V.
Pitkin viikkoa olivat yhdistyksen miehet innolla käyneet työpajasta toiseen kehoittelemassa rautatyöntekijöitä saapumaan yleiseen kokoukseen, jossa niin tärkeistä elinkysymyksistä tultiin keskustelemaan ja päättämään.
Ahdinkoon asti, iso sali täydeltä, saapuikin työläisiä. Kaikkiaan nousivat osanottajat neljään sataan. Siinäpä oli väkeä, nuoria ja vanhoja, kurjistuneempia ja hyvinvoivimman näköisiä, kuin edustajia näytteenä siitä sekamelskasta, johon nykyisen huippuunsa kehittyneen teollisuuden hyllyvä hyrsky voi eri yksilöissä vaikuttaa ja erilaatuiseksi muodostella.
Suuren eroavaisuuden voi jo ensiksi huomata järjestyneitten ja järjestymättömien välillä. Järjestyneet esiintyivät kaikin puolin puhtaissa, siistissä pukimissa, olivat puhetavassaan järkevämpiä, sekä kaikissa asioissa monipuolisemmin ajattelevia. Järjestymättömissä voi taas tehdä jaon tehtaissa ja pienemmissä pajoissa työskentelevien välillä. Tehtaissa työskentelevät näyttivät hyvinvoivimmilta samalla kuin omasivat enempi ryhdikkyyttä, joskaan eivät voineet kohota ajatustensa julkilausumisessa järjestyneitten rinnalle. Se mikä heissä oli pahinta, että pitivät itseänsä tavallaan parempina pienemmissä paikoissa työskenteleviä. Pienempien työpajojen väki olikin kaikkein kurjinta. Oli paljon semmoisia, jotka näyttivät kuin ensikerran päivänvaloon jostain pimeästä loukosta haalituilta, jota itsekin ihmettelivät. He olivat oudoksuen ja julkisuutta kaihtaen nyt monikin huonoihin risoihin puettuja sekä jotkut humalassa. Eläimellinen elämä, huono ruoka, väkijuomain kohtuuton nauttiminen, sekä kurjat asunto-olot olivat painaneet kasvoillensa jo tuntuvasti leimansa. Puhellessaan harppasivat he joka toisella sanalla asiasta toiseen, lausuivat raakuuksia tuhkatiheään sekä hermostuivat suuttumukseen pienimmässäkin sanakäänteessä, turvautumalla vaikkapa uhkauksiin.
Semmoista, suuresti erilaista oli nyt tämä kokoukseen saapunut joukko. Aarnio puolestaan laajahkossa puheessa pohjusti kysymyksen, toivoen kaikkien tuovan epäkohdista niin todenmukaisia selvityksiä kuin suinkin voivat. Näin se alkoi tämä rautatyöntekijöillä ensimäinen ja mitä merkillisin kokous. Ananiassonin miehistä esiintyi ensiksi Järvinen, tuo kaikkien kesken tunnettu leikkisä ja kompasanainen mies. Sanoi kolmasti jo maanpallonkin ympäri merimiehenä purjehtineensa, sekä olleensa jos jossain sopessa, mutta semmoista ketunluolaa kuin Oskari Ananiassonin työpaja oli, ei hän ollut koskaan tavannut. Itse mestari jo oli poikkeus kaikista muista kuolevaisista. Tähän joku sivulta muistutti että kaksi hyvääpä heitä olikin nyt sattunut yhteen! Puheenjohtaja nyt korpraalin äänellä huusi järjestykseen! Järvinen vastasi muistuttajalle olevansa enempi vakavaluontoinen mies, paitsi Oskarin parissa, siis tarkoin myöskin asioita punnitseva, eikä tuo huomautus siis voinut saada häntä asiasta oikeata selvyyttä esille tuomasta, jota toivoi myöskin kaikkien uskovan. Kirkko oli sittenkin asetettava keskelle kylää! Ja hän jatkoi: Kappaletyössä saivat enimmät työläisistä työskennellä, voimatta ansaita edes harvat kolmeakaan markkaa päivässä. Eikä se Oskari herra koskaan arvostele työtä ennenkuin mies on saanut sen valmiiksi. Silloin useammassa tapauksessa on tehtävänään heittää esine nurkkaan tai se rikkoa kelvottomana, jos siinä vaan huomaa pienimmänkin virheen. Työn keskeneräisenä ollessa ei taas huomauta vaikkapa huomaisikin. Semmoinen hermostunut hullu se on, että aina vaan kirota mässäilee eikä sen mieliksi ole vielä yksikään osannut puhua koskaan. Palkkoja ei siltä saanut koskaan säännöllisesti. Oppilaat olivat mestarin ruuissa, eikä ne saaneet syödäkseen kuin pilaantuneita rääppeitä, potaattia ja silakoita.
Toinen pesä, yli kaupungin kuuluisa rivosta elämästään, oli Sundbergin työpaja. Siellä maksettiin tavallisesti palkat tuskinpa kolmea markkaa korkeimmissa erissä, joka tietenkin heti lyötiin viinaan, etenkin kun työpaikassa sai juopotella päivät ja yöt miten paljon vaan halutti. Mestari Sundberg olikin tavallisimmin aina joukossa. Juomingien lopussa syntyi aina tappelu ja elämä semmoinen, että miehet saivat kävellä pää nyytissä viikkoja jälkeen. Työtä tehtiin määrättä, miten milloinkin halutti, kuitenkin nousten jo oppilasten verstassa työskentelyaika kolmeentoistakin tuntiin.
Useimmissa työpajoissa oli kyllä taaskin järjestys parempi mutta kehittyneenä kuitenkin huippuunsa kurin ja ylenpalttisen kuuliaisuuden vaatimuksissa. Neljännestunnin myöhästymisestä jätettiin esim. koko ruokaväliltä palkka maksamatta. — Siinä oli myöskin aina pidettävä silmällä josko kappaletyössä ennemmin tuli hinnasta sopineeksi. Muuten maksoi mestari useinkin mielensä mukaan, jos ei siihen tyytynyt sai marssia maantielle. Leivän ja pysyväisen työpaikan turvasi myöskin tekohurskaus, jossa jotkut mestareista hyvin näyttivät, kuitenkin itseelämässään ja toiminnassaan valittelematta vähääkään kristillisyyden vaatimuksista.
Asioista näin seikkaperäisesti keskusteltua, innostui joukko lopulta kuumimmilleen, sekä yleensä mielipiteenä ilmeni olojen korjaus mitä pikemmin ja keinoilla millä hyvänsä.
Edvard Bergin nyt tehtyä huomautuksen että olisi ryhdyttävä lakkoon ensitilassa, pyysi puheenvuoron heti Kovanen. Hän yskäsi vanhaan tunnettuun tapaan ensiksi muutamia kertoja, kuin huomiota kiinnittääkseen. Alkoi sitten: — Niin oikeutettuja ja tarpeenvaatimia kuin parannukset meille ovatkin, tulee meidän sittenkin osata kaikiltapuolin harkita menettelytapamme asiamme perille viemiseksi. Lakko-sana on niin pian sanottu mutta se ei ole niin pian kunnollisesti täytetty, että siitä olisi vastaavaa hyötyä. Se siitä! Ja jospa tuo vielä menestyisikin olen minä jo itse periaatteessa lakkoa vastaan, sillä se on väkivaltaisia keinoja….
— Mutta ainoa ase työmiehillä, kuului joukosta.
Kovanen yskäsi kerran pari, vielä entistä lujemmin, jatkaen. — Minä toivoisin että ensiksi käännyttäisi mestarien puoleen kohteliaalla pyynnöllä…
— Ei siitä apua, sitä on jo kahdesti vuosi sitten koetettu! kuului taaskin väkijoukosta.
— Ei mitään konttirukouksia! huusi toinen. Vaatimuksia mutta ei pyyntöjä!
Kovasta alkoi hiottaa tämmöinen ennen kuulumaton mielipiteittensä vastustus. Lopulta takertui hän sanoissaan, hengästyen kokonaan, ja lopettaen puheensa painavalla nyrkiniskulla pöytään.
Nyt sukeutui kiivas keskustelu, josko lakkoon ryhdytään eli ei. Vanhempia miehiä oli useita, jotka asettuivat Kovasen esittämälle kannalle. Mutta suuri enemmistö vaati yhä lakkoon ryhdyttäväksi. Kovanen pani parastaan mielipiteensä puolesta, mutta huomatessaan joutuvansa vähemmistöön ehdotti hän väliehdotuksena: että ensiksi koetettaisi, jos sitten lakkoon ryhdytäänkin, saada pikkumestarit taivutetuiksi, sillä saatiinhan tehtaissa korkeimmat palkat ja työaikakin nousi vaan kymmeneen ja puoleen tuntiin. Lopulta tulikin Aarnion kannatettua ja yksimielisyyden saavuttamiseksi päätökseksi, kun lakko, tehtaatkin siihen luettuna, tulisi liian laajaksi, eikä ammattikunta ollut kehittynyt sitä kerralla nielemään, että asetettaisi jos ei muu auta, ainoastaan pikkutyöpajat lakkotilaan. Mutta sitä ennen koetettaisi jos mahdollista rauhallisilla keinoilla saada asiat selville. Siksipä päätettiinkin lähettää mestareille kirjallinen vaatimus että saapuisivat yhteiseen kokoukseen asioista neuvottelemaan.
Sinä iltana meni Kovanen mitä kiihoittuneemmalla tuulella kotiinsa.
Seuraavana päivänä oli kaupungin vanhoillisemmassa jokapäiväisessä aamulehdessä »Aamuruskossa» uutinen otsakkeella: Rautasepätkin intoilemassa. Mitä räikeimmillä väreillä siinä nyt kuvailtiin, miten tänä villityksen aikana rautasepät ylimielisyydessään puuhaavat lakkoa. Lopuksi mainittiin miten Aarnio oli pääpukarina kansaa yllyttämässä, ulkomailta lainattujen mielipiteittensä perustalla.
Kulovalkean tavoin levisi tuo uutinen nyt mestarien keskuudessa. Pahaa verta se heti synnytti, etenkin kun jo siinä lakosta puhuttiin; eikä työläisten selvitykset heille voineet paljoakaan rauhoittaa, sillä sokeasti olivat mestarit tottuneet uskomaan äänenkannattajansa tiedonantoihin. — Mestarit juoksemaan nyt toistensa asunnosta asuntoon, saadakseen ennen pitkää aikaan yhteisen neuvottelukokouksen. Toiset heistä jo ryhmittyivät muutamissa miehissä, pistäytyen johonkin kapakan nurkkaan asioista ja menettelytavasta neuvottelemaan.
Aarnio joutui heti ensi iskulla mestarinsa hellään epäsuosioon, uhalla jos samaan suuntaan edelleenkin jatkaisi, saisi ottaa jalat allensa ja mennä niin pitkälle kuin maantietä piisaa.
Maisteri Stenberg oli juuri palannut lyseotunniltaan, istuen nojatuolissa päivällistä odottelemaan, ja samalla silmäillen »Aamuruskoa» mielilehteänsä. Tuo rasvainen uutinen rautasepistä pisti heti hänen silmiinsä. Ennestään jo tietäen Aarnion seurustelevan palvelustyttönsä kanssa, jätti hän lehden kyökkiin Julian luettavaksi.
Illalla Aarnion tullessa Juliata tapaamaan oli tämä hyvinkin alakuloisena ja harmistuneena. Se herätti heti Aarnion huomiota. Siihen syytä tiedusteltuaan, oli aina vaan vastauksena: — Niinkuin et sinä jo itse sitä tietäisi! Enkö sinua jo siitä ajoissa varotellut! Mutta siksi toiseksi, mitäpä tuo sitten minulle kuuluu, jokainen saa lyödä vaikkapa päänsä seinään!
— No mutta mitä nyt on sitten niin erinomaista tapahtunut, lopulta jo
Aarnio vakavana tiedusteli.
— Sinä Kaarlo viitsitkin minulle uskotella esiintyväsi ihmisiksi ja nyt sinä kuitenkin olet eturivissä pääpukarina tovereitasi kiihoittamassa kaikenmoisiin päättömiin hullutuksiin!
Aarnio nauroi vaan yhä täydestä sydämestään. — Vallanpa turhanpäiväisistä sinä nyt nokitteletkin! — Enhän minä ole kiihoittanut ketään, jos olenkin puhunut kokouksessa on se tapahtunut vakaumustani seuraten!
— Mutta oletteko te sitten oikeassa ja kuka sen on sanonut? vastusteli harmista värähtelevällä äänellä Julia.
— Aina ne ihmiset ovat oikeassa, jotka puutteellisia olojaan tahtovat korjata, vastasi Aarnio vakuuttavalla ja varmalla painolla.
Julia huokasi. — Eiköhän se olisi parempi että kaikki tyytyisivät onneensa, tekisivät vaan työtään rukoillen Jumalalta siunausta. Uhkamielisyys sitävastoin on aina turmioksi, usko se! Sinäkin saat vaan kaikesta palkaksesi väsyneen ruumiin sekä sielun, menetät työpaikkasi joutumalla vaan huonoon huutoon koko maailman silmissä! Seuraa siis minun neuvoani, luopumalla kokonaan moisista puuhista. Rupea elämään hiljaista rauhallista elämää niskoittelematta osaasi vastaan joka on sinulle suotu!
Aarnio vastasi tähän ylenkatseellisesti hymähtäen.
— Hm! sinä vaan vastaat. Ennenkun näet seuraukset, silloin se on myöhästä!
Aarnio ei tähän vastannut. Eikä he enään puhuneet liioin mistään. Kaarlo ajatteli turhaksi kaikki yritykset Julian mielipideitten muuttamiseksi siihen liioin sen enempää painoa asettamatta. Naiset voivat ajatella mitä hyvänsä niissä asioissa. Julia taas näytti kuin odottelevan häneltä jotakin. Hän oli huomannut tuon saman jo niin useasti, mutta ei voinut käsittää mitä se olisi. Sen hän kuitenkin oli huomannut että jotain merkille pantavaa se varmaankin oli, kun Julia sitä niin surumielisenä toisinaan kuin kaihoten odotteli. Tahtoessaan hyvästellessään suudella Juliata veti tämä itsensä pois, katsoen Aarnioon niin pitkään ja kummallisesti.
Julia tullessaan kotiinsa oli nyt tavallista huonommalla tuulella, tiuskien ja räiskäen kyökissä lapsenhoitajan kanssa. Tulipa rouvakin kyökkiin. Tämän mielestä oli Julia viipynyt ulkona liiaksi kauvan, joten hän ei voinut olla siitä huomauttamatta:
— Julia taas varmaankin oli lakkoneuvotteluissa Aarnion kanssa, kun viipyi yli aikansa! Onhan se komea maailman parantaja!!
Julia puri hammasta, virkkamatta sanaakaan.
— En minä ainakaan viitsisi semmoisen profeetan kanssa seurustella, jatkoi rouva pisteliäästi.
Julia heitteli yhä tuimempana astioita paikoilleen hyllylle, vilaisten olkansa yli rouvaan.
— Olisi toista — jatkoi rouva — jos koettaisit saada sitä nuortenmiesten kristilliseen yhdistykseen! Sittehän tuon kanssa viitsisi kadullakin kulkea ja tunnustaa sulhasekseen!
Nyt ei Julia voinut enään pidättää.
— Eihän rouvan tarvitsekaan sen kanssa seurustella! tiuskasi hän terhakasti. — Eikä se taitaisi paremmaksi tulla teidänkään opetuksilla. Antakaa siis minun olla rauhassa, kiusottamatta.
Pisteliäs nauru oli tähän rouvalta vastauksena. — Häpeä Julia, uskaltaissasi noin törkeästi vastustaa minua! Tiedätkö mikä minä olen! Sinun käskijäsi ja sinä palvelijani! — Rouva seisoi nyt jo kädet puuskassa, lisäten mahtipontisena: — Ja muistakin olla vast'edes moisia lausumatta! Sen miehen seuraa on sinun myöskin vältettävä, jos aijot meillä palvella!
Julia purskahti nyt itkuun, mennen palvelijain kammariin.
Siellä istui hän kauvan harmitellen sitä kun herrasväkikin oli alkanut löytää yhä enempi sanomisen syytä hänen seurustelussaan Aarnion kanssa. Se että hän ensi kerran oli uskaltanut vastustaa rouvaa, ei tietenkään johtunut eriävistä mielipiteistä Aarnion käyttäytymisen suhteen, vaan siitä kun oli jo aikasemmin joutunut pahalle tuulelle Aarnion seurassa. Pääasiassa oli hän rouvalta juuri imenyt itseensä ne mielipiteet, joita hänellä yleensä oli työväen edistysriennoista. Se että oli ryhtynyt nyt tavallaan Aarniota puolustamaan, johtuikin vaan siitä että oli kuullut hänestä jo niin paljon huolestuttavia uutisia. Tämän tuskallisen mielialan haihtuessa, olikin hän heti valmiina tunnustamaan rouvan sanat oikeiksi. Tultuaan uudelleen kyökkiin, koetti hän sitä osoittaakin, iloiselta ja välinpitämättömältä näyttäytyen. Rouva oli myöskin tarpeeksi ihmistuntija huomaamaan tuohon äänettömyyteen kätketyn tunnustuksen, sen enempää sinä iltana Aarniota moitiskelematta.
Samana iltana, myöhemmällä oli Stenbergin perheeseen tulossa vieraita. Hikipäissä sai Julia hyöriä ruokain valmistuksessa ja muissa vastaanottopuuhissa. Usein tämmöisiä vierailuita pidettiinkin. Toisinaan kävi Stenbergin perhe vastavierailuilla, jolloin Julia sai valvoa neljään viiteenkin aamuun, aina korva tarkkana milloin eteisen ovikello kilahtaisi. Mutta kotona ollessa pidot, sitä vasta polttava kiire sukeusi. Täytyi yksinään, ollen kaikesta vastaavana, valvoa ruokien ja herkkujen valmistusta, kantaa niitä pöytään, samalla ottamalla huomioon mitä kukin rouva tai herra suvaitsi yksityisesti haluta. Rouvia täytyi hemmotella, herroja miellyttää hymyilyillä ja sulavilla liikkeillä, ettei maisteri joutuisi häpeään palvelijansa kömpelyydestä.
Kutsuvieraiden joukossa oli myöskin eräs nuori lasisilmä-maisteri. Julian jo ensikerran sisässä käydessä herätti tämän kauneus hänen huomiotansa. Aamuyöstä, juomahöyryjen päähän noustessa alkoi hän yhä suuremmassa määrässä tätä mieltymystänsä ilmaista. Toiset vanhemmat herrat saivat tästä myöskin mitä suurinta huvia. Lopulta kun nuori maisteri Alm ei voinut enään pysytellä Juliasta irti, tunkeillen tuontuostakin häntä halailemaan, alkoi isäntä Stenberg ilvehtiä:
— Älä yritäkään Alm! Se on sosialistin morsian, et sinä siitä mitään voita!
— Mitä puhut? Sosialistinko?
— Niinpä juuri! Erään rautasepän, jotka nykyään ovat lakossa. Ne ovat kovia poikia!
Alm rehahti nyt täyttä kurkkuansa nauramaan: — Osaavatko sosialistitkin rakastaa? Varmaankin aineellisesti! He, he, he!
Julia kuuli tämän. Se koski kylläkin, mutta samalla pääsi hänessä luontainen halu ilvehtiä hiukan tuon nuoren herran kanssa. Siksipä koetti hän myöskin yhä edelleen näyttäytyä kuin mistään välittämättä.
Kaiken hyvän lopuksi alkoi Alm tuon tuostakin juosta kyökin puolella.
Teikaroi ja kumarteli koettaen esiintyä mitä suloisimmassa ja itselleen
edullisessa muodossa. Julia nauroi, oli iloinen myönnellen kaikkiin
Almin tarjouksiin, lupautumalla uloskin kävelylle joskus lähteä.
Poistuessaan yritti maisteri Alm useampaa kertaan saada Julialta suudelmaa, joka ei kuitenkin onnistunut. — Seuraavana iltana täytti Julia kuitenkin muodollisesti lupauksensa, maisterille, ollen hänen kanssaan ulkona kävelyllä.