IX.
Samana iltana olivat mestarit kokoontuneet hotelli Toivoon neuvottelemaan vastaisista toimenpiteistään lakon suhteen.
Hermostuneena istui siellä kunnianarvoisa mestari Oskari Ananiasson konjakkarinsa ääressä, joka toisella sanalla sadatellen miestensä hävyttömyyttä tuossa kuuluisassa ylössanomisessaan. Mutta rangaistuksensapa olivat tästä myöskin saaneet, sillä työhuoneen ovi oli ja pysyisi kiinni, eikä piruvieköön sitä avattaisikaan hänen harmaan päänsä aikoina, elleivät miehet tulisi nöyrinä, hattukädessä rukoillen armoa pyytämään.
Sundberg oli täydessä tuulessa kuten tavallista. Aamusta alkaen oli hän aina hetken päästä poikennut »puulaakissa», eikä se voinut olla vaikutustaan tekemättä.
Vihavainen, tuo vekkulimainen elostelija, jolla rahoja ei ollut tavallisissakaan oloissa juuri koskaan, istui mielinkielin pöydässä, ketun viekkaudella pitäen varansa saada Oskarilta, jos mahdollista vipata, voidakseen pysytellä ja nauttia seurassa. Paremmin pysyäkseen suosiossa hän yhä puheli miten missäkin suhteessa lakossa olisi meneteltävä.
Pyylevä, joukossa hyvinvoivaisimman herrasmiehen näköinen Harala istui tavallista äänettömämpänä, lieneekö ajatellut uutta konkurssin tekoa, sitten kun ei enää mitkään muut keinot löisi leiville!
Tämä kunnianarvoisa seura oli muuten kaikki yhdessä pöydässä.
Samanlaisissa neljän ja viiden miehen ryhmissä istuivat toisetkin mestarit.
Kokouksen piti jo alkaa seitsemältä, mutta he lykkäsivät sitä yhä odotellessaan Tolvasta tulevaksi. Lopulta kello kävi jo yhdeksättä, eikä sitä vieläkään kuulunut! Ajankuluksi alkoivat he nyt yksi toisensa jälestä lasketella sukkeluuksia hänen viipymisestään.
Vihavainen sai koko joukon makeasti nauramaan, huomauttaessaan Tolvasen ehkäpä sen vuoksi viipyvän, että joku jumalinen eukko oli kädet ristissä rinnoilla tullut häneltä apua pyytämään, eikä hän hennonnut ajaa tuota pois, sen kertoillessa hänelle koko sukuluettelonsa, sekä nykyisen kurjuutensa. Tietystikin oli eukko kaiken hyvän päälle asettunut ihan oven eteen seisomaan, joten kaikki pakoyrityksetkin olivat turhia.
Harala lisäsi tähän, että Tolvanen oli juuri ehkä saanut jonkun kirkonkaton kattamistilauksen, josta oli kustannusarviota laatiessaan vajonnut siksi syviin mietteisiin että oli kokonaan unhoittanut kokoukseen lähdön. Kustannusarvio vei vielä sitäkin suuremman ajan kun täytyi harkita miten katon voisi tehdä rautalevyistä teräslevyjen nimellä, teettäjäin huomaamatta.
Niin todenmukainen kuin tämä viimeinen huomautus olikin, teki se päinvastaisen vaikutuksen.
Kaikki muistivat miten aina näissä töissä olivat jääneet Tolvasesta takapajulle. Tämä oli lopulta saanut niin suuren maineen kattotöissä, että harvoinpa, kuin ihmeenkaupalla, näitä tuottelijaita urakoita toisille herahti. —
Eikä siinä vielä kylliksi.
Tolvanen oli samalla kiivennyt vanhojen suomalaisten eturivin mieheksi, tuossa kasvavassa ja rikastuvassa kotimaissyntyisessä porvaristossa.
Oskari Ananiasson samalla muisti myöskin miten hänen suuri ja tuottava nurkkavesitorvitilauksensa oli jäänyt suorittamatta lakon väliintultua. Samalla hän epäluuloisin silmäyksin vilkuili vierustovereihinsa, pelosta, jos joku näistä ennemmin häntä suostuisi lakkolaisten vaatimuksiin, tilauksen suorittamalla ja siitä pistämällä sievoset voitot taskuunsa.
Sama pelko, ilkeänä painajaisena painosti keskenjääneitten töitten suhteen myöskin toisia seurassa olevia mestareita.
Kun ei Tolvasta vaan kuulunut, päätettiin lopultakin alottaa kokous.
Puheenjohtajaksi, kuten ennenkin, valittiin Vihavainen.
Kirjurina työskenteli Ananiasson, joka oli saanut toimessa kokemusta erään ylösrakentavaisen kirjateoksen kautta, jossa myöskin oli ollut kaavoja nuorille rakkauskirjeiden kirjoittamisessa.
Puheenvuoroja ei juuri pyydetty, vaan puhuivat he väliin useampikin yhteen. Puheenjohtaja ei myöskään ollut arvoasemaansa käyttämättä, ollen suunvuorossa puheitten sekä ajatusten seisahdusten väliaikoina, joita mestareilla sattui tuhkatiheään.
Keskustellessaan asiainsa järjestämisestä päättivät he koettaa saada valmiiksi kaikki keskeneräiset työt lakottomissa liikkeissä. Jos taas lakko alkaisi venyä liijaksi pitkälle, päättivät he koettaa hankkia työväkeä vaikkapa korkeimmilla palkoilla kotimaasta, ja jos se ei onnistuisi, toisivat työväkeä ulkomailta.
Äkkiä ilmestyi nyt Rimpinen paikalle.
— Hyvää iltaa herrat, mestarit ja »prinsipaalit»! — hän mitä makeimmasti tervehti. — Terveisiä lakkolaisten kokouksesta!
— Taisitpa ollakin niillä puheenjohtajana! huusi tähän Vihavainen meluisaan tapaansa.
— So, soh! mestari! Eipä vielä niin pitkälle! hymäili Rimpinen.
— No mutta Rimpinen! Kas, Rimpinen! huudahti nyt Ananiasson. — Tule veli istumaan, paina puuta! Samassa hän soitti kelloa, tilaten Rimpiselle kahvia ja konjakkia samaan pöytään.
Kaikki toisetkin tunkeilivat nyt Rimpisen ympärillä kuullakseen mitä uusia tietoja tällä oli lakkolaisten kokouksesta.
— Vedin taaskin niitä nokasta! ilakoi Rimpinen pirullisella naurulla.
— Veditkö! huudahtivat kaikki. — Sinä olet mies, totta vieköön!
— Pidin niille ensiksi oikeinpa vallan kauniin esitelmän!
— Jota ne pöllöt tietenkin uskoivat! huudahti Harala.
— Uskoivat! Vielä enemmän! Ne ottivat minutkin joukkoonsa, joten nyt jo minä olen myöskin lakkolainen..! —
— Eläköön Rimpinen!!! Lasit tyhjennettiin nyt Rimpisen muistolle.
— Nähkääs, alotti nyt Rimpinen vakavampana! — Sain tietää, että olivat lähettäneet sähkösanomilla tietoja muihin kaupunkeihin, ettei tänne tulisi ketään työläisiä lakkoaikoina!
— Tuosta ansiostasi olisivat jo saaneet sinut valita lakkokomiteaankin! huudahti tähän Vihavainen ilon valtaamana.
Taaskin kaikki nauroivat!
— Mutta nyt pitää meidän myöskin lähettää mies työväkeä etsimään ulkoa! huomautti Rimpinen.
— Lähetetään, lähetetään! Ja sinut lähetetäänkin! huusivat useat.
— Ei! — Se ei sovi! Minä voin mennä kyllä mukana, mutta niin salassa etteivät huomaa! —
— Aivan sillä tavalla! Kas niin! Rimpinen on aina nerokas! kehuskeli
Ananiasson.
Tämän uuden, Rimpisen nerokkaan keksinnön innostamina taaskin uusia annoksia tilattiin ja juotiin yhteistyön onnelle ja menestykselle.
Mitä enemmän kielen kannat nyt juomain vaikutuksesta irtautuivat, alkoi jokaisessa esiintyä perisyntinsä luonnollisessa värityksessään. Ja kun Tolvasta ei kokoukseen kuulunut, sekottautui juhla yhä enemmän häikäilemättömän häliseväksi, jokaisessa eri pöydässä.
Oskari Ananiasson alkoi keikkua ja harppailla lattialla kuin paraskin sirkusklovni, tehden käsillänsä ja jaloillansa jos jonkinlaisia hullunkurisia, tovereistansa mieltä ylentäviä liikkeitä.
— Jaska! minä aina huudan, — hän sanoi, — nuoremmalle oppipojistani. — Jaska! Autappa mammaa, nimittäin rouvaani, näin herrojen kesken puhuessa. — Jaska! Kuorippa potaattia mammalle! — Jaska virsikirja käteen ja kirkkoon! — Ja ainapa se vaan tottelee! — Jumal'auta! se täytyy käydä kuin äksiisi! Praavo, pleevo!… Hppp! Joka huudahduksensa välissä mestari Oskari hyppi ylös ilmaan, heilutellen oikeata jalkaansa, kuin johonkin vieteriin kiinnitettynä. Lopulta istahti hän huohottaen pöytään kaataen lasin konjakkia kitaansa, josta oli läkähtyä.
Rimpinen taputti tälle kaikkein enimmän käsiään, kuin ilosta ja riemusta hullautuneena.
Vihavainen, innostuksen yhä noustua, hyppäsi nyt tasajalassa pöydälle, vaatien hiljaisuutta. Sitten hän alkoi esitelmän mestarien yhteisestä menettelytavasta:
— Kunnioitettavat »prinsipaalit»! Herrat porvari — Kuiks! — hän hengästyi, väliin nikotellen. — Kun me olemme nyt tänne kokoontuneet, että me sen oikean menettelytavan löytäsimme! Että… Kuiks! — Saakuri kun on kurkkuni karheana! — Hei Rimpinen, ojennappa tänne lasi… Kas niin! — On meidän kunnon kansalaisina ryhdyttävä vastustamaan intoilevia työväenkiihottajia! — Sillä…! Hänen piti sanansa painoksi lyödä jalkaansa, mutta horjahtuikin, suistuen pöydältä mahalleen lattialle että mäjähti. Tarjoilijaneiti ilmestyi nyt heti vihasta puhkuen huoneesen. Vihavainen kiivastui tästä, uhoillen että kaikki piianluntut uskaltavatkin tulla heidänlaisten herrojen rauhaa häiritsemään. Vallanpa vielä virallisessa kokouksessa. Sitten löi hän tyhjän lompakkonsa pöytään että mäjähti. — Tuossa se on jolla mällätään! — Eikä se ole koskaan ollut vielä tyhjänä! — Minä ostan vaikkapa koko talon, kaiken kaupungin, eikä se minun rahoissani tunnu! — Hei herrasveljet ja kylänmiehet…! — Kuiks!…
Sundberg taas kehuskeli leveästi, miten hiivatin hyvin hän aina sopii miestensä kanssa. Yhdessä juovat joka lauvantai työpajassa, tanssien ja laulaen! — Mutta nyt oli ilmestynyt tuon hiiden pannahinen Aarnio kaupunkiin, joka pilasi hyvät välit! — Mutta annas olla, vielä se lurjus muistaa, katkerasti muistaakin tekonsa! — Sitten löi Sundberg Ananiassonia olalle kysyen: — Oletkos koskaan nähnyt kunnon tanssiata? Minä olen vanha tanssimestari!
— Tanssi, tanssi hiidessä! huusivat nyt kaikki.
Sundberg alkoi hyppiä ja teuhata lattialla, samalla potkien joka askeleella tuoliaan nurkkaan.
Taaskin ilmestyi tarjoilijaneiti ovelle, uhkaillen ajavansa kaikki ulos, jos eivät elämöimisestä ja melusta lakkaisi.
Torvinen istui muutamien vanhempain ja vakaantuneempain kanssa eri pöydässä. Heillä oli suurimpana nautintonaan kertoilla miten vanhat ajat olivat olleet sittenkin moninverroin paremmat. Sälli ja mestari olivat kuuluneet kuin samaan perheesen. Ja oppilasten ylitse oli ollut rajaton valta!
Mestari Harala pöyhisteli rinta rehevänä, vatsa pulleana, kuin puhallettu rakko. Hän ei paljon ehtinyt muuhun kuin varallisuudestansa kehumaan. Komeasti hän eli, ei niukuin-naukuin!
Näin jatkui elämä ja mellastus siksi kunnes tuli virallinen poislähdön aika.
Rimpinen piti nyt varansa, kuin maailmata kokenut mies ainakin. Hän asettui keskelle lattiaa, sitten pari kertaa yskäisten että sen kaikki kuulivat ja samalla käsittivät. Jokainen odotteli nyt korvat hörössä mitä tuolla nerokkaalla suosikilla mahtoikin olla taas uutta esille tuotavana. Rimpinen alkoi:
— Kiitollisena siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka arvoisilta mestareilta on osakseni tullut, uskallan nöyrimmästi esittää että voisinko jo nyt saada rahoja matkaani varten! — Sota nähkääs vaatii rahaa ja yhä rahaa! Siis arvoisat mestarit…!
— Luonnollista, luonnollista! kuului kaikkialta vastaukseksi. Samassa tempasi Ananiasson hatun käteensä, alkaen ajaa kolehtia. Toiset antoivat viitosen, toiset kympin, enempikin. Tuossa tuokiossa oli parisataa näin koottuna. Rimpinen kumarteli kuin vietereillä. Sitten otti hän taaskin alentuvan ryhtinsä alkaen puhumaan:
— Tuntien mitä suurinta kiitollisuutta sekä samalla nähdessäni mikä voima lepää herrojen mestarien yksimielisyydessä, olen palavalla innolla ja uskalluksella lähtevä luottamustoimeeni, jossa myöskin takaan onnistuvani!
Poistuessaan, tämän juhlallisen kokouksen osaaottajat kompuroivat kadulle miten kukin kunnialla pääsiat. — Sundberg ja Vihavainen saivat ensiksi ajurin käskien ajamaan laitakaupungille.