X.
Oli jo myöhänen puoliyö käsissä. Aarnio palasi lakkokokouksesta. Siellä oli alkanut kuulua soraääniä, epäröimistä ja pelkuruutta. Se oli saanut hänen hetkellisen väsähdyksensä häikkenemään. Taaskin oli hän voinut pitää säikkyvän puheen ja kuin yhdellä iskulla olivat soraäänet tauonneet ja yksimielisyyden hengetär levittänyt vaippansa toverien mieliin. Nyt oli hän taaskin mitä raittiimmalla ja kevyellä tuulella. Tuntuipa kuin olisi taaskin pitkästä ajasta elvyttävä uskallus täyttänyt mielensä ja uusi elämän virtaus suonissaan sykähdellyt. Tulevaisuus ja köyhälistön pyrkimysten suuri päämäärä väreili sielussaan sopusuhtaisen kirkkaana.
Ohitsensa kulki nuori kaunis nainen, jolla oli niin kirkkaat viettelevänä liekehtivät silmät, ja reipas ryhti sekä käytös.
— Hyvää iltaa, herrani! se hänelle kuuluvasti äännähti.
Aarnio ei tähän vastannut, eikä liioin seisahtunut. Hän jaksoi taaskin kieltäytyä, joka jo yksinomaan voi pitää hänet reippaalla tuulella.
Seuraavana päivänä tapasi hän sattumalta kadulla Julian.
Hän oli viime aikoina käynyt määrälleen Juliata tapaamassa, mutta tämä ei tullutkaan. Sitten oli hän kirjoittanutkin, mutta ei saanut vastausta. Ensiksi oli hän koettanut asettua välinpitämättömälle kannalle, mutta Julian kuva oli häntä vaan yhä kiusoittanut. Nähdessään sitten kerran taaskin Julian ulkona sen lasisilmän kanssa, oli hän suuttunut silmittömästi, lähettämällä Julialle häijyn kirjeen. Se ei ollut mitään merkinnyt. Julia ei antanut mitään tietoa itsestään.
Nyt tuli Julia yhtäkkiä vastaansa! Hymyhuulin nauravana tuli kuin ennenkin. Sydämellisesti he tervehtivät ja kun Aarnio välinpitämättömänä nauraen kysyi: »Missä se nyt on se toinen?» katsoi vaan Julia hellästi ja puoliksi kuin nuhdellen silmiinsä, vastaten: »Kaikkea vielä!» — Ja tulipa kadulla heidän vastaansa kuka hyvänsä, kaikki ne ihmetellen heidän iloisuudestansa heihin vilkasivat.
— Arvaappas Kaarlo jotakin uutta?
— Mitähän tuo sitten on?
— Huomenna minä matkustan maille herrasväen luokse kolmeksi kuukaudeksi. Toinen tyttö tulee siksi aikaa kotiin kaupunkiin.
— Sepä hauskaa että sinä pääset maalle virkistymään, onnitteli Aarnio.
— Toivotko sitä sydämestäsi?
— Toivon! Ainahan sinulle kaikkea hyvää toivon! oli Aarnion reipas vastaus.
Julia ei tähän enään mitään vastannut, itseksensä vaan iloisesti hyräillen. Aarnion häneen useasti pitkään katsoessa hänen kasvonsa värähtelivät punastuksesta, sekä, kuin olisi sielussaan soinut toivoja herättävä vienosti hellivä sävel.
Aarnio kysyi: — Saanko tulla lähteissäsi asemalle?
— Et! vastasi nauraen Julia.
— Ja miksikä?
Siihenkään ei Julia pitkään aikaan vastannut. Uudelleen Aarnioon sitten pitkään katsottuaan hän myönsi ehdolla, jos toisi hänelle kauniita kukkia.
— Siellä mailla sinä varmaankin kerrot taas sille maisterin väelle, miten minä olen onnettomassa tilassa ja miten meidän lakkomme menee yhä vaan päin seiniä!
— Tottapa puhuisinkin! vastasi Julia tosissaan. Sinusta tulisi vielä mahdollisesti ihminen, jos jättäisit kaikki semmoiset hullutukset. Se sinun täytyy myöskin luvata ja tehdä, muuten muista…!
— Uhkaatko? naurahti Aarnio.
— En! Panenpa sen myöskin käytäntöön! nyt leikillään Aarniota tukistaen.
— Mitähän se sitten on?
— Meidän seurustelumme ei voi edelleen jatkua, jollet tee parannusta, vastasi nyt terävästi Julia.
Se toinen, lasisilmä tuli taaskin heidän vastaansa. Tervehti kohteliaasti ja naurahti. Aarniosta tuntui kuin olisi se äkkiä sydämeen koskenut. Samassa katsoi Julia häneen niin veitikkamaisesti:
— Siinä se nyt meni! Eikös se ole kaunis poika?
— On, on! Kaunis se on! Aarnio oli taaskin saavuttanut entisen iloisen ja rauhallisen mielialansa.
Kulkeissaan erään akkunan ohitse, josta pilkoitti lampun valo harvojen uutimien lävitse, näkivät he miten nuori vaimo ja mies istuivat pöydässä illallisen ääressä. Julia kysyi Aarniolta:
— Huomasitko miten ne olivat rakkaita? Tuommoista pientä ja rauhallista kotia olen minä aina uneksinut. Kun tulen vanhaksi, menen maille, ostan siellä pienen torpan, jossa elän onnellisena.
— Ja minä tulen sinne sinun kanssani! huomautti Aarnio hymyillen.
— Sinäkö tulisit!
— Niin, minä juuri tahtoisin tulla!
Nyt vaipuivat he hetkeksi ajatuksiinsa, kumpikin harhaillen omissa mielikuvissaan. — — —
Huomenna meni Aarnio asemalle Juliata junalle saattamaan. Ja kun Julia seisoi siinä asemasillalla nuorteana sekä iloisena kuten ennenkin, tuomitsi Aarnio itseänsä sydämessänsä, että oli tuottanut jo niin paljon kärsimyksiä Julialle kantamalla halpoja ajatuksia sydämessään. Mutta vastaisuudessa ei saisi enään niin tapahtua. Hän tahtoi korjautua uudelleen niin elämänhaluiseksi, että siitä voisi Juliakin ainaiseksi ilostua…
Mentyään illalla yhdistykseen ihmettelivät kaikki, kun ei Rimpistä ollut näkynyt moneenpäivään. Järvinen aavisti heti tuossa jotakin piilevän. Samoin tuotiin tietona että eräs Larvinen oli ilmestynyt työhön Vihavaiselle. Kuului olleen siihen saakka vuosikausia eräässä kaupassa piharenkinä, mutta nyt hyvän tilaisuuden sattuessa tunkeutui työhön hyvän palkan toivossa. Säännöllisessä opissa ei mainittu Larvinen ollut koskaan. Oli ollut miehentaposta vankilassa vuosikausia ja siellä oppinut jossain määrin pajassa työskentelemään.
Useimmat tunnetuimmista liikkeistä olivat nyt jo lakkotilassa. Tämä alkoi kiihdyttää useita jo yhä enempi epäröimiseen etenkin kun omilta ammattilaisilta avustus näin ollen lakkasi. Tästälähin oli yksinomaan turvauduttava toisten ammattikuntien avustukseen, joista tulikin avustusta suurissa määrin, mutta riittäisikö tuo kauvan ei ollut tietoa. Miten horjuvaisuus voi saada ihmisten tunteet kuolentumaan osoitti osaltaan eräänkin innokkaimman lakkolaisen esitys avustusta korotettavaksi vaatiessaan ehdolla että saisi lisäksi matkarahat vaimolleen ja itselleen mennäkseen kuukauden ajaksi kotiseuduilleen. Hän oli vasta nainut. Matkakustannukset nousivat lähes sataan markkaan. Vaatimuksensa esitti hän uhkauksella, jollei saisi menisi hän ensitilassa töihin! — — —
Samoisin, aikoihin ilmestyi kaupunkiin Eero Haataja Ruotsista, kulkurimatkoiltaan. Hän oli ollut kaupungista poissa kolmen vuoden ajan. Ammatiltaan oli ollut konttoristi, ja silloin jo innokkaimpia yhdistyksen miehiä. Menetettyään sitten paikkansakin sen vuoksi, oli hän lähtenyt Ruotsiin tutkiakseen sieltä työväenasian ajoa nälkäpaikoilla, sillä, mitä mies suorastaan »luffaamalla» voi ansaita. Hän luonnollisestikin takertui lakkohommiin itseoikeutettuna jäsenenä. Aarnio tunsi hänet entuudestaan. Haatajan apu lakonjärjestämisessä neuvonantajana oli enempi kuin paikallaan. Toisekseen oli hänellä hyvä kokemuksen koulussa kouluuntunut ihmistuntemus eroittamaan ohdakkeita nisuista. Kuultuaan Rimpisen esiintymisen oli hänelle heti selvillä mistä maasta mies kävi.
Ensitilassa ryhdyttiin Larvista puuhaamaan pois Vihavaisen töistä. Mutta vaikkapa kuinka pidettiinkin silmällä, ei huomattu aamulla hänen työhön menemistään, eikä illoin liioin poistumistaan. Lopulta saatiinkin selville hänen asustavan mestarin asunnossa, työpajan vieressä. Ei nyt siis muuta neuvoksi kun mennä työpajaan harhaantuneen kanssa asioista puhelemaan. Järvinen oli myöskin joukossa.
Mentyään sisälle, takoa kalkutteli Larvinen edelleenkin sisääntulijoita huomaamatta.
Järvinen iski heti asiaan alkaen kysellä mieheltä tiesikö hän missä asemassa liike lakkoonjulistettuna oli, ja miksi häntä oli katsottava, kun oli ryhtynyt toisten leipää polttamaan.
Larvinen vastasi mitä yksinkertaisimpana ja tyynenä ettei hän mitään erinomaista ollut huomannut. Hänenhän täytyi myöskin elää maailmassa sekä työskennellä mistä leipänsä saisi.
Järvisen asiata perinpohjaisemmin selvitellessä ei Larvinen tuosta sen enempää korjaantunut, sanoi vaan antavansa pitkät vihellykset koko lakkolaisten puuhille.
Nyt alkoivat lakkolaiset pyydellä häntä kuitenkin lakkolaisten kokoukseen, voidakseen täydelleen selviytyä velvollisuuksistaan tovereitaan kohtaan.
Äkkiä ilmestyi nyt mestari Vihavainen työpajaan. Hän oli tavallista enemmän juovuksissa, huomaten kuitenkin heti mistä oli kysymys. Heti karkasi hän Järvisen eteen huutaen:
— Mitä h…tiä teillä on tekemistä täällä minun työpajassani! Ulos lurjukset!
Järvinen ei tästä juuri hätkähtänyt, alkoi vaan mestaria tyynnytellä:
— Eihän erinomaista, herra Vihavainen. Kuultuamme täällä työhuoneessa outoa kolinaa, poikkesimme vaan katsomaan, jos olisi vaikkapa varkaita…!
— Kyllä minä näytän teille varkaita, huusi nyt Vihavainen, lyöden jalkaansa lattiaan. — Työtä täällä on aina tehty!
— Mutta herra Vihavainen, jatkoi Järvinen. Eikö mestari tiedäkkään että liikkeenne on lakkotilassa, vai ei mestari tiedä…!
Vastineeksi koetti Vihavainen iskeä Järvistä korvalle, joka kuitenkin väisti taitavalla liikkeellä. Sitten kehoitti hän tovereitaan poistumaan, alkaen itsekin lähtöä tehdä.
— Poliis, poliis! huusi nyt Vihavainen. — Apuun, apuun, täällä on kotirauhan rikkojia! Samalla koetti hän antaa iskuja päin kasvoja Järviselle ja hänen tovereilleen.
Ovi aukeni ja kiiltonappinen järjestysmies ilmestyi sisälle.
— Mikä hätänä?
Vihavainen selittämään heti:
— Nuo konnat tuossa tunkeutuvat ihmisten asuntoon .. kotirauhaani rikkomaan ja työväkeäni häiritsemään, eikä siinä vielä kyllä, minuakin löivät nyrkillä kasvoihin ja ympäri ruumista!
Samassa alkoi hän valitella:
— Ai-jai kun jalkaani kirvelee, ai-jai!
Sitten osoitti hän Järviseen sanoen:
— Tuo roisto tuossa se potkasi, se se potkasi, ai-jai…!
Lakkolaiset ensin hämmästyivät sanattomiksi moisesta selityksestä.
Lopulta Järvinen alkoi kuitenkin selittelemään:
— Ei asia lähimainkaan ole niin. Jos ei minua uskota, niin voivat nämä toverit sen kyllä tässä todistaa.
— Kaikki ne ovat samaa seuruetta ja jokainen niistä hyökkäsi minun kimppuuni! oikasi Vihavainen. Toimittakaa ne poliisikamariin, minä vaadin jokaiselle edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta ja pahoinpitelemisestä!
Lakkolaiset saivat nyt seurata poliisia tekemään selvää asiastaan.
Muutaman päivän kuluttua sai Järvinen tovereineen Vihavaiselta haasteen raastupaan.
Eräänä iltana ilmestyi taaskin Rimpinen yhdistykselle. Hän oli entisellä ihmisystävällisellä ja osaaottavalla tuulellaan. Jokaista vastaansattuvaa hän tervehti sydämellisesti, kysellen kuulumisia. Mutta huomatessaan Haatajan, olisi tarkka silmä huomannut heti kasvoillaan outoja värähdyksiä.
Rimpinen oikasi kuitenkin heti heikkoutensa mennen Haatajaa tervehtimään.
Haataja oli kyllä kuullut jo Rimpisestä puhuttavan, samalla nytkin huomaten, kenen kanssa olisi tekemisissä. Rimpisen tervehdykseen vastasi hän pyytämällä tätä istumaan alkaen sitten kylmällä, hermostumattomalla tyyneydellä keskustelun. Ensimäinen kysymyksensä oli Rimpiseltä:
— Onko herra kauppamatkustaja?
— Mitenkäs herra Haataja on semmoiseen käsitykseen päässyt! Tai erehtyisittekö ulkonäössä? Minähän olen vaan työmies ja kuulun lakkolaisiin!
— Ei se ole erehdys! vastasi Haataja. Panisinpa vaikkapa pääni pantiksi että nykyään toimitte sillä alalla.
— Sanon vieläkin kerran! erehdytte suuresti, vastasi taas Rimpinen naureskellen.
— Voitte kysyä tässäkin joukossa vaikkapa keneltä hyvänsä ja kaikki todistavat minut olevaksi samaa ammattia!
— Se voi kylläkin olla tosi, vastasi Haataja nyt jo purevalla äänenpainolla — että olette ollut samaa ammattia tässä olevien kanssa, mutta kysymyshän onkin nyt nykyisestä ammatistanne, jos se on kauppamatkustajan tai välittäjän toimi!
Rimpinen naureskeli vanhaan tapaansa tuolle mielestään oletukselle. Sitten alkoi hän sekottaa puhettaan kertoilemalla, mitä kärsimyksiä ja kokemuksia oli saanut osakseen vierailla mailla kulkeissaan. Lopuksi poistuen, enempi ajatuksissaan, yhdistyksestä. Pitempiin keskusteluihin ei hän uskaltanut sentään ryhtyä Haatajan oudon esiintymisen vuoksi.
Seuraavana iltana koputti joku Rimpisen asunnon oven takana. Hänen vaimonsa laski juuri ansioitaan, joita oli saanut pyykin pesulla viime päivinä. Heti kätki hän pienet rahansa lattiamaton alle, luullen miehensä olevan tulossa.
Tämä oli jo aamulla, kuten tavallisesti lähtenyt ja sitten usein illalla palannut kiusaamaan rahoja vainotaan saadakseen juomistansa jatkaa myöhempään.
Kun koputus uudistettiin, meni vaimo ovelle. Siellä olikin tuntematon mies kohteliaasti kysyen:
— Asuuko täällä Rimpinen?
— Kyllä, mutta hän ei ole nyt kotona!
— Jassoo, hymähti kysyjä. — Mutta oletteko hänen vaimonsa?
— Kyllä! vastasi vaimo epäilevin ja tutkivin katsein.
— Sepä hauskaa! Voisinko puhella kanssanne? tiedusteli nyt tulija. — Olen miehenne entisiä lapsuuden tuttavia, joten haluaisin saada jonkinlaisia tietoja hänen elämänvaiheistaan. Kuulin äskettäin, että vasta joku viikko sitten olisitte tulleet Suomeen. Onko siinä perää?
— Kyllä! — Vaimo käski nyt vieraan istumaan. Sitten hän vielä uudelleen huoaten toisti — kyllä!
Vieraan mieli ihan kuin lämpeni ja katseessa kuvastui suurta osanottavaisuutta, jonka vaimo myöskin nyt heti huomasi. Ja samassa katosi hänestä epäilys. Sitten alkoi hän kertomaan: — Aina siitä saakka kun menimme naimisiin on sitä kuljettu jos jossain paikassa!
Vieras naurahti! — Rimpisen luonnehan oli jo nuoruudessaan semmoinen levoton ja seikkailuhaluinen! Onkos ihmekään!
Vaimo katsahti nyt puhuttelijaansa tuskallisella katseella, jatkaen: —
Jospa se siinä kaikki vielä olisi!
Vieraan kysyvä ja kummasteleva katse oli tähän vastauksena.
Vaimo toisti:
— Niin, onhan siinä jotain muutakin! Suoraan sanoen me emme voi viipyä kauvan missään paikassa. Minä en jaksa enkä kykenekään tekemään joka aika työtä, eikä Rimpinen liioin viitsi taas koskaan työskennellä. Puute ja köyhyys hiipii näinollen aina kintereillämme. Hän tekee aina velkoja minkä enempi ehtii, kunnes taas täytyy paikkakunnalta karkota!
— Onko se niin! — Mutta sehän on surkeata!
— Semmoistahan se on, eikä siinäkään vielä kaikki ole! jatkoi vaimo suu itkuun menossa!
— Kuinka…!
— Sitten kun ei enään mistään saa, tulee se minun kimppuuni!
— Ja onko silloin pahallakin tuulella? kysyi nyt vieras.
— Vielä sitä kysyttekin!.. kun se… Vaimo ei voinut nyt enempää enään itkultaan jatkaa.
— Se siis lyö ja kiusaa kaikella tavalla! jatkoi nyt vieras.
— Sitä juuri! — Vaimo painoi päänsä tyynyyn alkaen itkeä katkerasti.
Hetken kuluttua kysyi vieras: — Onko se nyt näinä päivinä matkustellut!
— Eilen illalla se juuri palasi matkoilta! Sanoi olevansa jollain mestarin asioilla!
Vieraalla oli kaikki selvillä. Sitten tarjosi hän vaimolle kymmenen markkaa avustukseksi, tuntemattomilta ystäviltä, jonka tämä otti vastaan kiitollinen katse kyyneleisissä silmissä.
Ainoa mitä vieras pyysi oli ettei Rimpinen saisi tietää hänen täällä käynnistään, jonka vaimo myöskin lupasi.
Tämä tuntematoin vieras ei ollut kukaan muu kuin Haataja.
Avustus oli lakkokomitealta, joka oli kuullut vaimon puutteellisesta ja surkeasta elämästä.
Mutta Haataja oli saanut tietää tällä matkallaan muutakin, joka täydelleen vahvisti kaikki arvelut Rimpisestä tosiksi.
Seuraavana päivänä levisi tiedoksi, että toistakymmentä rajantakaista oli aamulla tullut lakkopaikkoihin töihin. Viisi niistä oli yksinomaan Ananiassonilla, jonka asema oli jo kaikkein horjuvin. Nyt äkkiä aukenivat lakkolaisten silmät.
Haataja naureskeli nyt joukossa: — joko nyt alatte tuntea mikä mies oikeastaan Rimpinen on.
Muutoin tämä toismaalaisten lakkopetturien ilmestyminen sai paljon aikaan epäjärjestystä. Heikommissa voi heti huomata suurta levottomuutta ja pelonmerkkiä siitä mitä seuraisi jos lakko päättyisi onnettomasti. Tarkastuskomitealle samoin lisääntyi työtä, entistä enempi.
Voi myöskin jo huomata avustuksen heikkenemistä sivulta. Haatajan ja Aarnion yhteisestä ehdotuksesta päätettiin nyt perustaa paikanvälitystoimisto. Eikä aikaakaan kun alkoi ilmaantua tilapäisiä töitä. Ne olivat vain yhdelle ja kahdelle miehelle paikassaan, mutta tällä tavalla voitiin saada kuitenkin ansiota useille muutamiksi päiviksi.
Tämä oli omiansa virkistämään, sillä toimettomuus epäröivissä vielä suuremmassa määrin lisäsi tyytymättömyyttä.
Heikkoja täytyi koettaa rohkaista jos jollakin keinoin.
Epäröivän pelkuruuden mukana kasvoi myöskin hävyttömyys useissa. Moni, joka työssä ollessaan oli vaan saanut kaksi ja puolikin markkaa päivältä, uhkaili menevänsä töihin saadessaan vaikkapa kaksikin markkaa päivässä lakkoavustusta.
Tämä kiihdytti yhä enempi mieliä lujempiluonteisissa ja lakkokomitean niskoille lisääntyi arvosteluja, työtä ja tuskaa yhä suuremmassa määrässä.
Erittäinkin vaikeutti toimintaa kun Edvard Berg, innokkaimpia toimimiehiä, antautui yhä suuremmassa määrin juopotteluun. Keksiessä syytä hänen vaipumiseensa selvisi se äkkiä ja odottamatta.
Eräänä iltana ilmestyi Bergin vaimo yhdistykseen, joka heti ovesta sisälle päästyään hätäisesti ensimäiseltä kohtaamaltaan kysäisi:
— Onko Berg täällä käynyt?
Kun ei ensimäinen, jolta kysyttiin voinut antaa mitään tietoa riensi vaimo saliin Aarniolle tiuskaisten:
— Missä hitossa se Berg aina on? — Sanokaa pian!
— Hyvä rouva, Berg ei ole käynyt täällä pariin päivään! Se on tosiaankin ihmeellistä! vastasi Aarnio osanotolla.
Silmät vihasta säihkyen huusi nyt vaimo:
— Vai on se teistä vielä ihmeellistä! Onpa teillä otsaa niin sanoa vaikka olette tähän kaikkeen syyllisiä, niin yksi kuin toinenkin! —
Aarnio ei voinut olla hämmästymättä moisesta solvauksesta; samalla vielä oikein tajuamattakaan mistä oli kysymys! Senvuoksi hän kysyikin:
— Mitä rouva nyt oikein ajattelee!
— Mitäkö ajattelen! Te onnettomat saitte lakon aikaan ja samalla viekotelluksi Berginkin siihen! Nyt on meillä pian vaivashuone edessämme! Kuusi lasta ja vaimo, saamme olla joka päivä nälässä, mies juo mitä vaan irti saa. Semmoista se tekee kun täällä vuosikausia teidän hullujen joukossa iltakaudet laiskana loruilee! — semmoista väkeä te olette! Tämän raivonpurkauksensa purettuaan pillahti hän lopulta itkemään.
Aarnio ryhtyi häntä nyt lohduttelemaan. Mutta vaimo työnsi hänet äreästi luotansa sanoen ei tarvitsevansa mitään kieroilevia lohdutuksia.
— Jos se kolme markkaa jonka olette suoneet päivässä lakkoavustusta on vähän, koetamme toimittaa teille enemmän! vakuutteli nyt Aarnio.
— Ei tarvitse, ei! huusi taaskin tähän raivostuneena vaimo: — Minä en tarvitse mitään kerjuuapua! Ei!
— Mutta ymmärtäkää nyt hyvä rouva, jatkoi Aarnio. Sehän ei ole otettava siltä kannalta…!
— Ja entäs sitten miltä kannalta! tiuski vaimo yhä uudelleen. Bergin pitää mennä työhön ja heti jo huomenna! Muuten saa mennä koko mies mihin haluaa! — Rehellisellä työllä me olemme tottuneet ennenkin elämään eikä armopaloilla.
Aarnio koetti vieläkin vaimoa rauhotella, mutta tämä poistui katkerasti lakkolaisia ja erittäinkin Aarniota haukuskellen, joka oli hänen miehensä villinnyt hunningolle.
Seuraavana päivänä tuli Berg yhdistykseen enempi väsyneenä ja alakuloisena.
Aarnio oli kylliksi hienotuntoinen menemällä hänelle puhumaan eilisestä kohtauksesta hänen vaimonsa kanssa.
Jonkun ajan oli Berg äänetönnä, alkaen lopulta puhua alakuloisena lakon mahdollisesta menestyksestä. Hän oli sitä mieltä että jotain olisi jo hullusti, jota tuskin voisi auttaa. Samalla esiintyi hän kaikinpuolin epävarmuudella, joka sai toveritkin hänen suhteensa umpimielisiksi.
Poistuessaan toivoi hän lakon pian päättyvän, samalla yhä harmitellen ettei oltu alussa otettu huomioon kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt oli jo sattunut tielle.
Tavallisesti ennemmin käydessään oli hän pyytänyt avustusta mutta nyt ei hän ottanut sitä tarjoomallakaan. Sanoihan vaan riittävän kyllä tarpeesensa. — Hänen salaperäinen menettelynsä oli omiansa synnyttämään jos jonkinlaisia arveluja Aarniossa ja Haatajassa. Voivatpa jo jokseenkin päättääkin miten Berg tulisi menettelemään.