VII.
Vapunpäivän aamuna valkeni taivas kuulakan kirkkaana. Keväisen auringon säteet heloittivat väreilevän hohtavina, lämpöä uhkuvana, toiveita herättävinä. Sattuipa vielä Vappu sunnuntaiksi. Paljon oli jo aamusta alkaen kansaa liikkeellä.
Julia pääsi myös iltapäivällä ulos kaupungille Aarnion kanssa. Hän ihmetteli kun ei Julia heti alkanut entistä jankutustaan lakkoasioista. Lopulta huomasi hän syyksi, ettei se vielä tietänyt mitä oli päätetty.
Aarnio oli enempi väsyneellä ja alakuloisella tuulella. Etenkin viime aikoina oli hän alkanut joskus tuntea painostavaa raskautta ruumiissaan. Toisinaan kuin olisi veri äkkiä hyökännyt päähän vaikuttaen silloin jonkinlaisen rauhattoman ja ärtyisän mielentilan. Hän ei voinut näin ollen nauttia mistään ympäristössään, korvat humisivat ja kuin olisi ollut aina jonkinlainen kiire, täytyi olla aina liikkeessä. Ja kaiken tämän takana kuin olisi ollut alituinen kaipaus jostain saavuttamattomasta. Mistä moinen mielentila johtui siitä ei hän ollut täysin selvillä. Viime aikoina oli hän ollut joka ilta myöhään yhdistyksessä, jos jonkinmoisissa komiteoissa ja sitten useasti vielä poikennut ravintoloihin toveriensa kanssa, jotka joka käänteessä tahtoivat hänet mukaansa. Tavallisesti tämmöisinä iltoina kotia palatessa tahtoi hän myöskin useasti joutua naisten seuraan. Tämän jälkeen oli hän aina useimpana päivinä alakuloinen, veltto ja väsynyt. — Ollen kuitenkin terve ruumiiltaan sekä mielenlaadultaan riehakan iloinen ja sukkelasanainen ei raskas mieliala voinut häntä vielä kuin hetkellisesti vallata. Eikä hän siinä tapauksessa pannut suurtakaan painoa moiselle väsymykselle. Kyllähän korjaantuu hän ajatteli kun taas pääsevät säännöllisiin oloihin. Se mikä hänestä oli myöskin huolestuttavaa oli kun ei hän voinut silloin aina käyttäytyä mielestään luontaisesti Julian eikä kenenkään kanssa. Kuin ihmeissään katsoi tämä aina silloin hänen silmiinsä, huomatessaan Aarniossa välinpitämättömän mielialan valloillaan. He ikäänkuin kaihtoivat toisiaan.
Olipa Julia hänelle kerrankin huomauttanut ettei hän ollut entisen kaltainen. Tiedustaessaan tähän syytä oli Julia vastannut hänen silmistään puuttuvan entisen sielukkaan ja mielenilmeisen hyvyyden loisteen. Tämä ajatus oli lopulta saattanut hänet itsensäkin epäilemään, sillä hän oli jo kauvan ollut siinä uskossa ettei hän voinut katsoa ihmisiin yleensä entisellä iloisella ja luottamusta herättävällä katseella. Silmänsä olivat useasti sameat ja elottomat.
Kaikesta tästä tuli Aarnio sen otaksumaan, että hänen mielialastaan riippui kokonaan iloisuus, alakuloisuus tai surullisuus Juliassa.
Espiksessä soitti musiikki, ylioppilaat joivat ja mellastelivat vallattomina kaikkialla. Työläisnuorisoa oli suurissa joukoin kokoontunut kesäravintoloitten edustalle herraskaisten elämöimistä katsoa töllistelemään.
Nyt oli valon ja vapauden juhla, valkolakkisten juhla. — Tämä päivä oli siis kokonaan omistettava heidän toiveilleen nuoruudelleen ja tulevaisuudelleen. Siksipä muu yleisö tunsikin vaan itsensä ulkopuolella olevaksi katselijajoukoksi, kuin sirkuksessa nähdäkseen mitä areenalla tapahtuisi. Työväestö, tuo sankka raatajaparvi ei ollut vielä tietoisuudessa siitä että Vappu ja sen juhliminen kuului myöskin heille, se oli ja tulisi vastaisuudessa heille täälläkin olemaan kansainvälisenä mielenosoituspäivänä.
Aarnio tunsi surumielisyyden yhä suuremmassa määrin itseänsä painostavan. Se vielä yhä enempi kuin takertui kiinni ajatuksiinsa muistellessaan miten elämänhaluisina olivat koko kevättalven aina toistensa seurasta nauttineet. Nyt ei miellyttänyt mikään, ei musiikki, ei iloisat meluavat ylioppilaat eikä kansajoukkojen katseleminen. Lopulta kääntyi hän Julian puoleen väsyneen välinpitämättömänä kysyen:
— Miksi sinä olet niin surullisella ja alakuloisella tuulella?
Julia ihmetyksissään naurahti hänen kysymykselleen. Katsoi sitten nuhtelevasti häntä silmiin huoaten raskaasti. Siihen se sitten jäikin kunnes Julia sanoi haluavansa poistua kotiinsa. Eikä Aarniokaan tuntenut mitään vastustamatointa halua estellä hänen kieltelemiseensä. Sanaa sanomattomina he erosivat, kylminä ja välinpitämättöminä.
Julia päästyänsä kammariinsa purskahti katkeraan hillittömään itkuun. Harvoin olivat he näin eronneet, mutta siinä olikin jo tarpeeksi suuri syy murtamaan hänen herkän ja hellän luonteensa. Itse asiassa hän kuitenkin tavallaan käsitti, mistä johtui Aarnion omituinen käytös.
Aarnio jäi nyt vielä yksinään kuljeksimaan kaupungilla. Selittämätöin tyhjyyden tunne täytti yhä enempi hänen sielunsa, joka ei yhtään lieventynyt tavatessaan muutamia iloisella päällä olevia työtovereitaan. He poikkesivat »Kolmen kruunun» olutkellariin, jossa tavallisesti tapasivat ammattitovereitaan. Kulmahuoneessa siellä istuivat nyt kaikki mestari Oskari Ananiassonin työmiehet.
Nämä nauroivat katketakseen kertoessaan miten työpaikassaan lakkoon julistus oli illalla käynyt. Heti palkan saatuaan olivat he yhteisesti päätöksen ilmoittaneet. Mestari oli ollut alussa harvinaisen hyvällä tuulella. Mutta kuultuani miesten yksimielisenä sanovan itsensä irti työpaikasta neljäntoista päivän kuluessa ellei vaatimuksiin suostuttaisi, oli Oskari raivostunut yli äyräittensä. Ja kun meri myrskyinen oli hän sitten vihansappensa purkanut, hyppien, kiroten ja vannoen. Eivät moista olleet ennen kuulleet ei nähneet. Lähellä olevat esineet sekä oman piirustuslautansa oli hän lyönyt mäsäksi lattialle. Sitten juoksi hän nurkkaan temmaten moukarin sekä huutaen ja meluten ajanut kaikki ovesta ulos. Viisituumaisilla nauloilla lupasi hän lyödä työpajan oven kiinni lopettamalla liikkeensä ennenkuin suostuisi vaatimuksiin. Sen hän myös heti täyttikin. Semmoinen herra oli Oskari Ananiasson. Tämä uutinen, — niin huvittava kaikessa surkeudessaan, — sai Aarnionkin hetkeksi hyvälle tuulelle. Erittäinkin kun Järvinen sen kertoi mitä sattuvimmin, samalla matkien Ananiassonnin liikkeitä ja hirveätä suuttumusta.
Tapahtuman »historialliselle» muistolle joivat he nyt toisenkin pullon. Samalla tuli tietoonsa se ilahuttava uutinen, että useat ammattikunnat olivat luvanneet avustavansa lakkoa viikottaisella määrätyllä avustuksella. Keräyslistoja oli myöskin paljon levitetty, joten voi toivoa runsasta avustusta.
Seuraavana päivänä ilmestyi Aarnion työpaikalle kumma kapine Pietarista. Se oli ammattitoveri Rimpinen, kovin ovela ja notkea mies. Sanoi juuri paikkakunnalle sattumalta saapuneensa lakosta tietämättömänä. Rimpinen oli itse kohteliaisuuden perikuva, puhuen viittä erikieltä. Hänen makeileva puhetapansa oli verratoin. Käärmeenkalseat harmaat silmänsä olivat samalla vakavat, viekkaat ja nöyrät. Mitä sydämellisimmällä kohtelijaisuudella hän alkoi laverrella siitä mainiosta lakosta, jonka muka ammattitoverinsa olivat kerrankin osanneet tehdä. Samalla ilmoittautui hän tulkiksi lakkolaisille. Eräs Aarnion tovereista kuiskasi nyt että Rimpinen oli tullut työpaikalle mestarin kanssa. Aarniolle ei tämän tiedon saatuaan tarvinnut kahdesti neuvoa käsittääkseen mitä nyt oli merrassa. Etenkin kun mies oli jo entuudestaan tunnettu metkuilemisestaan. Suoraluontoinen kun oli, tahtoi hän jo paikalla kuumeta, malttaen sentään mielensä, voidakseen pitää miestä vastaisuudessa paremmin silmällä. Rimpinen lienee tämän huomannut ja heti alkoi hän makeasti jutella miten oli joutunut kaupungilla Torvisen seuraan, jolta hänellä olikin tosiaikomus urkkia tietoja mestarien vastaisista aikeista lakkoon nähden.
Torvinen tuli nyt myöskin asunnostaan työpajaan. Hän oli hyvin kiihottuneella tuulella, jota Aarnio ei ollut hänessä ennemmin huomannut. Lähemmin mestaria tarkistettuaan huomasi hän sen olevan tuntuvasti humalassa. Tämä oli harvinaisuus, jota työmiehet eivät olisi osanneet aavistaakaan. Siksipä kaikki jäivätkin häneen ihmeissään katselemaan, aavistaen jotakin erikoista nyt olevan tulossa. Ei aikaakin kun jo aavistuksensa toteutuikin. Mestari tuli vallan Aarnion eteen kylmästi huomauttaen: — Nyt se teidän keittämänne soppa on saatu sittenkin syötäväksi!
— Mitäs mestari nyt… vastasi Aarnio hymähtäen.
— Niin, se on nyt loppuun keitetty, paras että lähdette matkoihinne työttömyyteen ja kurjuuteen, jota olette halunnutkin.
Aarnio ei ollut näin jyrkkää käskyä voinut odottaa. Siksipä hän jäikin nyt sanattomana katselemaan Torviseen.
— Jaa jaa! Saatte lähteä ja heti paikalla! Tässä on työtodistuksenne ja sisällä oleva palkkanne! — Lähtekää!
Nyt oivalsi Aarnio että tosihan se oli kysymyksessä. Hänen luonnollaan varustetulle miehelle ei tarvinnut liioin kahdesti huomauttaa. Heti tempasi hän takkinsa naulasta, jätti hyvästit ja poistui. Rimpinen juoksi vielä hänen perässään eteiseen pyydellen anteeksi ja surkutelten sydämessään että olikin joutunut tämmöiseen hänelle työtoverina niin vastenmieliseen kohtaukseen. Mutta kyllähän moisen mestarin voi aisoissa pitää…!
Muutamia päiviä jälkeenpäin Aarnio tavatessaan Julian huomasi hän heti tämän tietävän kaiken. Pyytäessään häntä ulos kävelylle vastasi Julia kivakasti ei ehtivänsä mihinkään, joka muuten olikin hänen mielestään kokonaan turhuutta ja ajankulua.
Aarnio naurahti. Mutta huomatessaan Julian yhä pysyvän kovin vakavana ja kiukkusena sekä puhumattomana tiedusti hän syytä tähän.
— Hm!, hymähti Julia. Niinkuin tuo olisi sitten mitä erinomaista. Minä en lähde, eikä minua huvita, siinä kaikki!
— Mutta onhan sinua ennemmin aina huvittanut!
Nyt sävähti Julia kasvoiltaan tulipunaiseksi voimatta enempää pidättää kiukkuansa. Hengästyneenä, katkonaisin sanoin hän alkoi pauhata minkä enemmän ehti: — Sinä ilkeä ja tunnoton ihminen, kehtaatko pyytää kanssasi kävelylle. — Mutta nytpä sinut jo tunnenkin tarkoin ja se saa olla loppu meidän kanssamme…!
— Mutta hyvä rakas Julia, alkoi Aarnio häntä asetella.
— Hyvä ja rakas! — He, he, he! Jos sinä minua rakastaisit ja olisit koskaan rakastanut, et sinä olisi sillä tavalla käyttäytynyt! Ja minä höperö kun en uskonut maisterin ja rouvan sanoja ja varoituksia. Nyt olet menettänyt jo työpaikkasi ryhtyessäsi moisten kansanvillitsijäin kanssa tekemisiin. Enkö sinua aina varoitellut, pysymään aisoissa, mutta mitäs sinulle yksipäiselle mennäkin puhumaan!
Aarnio hämmästyneenä moisesta mielenpurkauksesta ei ehtinyt sanaa sanomaan, kun jo Julia oli pujahtanut asuntoonsa. Hän lähti alakuloisena kulkemaan kotiansa. Etenkin viimeaikoina oli hän, kuten sanotaan, alkanut tuntea jonkinlaista suurempaa kiintymystä Juliaan. Vertaillessaan tuota seurustelunsa alkuaikoihin, jolloin tuskin useasti tyttöä muistikaan, oli tämä aivan arvaamatta, useinpa telefoonissakin, puhutellut nauraen, tiedustellen milloin hän ehtisi luoksensa tulemaan. Mutta nyt kun hän yhä näki Julian mielikuvituksissaan, oli tämän suhde muuttunut, eikä Julia näyttänyt pitävän väliä tapaamisista. Se oli Aarnion mielestä omituinen salaisuus, sillä nythän hän vasta luuli Juliata rakastavan sakin! — Mielikuvituksissaan ja ainaisena ajatustensa esineenä kuvastui Julia aina hänelle samanlaisena kuin ennenkin, mutta hänet kohdattuaan oli hän näkevinään hänessä vikoja jos jonkinlaisia, jotka eivät olleet ennemmin hänelle silmiinpistäneet. Toisinaan voi hän taaskin tuntea melkeinpä vastenmielisyyttä Juliaan. Ja silloin aina kadullakin kävellessä tuntui kun häntä olisi hävettänyt astua hänen rinnallaan. Tällaisten ristiriitaisten tunnelmien vaikutuksen alaisena tuoksahti vastaansa kadunkulmassa nuori siististi puettu herrasmies, lasisilmät nenällä. Hän tunsi sen ulkonäöstä ja oli nähnyt Juliata tervehtävän aina vastaan tullessa. Äkkiä juolahti nyt mieleensä mihinkä tuo oli niin kiireellisessä menossa.
Hänet valtasi nyt jonkinlainen epäilys ja hän päätti seurata tuota salaisesti. Hän käveli kiireesti korttelin ympäri seisattuen siellä kadunkulmaukseen, josta voi niin hyvin nähdä Julian asunnon portille. Siellä se mies kävelikin edestakaisin, kuten näytti, odotellen jotain tavatakseen. Eikä aikaakaan kun Julia ilmestyi portille, tervehtivät, lähtien sitten kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Aarnio tunsi yhtäkkiä kuin olisi hän sähköllä isketty. Silmänsä pimenivät sekä levoton vavistus tärisytti koko ruumistansa. Nyrkkinsä puristuivat kiinteästi yhteen, sitten lähti hän kiireisin askelin kulkemaan asuntoonsa. Siinäkö se siis olikin syy, ettei Julia tahtonut viipyä kanssansa kauvemmin ulkona. Se ei siis hänestä enää pitänyt, vaan toisesta paremmasta. Mutta kylläpä hän sille vielä näyttäisi ettei vaan häntä saanut niinkään halveksua sekä pitää pilkkanansa. Hän oli niin levoton! Niin levoton! Eikä kän tahtonut saada sinä yönä untakaan silmäänsä. Sängyssä tuijottaessaan kattoon tuli mieleensä kaikenmoisia ajatuksia, joita Julia joskus hänelle oli lausunut. Erittäinkin kuvastuivat mieleen ne hetket, jolloin oli luullut Julian itseänsä täydellisesti rakastavan.
Kerrankin talvella mennessään Julian luokse sisälle, oli tämä heti ovesta astuessa sanonut: »Nytkö sinä vasta tulet! — Mutta mitäs sinä huolitkaan kun sinulla on niin paljon toisia, rakkaampia!» Tuo tunnustus, silloin se oli tehnyt hänelle niin hyvää, tunkeunut vallan sydämen sisimpään sopukkaan! Mutta toista oli nyt!
Ei, hän sitten ajatteli, voihan syy olla kokonaan minussa! — Olen elänyt niin huonosti, ainoastaan huvitellakseni, katsonut ja arvostellut naista vaan siltä kannalta. Siksipä ehkä on himmennyt silmissäni tuo puhdas kuva, ihanne, Juliassa. Entisen kaltaiseksi hän tahtoi tulla. Tämän jälkeen taaskin yhtäkkiä ilmeni sielunsa silmiin tuo äskeinen kohtaus ja hän päätti kostaa, näyttämällä voivansa tulla entisen tapaiseksi. Saisipa silloin myöskin Julia vuorostansa juosta hänen perässään. Mutta silloinkos hän sitä kiusaisikin.