia! He, he, he!
Julia oli nyt jo suuttua. — Miksi sinä yhä naurat ja niin ivallisesti?
— Vieläkin minä nauran, jatkoi Aarnio. — Eikä ne ole mitään ilkeitä ihmisiä. Päinvastoin ovat ne mitä sydämellisempiä, kun tahtovat että kaikki ihmiset voisivat olla ja tulla mitä onnellisemmiksi, niin aineellisessa kun henkisessäkin suhteessa. Siksipä koettavat myöskin lakoilla viedä perille työväen pyyteitä, sillä se on ainoa ja oikeutetuin ase, kieltäytyä yksinkertaisesti työstä, kun ei muut keinot enään auta! Kuulisitpa miten jalosti esimerkiksi ulkomailla suuret työväenaatteen miehet voivat puhua! Tuhansia on useasti ympärillä ja niin henkeä vetämättä kuuntelevat että melkeinpä kuulisi nuppineulan maahan putoamisen!
— Mutta Kaarlo! Älähän nyt sentään liiaksi innostu, pyyteli Julia. —
Tulisiko teilläkin lakko, jos eivät mestarit muuten suostuisi?
— Ehkä, ehkä ei!
— Ja sitten sinäkin pian vielä joudut johonkin pahoihin selkkauksiin, kun olet vielä niin tulinenkin! pelkäsi Julia.
— Älä siitä huolehdi, vastasi nyt lempeästi Aarnio. — Luuletko minut ensiksi kiikkiin menevän! Eei!
— Lupaathan kuitenkin olla varovainen, lupaathan? rukoili Julia.
— No lupaan, lupaan, vakuutteli Aarnio.
Kello kävi jo yhdeksättä ja kun maa oli jo ollut sula viikkokausia vaikkakin oli vasta puolivälissä huhtikuuta, ohjasivat he askeleensa kuten useina iltoina ennenkin Linnoitusvuorelle, jossa oli istuimia, joilta voivat ihailla ympäristöä. Kalsea kuu heloitti selkeällä taivaalla ja tähdet pilkottivat kuin sammumisensa edellä, sitä mukaan valoansa yhäti heiketen kun päivät kesäiseksi pitenivät. Ilma oli keväinen, virkistävän vilpas näin illoin, herättäen vähä kerrassaan toiveita ja unelmia saapuvasta keväästä. Meren puolella, alhaalla, pienillä saarilla vanhanaikuiset linnoitukset graniittiseinämineen näyttivät niin kolkon synkeiltä kuun kuolleessa valaistuksessa. Etempänä päälinnoituksesta tuikki tulia tehden sen eloisammaksi silmälle ja ajatukselle. Merta, niin kauvaksi kun silmä kantoi, kattoi vielä jää, mutta pois oli jo lumi pinnalta sulanut, jälellä vaan mustunut pinta, ennustaen sen pikaista murtumista. Toisaalla oli taaskin kokonaisia kaupungin osia myöskin silmälle altisna. Sieltä tuikkivat tuhannet valot, sekä kuului kohinana suurkaupungin tuoksina, elämä, ryske ja pauhu.
Nuoret istuivat penkillä vieretyksin, Julia nojasi turvallisena päätänsä Aarnion olalle ja tämän käsivarsi oli hellävaroen laskeutunut hänen vyötäreilleen. Kauvan he sanattomina katsoen haaveilivat, rinnan täytti rauhoittava vaikkakin surumielinen tunne.
Aarnio käänsi nyt lopulta katseensa Julian puoleen hellästi kysyen:
— Ystäväni, uskotko sinä löytyvän oikein suurta ja puhdasta rakkautta maailmassa, uskotko sinä?
Julia ei vastannut kun hennosti käden puristuksella.
— Niin, jatkoi nyt Aarnio, — varmaankin on rakkautta, suurtakin ja uhrautuvaa rakkautta, mutta voiko se olla samanlaista kaikissa ihmisissä, tai muodostaako sen eroavaisuuden juuri eri henkilöiden henkiset kehitysasteet ja muut seikat, sitä olen minä niin useasti ajatellut. Tai olisiko rakkaus sama kaikissa kehittymättömimmissäkin.
Julia naurahti. — Sinähän puhut Kaarlo niin vaikeatajuisesti etten minä jaksa sinua ymmärtää.
Aarnio jatkoi: — Ilmaiseppa minulle nyt yksi salaisuus! Ilmaisetko?
— Mikähän tuo sitten olisi?
— No minäpä sanon! Mutta sittenkin tuntui, kuin olisi häneltä puuttunut voimia sitä sanomaan. Lopulta hän kuitenkin jo uskalsi: — Mikä voima se oli, joka sai sinut jo ensi iltana vastaansanomatta antaumaan suudeltavakseni! Hän nauroi. — Sanoppa se minulle?
Julia punastui korviaan myöten, voimatta vastata.
— Sinä hämmästyit. Mutta ota sinä kaikki vaan luonnolliselta kannalta, eikä vastaus ole sinulle vaikea!
Julia oli yhä vieläkin hämillään, mutta lopulta kuin hän uskalsi kääntää katseensa Aarnion suoriin ja rehellisiin silmiin, katosi pelonalaisuus kuin yhdellä iskulla ja hän voi melkeinpä iloisesti vastata: — Se että silmiesi loisto oli niin syvä!
— Eikö muuta?
— Ja niin ihmeellinen hehku niistä loisti, että kuin huumaamana unhoitin kaiken!
— Etkö ennen ollut sitten semmoista nähnyt?
— En muista! Mutta sinun kanssasi uskaltaisin tulla mihin hyvänsä ja olla missä hyvänsä vähääkään pelkäämättä!
— Se jo riittääkin, vakuutteli Aarnio tyytyväisenä mutta samalla itsekin ihmeissään. — Oletko tuntenut kaipausta aina uudestaan tapaamiseen!
— Sitäpä en sano, vastasi Julia naurahtaen, mutta sitten taas uudelleen
Aarnioon vilaistuaan hän jo virkkoi: — Kyllä joskus!
— Mutta sepä ei olekaan enään rakkautta, vastasi nyt Aarnio nauraen.
Julia heitti häneen ihmettelevän silmäyksen. — Sekö ei olisi rakkautta?
— Niin! jatkoi Kaarlo nyt vallattomana. — Se ei ole enään sitä, vaan se on jo kiintymistä. Muistan lukeneeni kerran, ettei mitään saisi kaivata semmoisissa asioissa. Se olisi vasta sitä oikeata. Se ei estäisi eri henkilöitä kylläkin viihtymästä toistensa seurassa vaikkapa aina, mutta sittenkin kaipaus voi muuttua mieliteoksi, ja silloin kun se siksi kehittyy, tuo se mukanaan suuria suruja, eikä sitä saisi olla. Sielunelämä ei saisi olla muuta kuin iloa ja onnea!
Julia jo hiukan ikäänkuin tuskaantui. Sitten katsoi hän nuhtelevasti
Aarnioon sanoen: — Mitä sinä puhut! Minä en ymmärrä!
Aarnio häntä rauhoitti. — Ota huomioon että niin muutamat opettavat, onko se totta siitähän voi olla eri mieliä!
Enhän minäkään ole sitä kokenut, en voi siis taata myöskään sen väitteen pätevyyttä.
Poistuessaan vuorelta ja erotessaan Julia vielä useasti varoitteli Kaarloa tekemästä lakkojutussa mitään tyhmyyksiä, johon tämä, huomatessaan Julian aivan tosissaan pelkäävän, antoi nauraen puolittaisen myöntymyksensä.
Tämän jälkeen useasti illoin yhtyessään eivät he antautuneet erityisesti keskusteluun enään näistä asioista. Aarnio, pitäen itseään paljoa korkeammalla kehitysasteella, ei johtanut puhettansa siihen. Julia taas nautti vaan enempi Aarnion kirkkaista silmistä, reippaudesta ja iloisuudesta. Sanalla sanoen he seurustelivat nauttiakseen suudelmista ja rakkauden riemuista.