VIII.
Lakko oli jo ensiksi ylössanotuissa liikkeissä täydessä käynnissään. Ei yksikään mestareista ollut suostunut vaatimuksiin. Kun huhuja oli alkanut liikkua, että mestarit aikoisivat tuoda työväkeä ulkomailta, ryhdyttiin tarpeellisiin varokeinoihin. Sähkösanomilla annettiin tietoja asemasta ja lakon kulusta. Kokouksia lakkolaisten kesken pidettiin joka ilta yhdistyksessä. Kun suurin osa ammattilaisista oli vasta lakon johdosta ja sen aikana saatu liittymään yhdistykseen, olivatkin tämmöiset kokoukset vielä ainoana keinona heidän koossa pitämisekseen. Kokouksen lomissa pidettiin valaisevia esitelmiä työväenasiasta, tarkoituksella saada joukkoja innostumaan jo tuon suuren ja jalon asian vuoksi yleensä. — Aarniolla oli tässä suurin tehtävänsä.
Uusi suunta oli näinollen saatu versomaan ja toivoa oli saada joskus korjata runsas sato ahkeran kylvön hedelmänä. Erittäinkin kunnosti heikkovoimainen ja sairas Savolainen itseänsä Aarnion asetoverina. Joskaan hänellä ei ollut enempi perusteellisia tietoja työväenasiasta yleensä, johti toimintaansa käytännöllisyys ja aina oikeassa paikassa asian oikein ymmärrys. Muuten niin kevytluontoinen ja -puheinen Järvinen oli taaskin mitä innokkain puuhaamaan lakkopaikkojen rikkureista tyhjänä pysyttelemisessä. Samalla osasi hän järjestää toiminnan niin, että aina saatiin uusia ja seikkaperäisiä tietoja lakkolaisten keskuudessa vallitsevasta mielialasta.
Tämä vaatikin mitä suurinta tarkkuutta. Moneen sataan nousevassa joukossa oli jos jonkin laisia ihmisaineksia.
Surkean pieni osa oli vielä itse asiassa käsittävämpää väkeä. Innostuneita oli kyllä enempikin, mutta kukapa voi mennä takuusen etteivät nämäkin, ensimäisten suurempien vastoinkäymisten sattuessa voisi vielä menettää uskoansa ja luottamustansa.
Sitten oli joukossa vanhempia työläisiä, jotka jo juomattomina ja saituruudella olivat muutamissa vuosikymmenissä saaneet jonkun satasen säästöön. Nämäpä aina olivatkin ensitilaisuudessa valmiina ennustelemaan ja pelkäämään lakon huonosta onnistumisesta, sekä että voisivat joutua vastaisuudessa kokonaan työttömiksi, jolloin menettäisivät ainoat säästönsä. He olivat muutenkin mielipiteiltään kokonaan vanhankansan miehiä. Ja vaikeaksi kävi heistä kiskoa uskoa siitä, että työnantajasta riippuisi kokonaan työmiehen elämä ja tulevaisuus! Ei tahtonut saada mitenkään heidän päähänsä, että työmies on se, joka elättää työnsä tuloksella mestareita eikä nämä työväkeä. Tämän heikkouden työläisissä olivat itse mestaritkin huomanneet ollen jokaisessa sopivassa tilaisuudessa valmiina turvautumaan uhkauksiin, että lopettaisivat ennemmin vaikkapa koko liikkeensä, ennenkuin suostuisivat vaatimuksiin.
Sitten seurasivat järjestyksessään suurimmat juopot. Nämä, vaikkapa olivatkin joka päivä hetkellisesti valmiina valittelemaan toivotonta asemaansa, olivat taas tyytyväisiä huomiseen asti saatuansa lakkovaroista päiväksi tulevan raha-annoksensa. Ne olivat myöskin valmiina edes puheessa suostumaan, joskin ei heihin voinut monasti sen pitemmälle luottaa kun ehtivät ympäri kääntymään. — Kapakoissa olivat he jo taaskin vallan toista mieltä.
Sanalla sanoen oli joukossa matelevia raukkoja, hetkellisesti innostuvia, ijänikuisia kitupiikkejä, sekä toisten kustannuksella etuja etsiviä onnenonkijoita. Semmoisessa joukossa ei ollut helppoa tulla toimeen.
Tämän lisäksi toitotti vielä porvarillinen sanomalehdistö joka päivä miten muutamat kurjat onnenonkijat tahtovat vetää koko työväestöä nenästä, itse elääkseen herroiksi heidän kustannuksellaan. Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että Aarnio, Savolainen, sekä lakkokomiteassa toiset työttömiksi jääneet jäsenet eivät saaneet avustusta päivässä enempää kuin toisetkaan lakkolaisista.
Äärettömän suurta haittaa perusteelliselle toiminnalle teki myöskin se kun ammattikunnalla ei ollut mitään työttömyyskassaa entuudestansa. Työpaikoissa vielä olevilta veroitus taas uhkasi kokonaan loppua sitä mukaa kuin joutuivat lakon vuoksi työttömiksi. Näin ollen voi sanoa jokaisen yhteiseen kassaan uhraaman pennin vastaisuudessa tarvittavaksi itsensä hyväksi. Sivultapäin tuleva avustus taas laimenisi aina sitä mukaa kun lakko jatkuisi pitemmälle. Ja jos lakonrikkureita alkaisi enempi ilmestyä, voisi se lopahtaa olemattomiin sillä kukapa enään avustaisi sivultapäin jouduttuaan epätoivoiseen uskoon lakon onnistumisesta.
Omituisena ilmiönä oli huomattavissa yhdistyksen synnystä saakka siihen kuuluneitten vanhempien toverien käyttäytyminen.
Työskennellen useimmat heistä tehdaspaikoissa, poikkesivat nämä nyt yhä harvemmin ja harvemmin yhdistyksen talolle. Jos joskus pistäytyivätkin, pysyttelivät äänettöminä, samalla kaupungilla jutellen, miten räyhääjäjoukko ajaisi nyt asiat hunningolle. Viimeiseen saakka olivat he koettaneet pysytellä määräävässä asemassa yhdistyksen asiainajossa, mutta jouduttuaan lakkoon ryhdyttäessä lopullisesti tappiolle alkoivat he vieroa koko puuhia. Tunnetuimmat heistä kuuluivat vielä yhdistyksen johtokuntaan, ollen joka käänteessä valmiita selvittelemään ettei lakon johto ja sen eteenpäin vieminen itseasiassa virallisesti kuulunut yhdistykselle. Sopimuskirjatkin olivat näinollen vain muodostetut yksinomaan lakkokomitean allekirjoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin päätöksen perustalla.
Kovanen kylläkin kävi yhä edelleen kokouksissa, samalla kuitenkin entisen suhteen osoittaen huomattavaa varovaisuutta. Hän tuli ja poistui kuin varkaisin, varoen useasti puheenvuoroja käyttämästä, paitse lakkokomitean kokouksissa, asiainmenosta tiedusteltuaan. Työtoverinsa ihmettelivät hänen käyttäytymistänsä, kunnes lopulta selveni, että hän oli saanut varoituksen työnantajaltaan. Että sentäänkin jossakinmäärin tahtoi olla mukana ja seurata asiain menoa, oli ilahuttavaa nuoremmista ja lakon innokkaimmista kannattajista.
Suurimpana kannustimena yhä edelleenkin oli hänessä kuitenkin tahto pysytellä puheenjohtajan asemassa viimeiseen saakka. Eikä mikään saanutkaan häntä tyytyväisemmin nauramaan kuin kuullessaan nimeänsä mainittavan monivuotisena puheenjohtaja-nimityksellä.
Kaikista enemmän oudoksuttiin kun Edvard Berg oli viimeaikoina alkanut osoittaa laimeutta yhdistyshommissa. Toiset selittelivät tuota juopottelun syyksi. Hänkin oli valittu alussa lakkokomiteaankin, tunnustuksena ansioistaan yhtenä tuon päätöksen synnyttäjänä.
Rimpinen ilmestyi nyt eräänä iltana lakkolaisten yleiseen kokoukseen. Hän oli, kuten näytti, oikeinpa sydämellisyyden perikuva. Saatuaan puheenvuoron, alotti hän pitkällä esihistorialla kertomuksen, ensiksi omasta elämästään. Ei voi kieltää hänellä olleen kauniin ja koulutetun puhetavan. Ei hän hätäillyt eikä kiirehtinyt, valituin sanoin, väliinpä runollisella lennolla kertoessaan vaiheistaan vieraalla maalla ja miten siellä toverit suurella myötätuntoisuudella ja ihastuksella muka seurasivat kotimaan työläisten suuria edistysrientoja, sekä jalojen tarkoitusperien kehitystä. Nytpä hänellä, onnellisella miekkosella, oli myöskin tilaisuus läheltä nähdä ja arvostella suurien puuhienne kehitystä. Todeksipa olikin näyttäytynyt mitä meistä oli kerrottu ja arvosteltu. Miten ihailtavaa, että rautatyöntekijät olivat kerrankin tehtävänsä oivaltaneet ja miehissä nousseet sekä aineellista että henkistä asemaansa kohottamaan! Nyt kun hänkin, vaikkapa sattumalta, oli joutunut joukkoon, tahtoi hän myöskin astua riveihin taistellakseen yhdessä, oli seuraus sitten mikä hyvänsä.
Lopettaissaan oli hän jo niin liikutettu että kuivaili nenäliinalla silmäkulmiaan. Eteenpäin toverit! se oli viimeinen toivomuksensa.
Järvinen istui kaiken aika nurkassa, veitikkamainen ilme suupielissään, leikitellen. Rimpisen entisenä työtoverina hän aavisti ja osasi laskea mistä päin milloinkin tuuli kävi: — Heltyipä veli hiukkasen! — hän tuon kauniin esitelmän jälkeen virkahti. Sitten puheenvuoron saatuaan lausui surkuttelunsa siitä kun Rimpinen oli näin huonona aikana joutunut kotimaahansa. Mutta kun se oli paljas sattuma, täytyihän antaa se veljelle anteeksi!
— Se on tosi, jatkoi Rimpinen — mutta minkäs sille tekee, kun ei ollut siellä tietoa asioista! — Hän toivoi kuitenkin, että kaikki yritykset hyvin menestyisivät viemällä voitokkaaseen lopputulokseen.
Sitten alkoi hän laskea kaikkien kuullen miten paljon mahdollisesti lakossa tarvittaisiin varoja, sivumennen samalla kysästen oliko tovereilla miten paljon nykyään säästössä?
— Ei tiedä vaan! vastasi tähän Järvinen naureskellen.
Tämän jälkeen tuli päätökseksi, että Rimpinen katsottaisiin myöskin lakkolaisiin kuuluvaksi, joskin toivottiin hänen tulevan alussa kuitenkin omillaan aikaan.
Tähän Rimpinen vastasi niin olevan omankin aikomuksensa. Hänkö nyt tahtoisi heti, tuskin koskaan, turvautua veljien armoihin!? Kyllä hän tulisi aina toimeen mitä pienimmillä avustuksilla.