XI.
Haatajalla ei ollut mitään raha-ansioita, mutta siltä oli hän koko sydämestään kiintynyt lakkolaisiin. Aina oli hän valmiina avustamaan neuvoillaan ja teoillaan.
Lakkokassasta ei hän liioin suostunut ottamaan penniäkään vaikka useasti olisi voinut saada kirjoituksistaan. Lopulta ilmestyi hänelle puhtaaksikirjoitusta, joista lienee hiukan ansainnut. Hänen täytyikin, näinollen tulla toimeen mitä vähemmällä. Vakituista asuntoa ei hänellä ollut liioin. Sateisempina öinä nukkui hän yhden tai toisen lakkolaisen asunnossa, mutta kauniina kesäöinä ei hän mennyt keltään liioin yökortteeria pyytämäänkään. Ulkona oli hänen mielestään silloin paljoa hauskempi majailla raittiissa luonnossa, vapaudessaan kuin taivaan linnut. Sillä vapaus on ihmiselle kaikki kaikesta oli hän aina valmis toisillekin huomauttamaan. Ryyppymies hän oli, kuten niihin aikoihin melkeinpä poikkeuksetta kaikki toisetkin. Siihen aikaan ei raittius ollut vielä muuttunut edes tavaksikaan kehittyneimmissä, aatteellisesta raittiudesta puhumattakaan. Useina raskaina iltoina, kovan ja hermostuttavan päivätyön jälkeen poikettiin kapakkaan, jossa useimmin erihuoneessa suljetussa piirissä keskusteltiin ja päätettiin tulevasta toiminnasta.
Eräänä yönä taaskin kapakasta poistuessaan oli Aarnio muitten muassa enempikin liikutettuna. Humaltuneena voi vasta oikein huomata hänen intohimoisen luonteensa kaikessa rajuudessaan. Selvänä ollessa voi hän peittää itsessään paljon, eikä tulisuutensa ilmennyt kuin puheissa, täydessä intohimoisen kiihottavassa karvassaan.
Lähtiessään kulkemaan kotiinsa takertui Aarnio heti puheisiin ensimäisen vastaantulevan naisen kanssa. Tämä ennenpitkää seurasi hänen mukanansa. Seuraavina päivinä tämänjälkeen oli hän taaskin huomattavasti väsyneempi ja ärtyinen.
Julialta ei hän ollut saanut viime aikoina ainoatakaan kirjettä. Syyksi arveli hän tähän Julian huomanneen sanomalehdissä Järvisen rettelöt, josta tämä raastuvassa Larvisen todistuksella oli kotirauhan häiritsemisestä tuomittu kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Julian kuva myöskin oli kuin himmennyt paljon entisestään. Se oli sitä mukaa muuttunut jokapäiväisemmäksi, kuin hän itse oli vaipunut säännöttömiin elämäntapoihinsa.
Lakossa oli tapahtunut myöskin paljon huomattavia muutoksia. Omista lakkoon yhtyneistä tovereista oli mennyt jo pariinkymmeneen lakkopetturiksi. Tämä ei vielä olisi sentään suuriakaan haittoja aikaan saanut, sillä nämä toveriensa pettäjät olivat kaikki enempi huonoja työmiehiä. Suurimpana tappiona, mikä lakkolaisia voi kohdata oli tieto Edvard Bergin menosta Tolvaselle töihin. Vieläpä oli hän ottanut erään suuremman kirkon kattamisenkin urakalla maaseudulla. Tämä oli omiansa järkyttämään lujempienkin luonteitten luottavaisuutta lakon onnistumiseen. Seurauksena olikin että ei tahtonut jaksaa enään pidättää vanhempiakaan menemästä lakkopetturiksi. Kuultuaan Bergin menettämisestä huudahti heti Aarnio:
— Ei olisi luullut, että yksi nainen voi saada niin suuren vallan tarmokkaammassakin miehessä! Tämä vielä enempi kummastutti Bergin suhteen, joka oli ollut kuin tuli ja leimaus lakon synnyttämispuuhissa.
Oltiin jo lopulta syksykesässä. Jokaisen rautatyöntekijäin yleisen kokouksen päätöksenä oli että lakkoa jatketaan. Mutta joka viikko yhä uudelleen ja uudelleen tuli myöskin viestejä siitä miten aina uusia lakkopettureita syntyi lakkolaisten joukossa. Lopulta alkoi useimmassa työhuoneessa olla niitä jo muutamia joukosta.
Tämä oli omiansa vaikuttamaan yhä suurempaan avustuksen heikkenemiseen sivultapäin. Alkoipa kuulua puheita että kukapa enään viitsii lakkolaisia avustaa kun ne kuitenkin häviävät. Mutta tuosta huolimatta istui lakkokomitea entiseen tapaansa kokouksia, samallakuin sanomalehdissä varoitettiin yhä edelleen ammattilaisia paikkakunnalle saapumasta, siksi kunnes riitaisuudet työnantajain ja tekijäin välillä olivat selviytyneet.
Pitkiin aikoihin ei Rimpinen ollut käynyt lakkolaisten kokouksissa. Sen sijaan puuhasi hän mestarien joukossa. Eräänä päivänä hän nyt ilmestyi yhdistykseen ja täydessä sikahumalassa.
Tavattuaan Järvisen oli ensimäisenä sananaan:
— Nyt minäkin tarvitsen rahoja! Onko kassassa?
Järvinen katsahti häneen pitkään ja terävästi, sitten kysyen:
— Ja mistä hyvästä?
— Lakkoavustusta….. hoki Rimpinen.
— Lieneekö siellä sinun osallesi penniäkään — vastasi tähän nauraen
Järvinen.
— No mutta kuulunhan minäkin lakkolaisiin, enkä vielä ole saanut penniäkään — alkoi Rimpinen selitellä.
— Lakkolainen! Hm! Sinäpä sen sanoit! ivasi Järvinen.
— Tuleeko minun kuolla sitten nälkään? kysyi nyt Rimpinen.
— Tiesipä tuon! vastasi Järvinen: — Mutta toisessa paikassa olet sinä soppaa keittänyt, eiköhän se sopisi siellä syödäkin!
Rimpinen menetti nyt jo entisen kohteliaisuutensa jolla aina oli ennen osannut niin etevästi selviytyä:
— Kylläpä te olette aika pirun sikiöitä — hän vastasi. — Mutta ilmankos teistä jo koko maailma puhuukin.
— Mene vaivaishuoneeseen, siellä annetaan köyhän apua semmoisille kuin sinulle mutta ei täältä? koveni nyt jo käskevästi Järvinen.
— Vaivashuoneesenko!.. Sanoitko sinä niin… Sika! — Rimpinen tarttui nyt Järvisen hihaan kuin takiainen, hapuillen toisella kädellään Järvistä kurkusta. Järvinen riuhtasi irti itsensä tiuskaisten:
— Mene nyt jo ulos ja paikalla!
— Sinäkö minua komennat, vanha kettu, kollo ja jätkä! — hohisi Rimpinen. — Mutta tunnetko näitä nyrkkejä, tunnetko. Hän puristeli nyrkkejänsä Järvisen nenän edessä. — Tahdotko päin kuonoasi!
— Ulos ja paikalla! — huusi Järvinen, — muuten…!
— He, he, he! nauroi Rimpinen, koettaen uudelleen hyökätä käsiksi
Järviseen.
Sanaa sanomatta, silmät vihasta hehkuen poistui nyt Järvinen toiseen huoneesen, tullen samassa takaisin. Silmänräpäyksessä ojensi hän nyt kätensä suorana Rimpistä kohti, hammasta purren mutisten:
— Kyllä minä annan sinulle vaivasapua! Tässä sitä on! — Samassa kajahti revolverin laukaus ympäri huoneuston. Useimpia lakkolaisista kiirehti paikalle kiskaisten Järvisen pois jolla oli savuava revolveri kädessä.
Kalpeana pelästyksissään työntäytyi Rimpinen ovesta ulos. Eikä hän sanaakaan sanonut lähteissään. Päästyään seuraavaan kadun kulmaan uskalsi hän vasta katsoa taaksensa, sieltä näyttäen nyrkkiään taloa kohti ja huudellen:
— Tules nyt kettu tänne!
— Mokomakin roisto! Julkeneekin vielä tulla etsimään lakkoavustusta!… Vaimonsa kiusaaja, konna! — raivosi Järvinen, toveriensa häntä koetellessa rauhotella.
Revolverin kuula löydettiin oven kehyksestä, rautanaulaa vasten litistyneenä.
Tämän jälkeen ei Rimpinen enään jalallansakaan astunut yhdistykseen. Ja niin hienotunteinen hän oli ettei koko tapahtumasta sanallakaan kenellekään hiiskunut. Viikon kuluessa hävisi hän lopulta koko kaupungista.
Yleensä olivat lakkolaiset kiihottuneita Rimpisen menettelystä. Järvinen oli vielä enempi hermostunut saatuaan linnavankeutta aiheettomasti syytettynä. Senpä vuoksi voivat lakkolaiset täysin arvostella hänen maltitonta menettelyänsä, tuota alituista kiusankappaletta Rimpistä kohtaan.
Entiseen tapaansa yhä edelleen nyt lakossa nuhjattiin. Sitä mukaa saapui syksy, eikä vielä mitään ratkaisevaa ollut tiedossa. Lopulta alkoi taistelu olla epätoivon taistelua, joka tylsistytti ajatuksenkin jostain tulevaisesta ratkaisusta. Pian kuivaakin näin kaikki kokoon jo ajateltiin. Mutta sittenkin päätettiin pysytellä viimeiseen saakka, olihan vielä suuri joukko lakossa. Avustuksia vähennettiin mahdollisimman pieneksi toiset suostuivat vapaaehtoisesti avustuksiaan supistamaan, kuten sanotaan suolarahoiksi.
Tämmöisessä veltossa toivottomuudessa alkoi sitten yhtäkkiä kuulua uutisia, joita ei ensiksi tahdottu voida mitenkään uskoa, niin oudolta ne kuuluivat.
Sanottiin mestarien joutuneen eripuraiseksi keskenään ja muutamat köyhemmistä olivat muka lupailleet tulevansa kirjoittamaan sopimuslistojen alle. Mutta päivä kului, toinenkin eikä niitä kuulunut. Näin mentiin taas ajassa parikin viikkoa eteenpäin. Ja taas laskeutui toivottomuus entistä harmaampana ja lyijyraskaana lakkolaisten mieliin.
Eräänä päivänä tapahtui nyt ihme. Herra mestari Oskari Ananiasson astui omassa persoonassaan yhdistyksen kynnyksen yli. Kohtelias oli hän kaikille. Jokaista lakkokomitean jäsentä vallan kädestä tervehti, sekä kuulumisia tiedusteli. Saapuvilla olevat lakkolaiset vilkaisivat hymyillen toisiinsa heti aavistaen mistä oli kysymys. Järvinen kuiskasi Haatajan korvaan: — Nyt on rautanaulat ruostuneet Oskarin ovessa!
— Ja vallan poikki! — vastasi Haataja tunnetulla tyyneydellään.
Kun ei Ananiasson näyttänyt pääsevän oikean puheen alkuun, kysäsi nyt
Järvinen: — Mestarilla taitaa olla paljonkin touhuja?
— Tietäähän ne pikkumestarin puuhat! — vastasi alakuloisella äänellä
Ananiasson.
— No mitäpä turhia nyt… alkoi Järvinen. — Toista se on meidän kanssamme! — Ei tuloja mitään!
— Eipä ne rahat ja varat tässä taivaasta kenellekään tulle! —
Ajattelin jos olisi…. Turhaa lienee kuitenkin sitä enään pitemmälle
jatkaa… Itse asiassa en minä alkujaankaan ollut niitä pahempia…
Mutta täytyihän sitä seurata toisten mukana… tavaili nyt Ananiasson.
— Se on tiettykin! — vastasi Järvinen. — Jokaisen täytyy koettaa pysytellä samanmielistensä mukana viimeiseen saakka! — Vaikka kyllähän me sen tiesimme ettei mestari alussakaan ollut niitä tiukempia! —…
— En se on tosi! Mutta kas kun minulla on niin tulinen luonne! —
Vastasi jo Ananiasson reippaammin.
— Varmaankin saamme tuoda nyt sen sopimuskirjan allekirjoitettavaksenne? kysyi nyt leikillisesti Järvinen.
— Mitäpä tuossa lienee vastuksena! — ja Ananiasson kirjoitti nimensä hermostuneeseen tapaansa.
Koetteli hän vielä tinkiä alimman tuntipalkan suhteen, mutta huomattuaan sen mahdottomaksi, tyytyi hän kaikkeen.
Haataja lausui nyt tyynenä. — Semmoistahan se on pikkumestarin ja meidän työläisten kanssa! Suurteollisuus uhkaa polkea meidät kokonaan jalkoihinsa. Siksipä olisikin paras meidän turvattomien yhtyä keskenämme!
Tämä huomautus sai heti Ananiassonin hyvälle tuulelle. Täydellä tarmollaan alkoi hän nyt selitellä miten suurteollisuus tekee lopun kokonaan käsiteollisuudesta. Kaikki vanhat ja kauniit hyvät tavat se tuhoaa, ja liikkeenharjoittajaksi voi ryhtyä ken hyvänsä poropeukalo! Lopulta oli hän samaa mieltä kaikessa lakkolaisten kanssa. Poistuessaan hän hyvästeli hattu kädessä: — Jumalan haltuun!
— Samaa kanssanne, herra mestari! vastaili yhtä kohteliaasti Järvinen.
— Saisiko tulla jäseneksi yhdistykseenne?
— Eiköhän, herra mestari!
Tieto Ananiassonnin suostumuksesta levisi kulon nopeudella kaikkialle.
Lakkolaisissa herätti se toiveita lakon onnellisesta päättymisestä.
Mestarit kiiruhtivat heti kokoontumaan Ananiassonin teon johdosta.
Hän oli yleensä tunnettu itsepäisyydestään, mutta näin suurta harppausta eivät he olisi voineet aavistaakaan. Ne mestareista, joilla oli ollut lakkoaikana työntekijöitä, voimalla näin suorittaa jonkinlaisia tilauksia, olivat suuriäänisempiä Ananiassonnin tuomitsijoista. Heidän mielestään olisi edelleenkin vastustusta pitkitettävä siksi, kunnes työntekijät lannistuisivat. Köyhimmät ja miehiä saamattomimmat taas alkoivat tuntea yhä suurempaa epäröimistä toisiansa kohtaan siitä kuka taas ehkä ensitilaisuudessa olisi ensimäisenä kavaltamassa.
Mutta kaikille yhteisenä pelkona ja kauhuna ilmeni heti että Ananiasson tulisi nyt saamaan paljon töitä, kooten samalla taskuunsa hyvät voitot. Tämä kateus se kaikkein suurimmassa määrässä alkoi vaikuttaa hajaannusta mestarien keskuudessa. Suurta vahinkoa olivat ne mestarit, joilla oli ulkolaisia työntekijöitä, saaneet myöskin niiden puutteellisen ja hosuvan työtaidon takia kärsiä. Aineita pilaantui täten määrättömästi, eikä työt tulleet lähimainkaan kelvollisia. Senpä vuoksi, vaikkapa kokouksessaan edelleenkin päättivät seisoa lujina, menivät kuitenkin jokainen kotiinsa täynnä epäluuloa ja kateutta toisiansa kohtaan. Eikä tämä epäluulo ollutkaan turha. Ei aikaakaan, kun alkoi taaskin kuulua ääniä että muutamat mestareista haluaisivat tulla kyllä kirjoittamaan sopimuskirjojen alle, mutta eivät sitä vielä hentoaisi tehdä toistensa pelosta. — Sanoivathan vaan jos se ja se suostuu, tulen minäkin sen tekemään.
Kuluipa taaskin pari viikkoa, mutta ei vielä ketään kuulunut yhdistykseen sopimuskirjoja allekirjoittamaan. Taas kuolivat toiveet, taaskin epätoivo yhä enempi mieliä painoi.
Mutta sen seurauksena oli taaskin uusi iloinen yllätys. Taaskin tuli muutamia pienemmistä mestareista kirjoittamaan.
Lopullisesti mahdollisen voiton toivo alkoi yhä enempi elähyttää nyt lakkolaisia.
Ja täyteen mittaansa elpyi usko ja luottamus Torvisen tultua, samalla kuin se oli suurempia loukkauskiviä mestarien vastukselle. Sitten seurasi lopulta Sundberg, valitellen muuten täytyvänsä lopettaa liikkeensä. Harala tuo tunnettu konkurssien tekijä, tuli yhtä liukaskielisenä ja ystävällisenä kuin ennen työpajaansa. Leveästi hän nytkin selvitteli etteihän hänellä pakkoa olisi, mutta ihmisystävällisenä ei hän viitsinyt pysyä enään riidassa. Jos kenellä niin oli juuri hänellä varoja ja keinoja; mutta täytyihän suostua työmiestensä kanssa kun oli itsekin ollut ennen työmiehenä sekä tunsi niiden tarpeet ja puutteet ja kun toisetkin alkoivat suostua.
Jopa tulla pöllähti eräänä kauniina päivänä Vihavainenkin valmiina antamaan perää; ja ihan selvänä hän oli, sekä imelän makeilevana, kuin ei koskaan mitään rettelöitä olisi tapahtunutkaan lakkolaisten ja hänen välillään. Huomatessaan äkkiä Järvisen, jäi hän sanattomana seisomaan ovelle, aikeessa poistua samaa tietä.
Järvinen naurahti huomatessaan hänen epäröimisensä, samalla iskien silmää Haatajalle. Tämä poistui heti seuraavaan huoneesen Vihavaisen kanssa, jossa kaikki lakkokomitean jäsenet istuivat. Järvinen ei tullut sinne ensinkään.
Vihavainen liukaskielisenä alkoi ensiksi puhelun kaikenmaailman asioista, tullen sitten kaartelemalla lakkokysymykseen. Lopulta hän kuin sivumennen sanoi: — Kun teillä on täällä niitä sopimuskirjoja tuokaapa minullekin yksi. Kirjoitetaan nimi alle.
Lakkokomitean jäsenet vilkasivat nyt merkitsevästi toisiinsa.
— Niin niin, ettekö usko! toisti Vihavainen. — Kyllä minä kirjoitan!
Missä on kynä ja paperi?
Aarnio nousi nyt seisomaan, jo esiintymisellään vaatien hiljaisuutta.
Vihavainenkin sen huomasi, häneen sanattomana katsoen.
— Kyllähän se niin on, alotti Aarnio, että mestari kylläkin voisi suostua ja kirjoittaa nimensä, mutta siinä on määräävänä muutamia näkökantoja…
— Mitäh! tokasi nyt Vihavainen. — Nyt en minä oikein ymmärrä!
— Niin, jatkoi Aarnio, — muutamia näkökantoja. Viimeisessä lakkolaisten yleisessä kokouksessa tuli yksimieliseksi päätökseksi etteivät liioin välitäkään suostumuksestanne…
Vihavainen katsoi nyt Aarnion silmiin kuin tajuttomana kuulemastaan. Sitten alkoi kasvoillaan huomata punastumisen merkkiä, koettaen väliin hymyilläkin. Lopulta kokosi hän kaiken voimansa kysyen:
— Ja millä oikeudella?
Aarnio otti nyt taskustaan yleisen kokouksen pöytäkirjan lukien sieltä: yksimielisesti päätettiin asettaa Vihavaisen liike ainaiseen lakkotilaan, syystä…
— Uh! uh! äännähteli Vihavainen. — Mitä mi-itä se on? Uh!
— Syystä kun Vihavainen on juonittelullaan yksin saanut aikaan mestareissa päätöksen vierasmaalaisen työväen lakkopetturiksi tuomisen, sekä nostanut aiheettomasti tekosyyllä oikeusjutun Järvistä vastaan, saamalla hänet kärsimään vääriin ja valheellisiin ilmiantoihin nojautumalla!
Vihavainen, kuultuaan viimeisen sanan tempasi kiireesti hattunsa pöydältä, hyökäten ovelle liikkeillä kuin olisi häntä hyvintähdätyllä iskulla lyöty korvalle. Toinen käsi ovenkädensijassa ja toisella nyrkkiä puiden hän sitten alkoi, sitä mukaa kuin tulistui, yhä kiivaammin:
— Kyllä minä opetan teitä tuomioita tekemään. Konnat laiskurit ja roistot! Elätte toisten kustannuksella, te kaikenmaailman kerjäläiset! — Hullut! Teille penteleille kootaan rahoja, kaikilta maan kulmilta, juuri siitä kun ette viitsi tehdä työtä! Pthyi siat! Pthyi! Hän syljeksi minkä ehti eteensä, ympärilleen, sitten lopulta kiireesti poistuen kadulle, josta vielä vihaisena muljahutteli ikkunoihin. Kaikuva naurunrähäkkä kaikui hänen korviinsa ilkeänä painajaisena asuntoonsa asti.
Mutta voitonvarmuus elpyi lakkolaisissa täydessä mitassaan. Sitä täydensi lopullisesti, kun Tolvanen tuo tukipylväs Jumalan ja ihmisten edessä saapui raskaalla kädellä piirtämään nimensä papereihin. Muutamia pienempiä mestareita lukuunottamatta voitiin lakko pitää näinollen nyt loppuneena, rautatyöntekijäin voitolla.
Yleinen työläisten lakonpäättäjäiskokous käskettiin. Sinne saapuivat joukolla taaskin pitkästä ajasta kaikki Kovanenkin, jota ei oltu viikkokausiin viimeaikoina nähty tuli iloisena naureskellen ja jokaista onnittelevana.
Puheenjohtajakin saapuu paikalleen, kuiskaili yksi ja toinen, toiset samalla silmää iskien ja naureskellen Kovasen viimeaikaiselle käyttäymiselle. Toiset olivat valmiit uskomaan hänen pysyneen poissa paikkansa menettämisen pelosta, toiset jotka aina hyvää ihmisistä uskoivat, pelosta lakon lopulliseen menestykseen. Ennen kokouksen avausta kiiruhti hän tuolle tunnetulle ja rakkaalle yhdistyksen kaapille. Niin, niin! — Siellähän ne edelleenkin yhdessä nurkassa lojuivat nuo rakkaaksi käyneet paperit! Tunnetun vasaran pöytään pamahtaissa hän nyt muutamin sanoin lausui ilmi iki-ilonsa ja ihastuksensa lakon onnellisesta päättymisestä. Sitten hän esitti:
— Kun nyt lakko niin onnellisesti päättyi, yli rohkeimpien toiveitten, pyydän esittää kokoukselle eräät Rautatyöntekijäin tehdasosakeyhtiön säännöt…
Tässä hänet keskeytti naurun rähähtykset sieltä täältä lakkolaisten joukosta.
Kovanen jatkoi:
— Nyt kun joka mies alkaa ansaita yhä parempia tuloja, voinemme lyödä vihdoinkin pystyyn tämän suuren yrityksen, yrityksen joka jauhaa hyvinvointia jokaiselle niinkuin ennen Sampo Pohjolan kivimäessä…
Seurasi nyt uusi keskeytys entistä voimakkaampi. Huusipa eräs jo: — asiaan!
Mutta Kovanen ei ollut mitään hätäpoikia. Hän korotti äänensä ja kysyi:
— Tahtovatko toverit siltä varalta jos joukossa on näistä säännöistä tietämättömiä, että ne luetaan pykälä pykälältä?
— Ei ei! Alas! Asiaan! kuului nyt jo kaikilta puolin. Aarnio huomautti että keskusteltaisi päättyneen lakon johdosta, johon yleisesti yhdyttiin. Kovanen istahti nolona puhetta johtamaan.
Yleisenä mielipiteenä nyt ilmeni ja tuli myöskin päätökseksi, että painetaan lakkopettureista erityinen lista, johon loppuun ainaiseen lakkotilaan julistettu Vihavainen. Tämä kaikki varovaisuuskeinoksi että tovereinsa pettäneitä voitaisi vieroa kaikkialla yli maan siksi kuin tulevat pyytämään ja saavat mustan tekonsa anteeksi yhteisellä suostumuksella. Näin joutui myöskin tähän mustaankirjaan Edvard Berg.
Sitten nousi puhumaan Aarnio, innokkaalla puheella kuvaten miten n. s. uusi suunta oli alkanut alussa toimintansa kaikkien vanhempien ammattilaisten ivaamana. Miten heitä oli alussa ollut vaan kourallinen ja miten lopulta oli päästy tälle ensimmäiselle tulikoetuksen loppuasteelle. Tämä olikin vaan ollut vasta ensimäinen etuvartiokahakka maassamme työn taistelussa pääomaa vastaan, sorretun ensimäinen voimapyrkimys monirenkaisesta kahlehtivasta kapitalismin kahleista. Mutta sittenkin jos tässä ensimäisessä ryntäyksessä voittajana suoriuduimme, emme saa tuudittaa itseämme siihen uneliaasen uskoon, että tämä voitto oli todellisesti ja yksinomaan omien ponnistustemme yksinomaisena tuloksena. Voisimmepa sanoa tätä melkein onneksi.
Olimmehan aivan varustautumattomia, ei ollut lakkorahastoa, eikä montakaan meistä, joita vielä todellinen perehtyminen suureen aatteesemme olisi kannustanut taistelussa viimeiseen saakka. Suureksi osaksi saamme kiittää tästä voitosta mestarien keskinäistä kateutta ja voitonhimoa.
Ottakaamme huomioon siis, että tästä ensimäisestä tappiostansa tulevat he vastaisen varalta liittymään yhteen, joten meidänkin on pantava suurin paino tulevaisuudessa keskinäiselle kehityksellemme aatteemme oikein ymmärtämisessä. On perustettava rahastoja työttömien aikojen varalta, on valaistava esitelmillä jokaista työläistä sekä työväenkirjallisuutta levitettävä pienimpäänkin mökkiin. Ja kun näin työtä teemme, siksi kuin koko köyhälistö on hereillä, silloin aukasemme, murramme ne sulut, jotka pitävät köyhälistöä syvässä aineellisen ja henkisen kurjuuden kuilussa. Sen jälkeen on kuin itsestään aukeneva uudet muodot uudelle onnellisemmalle aikakaudelle, yhteiskunnalle jossa on leipää ja oikeutta kaikille.
Kokouksen loputtua Kovanen yksityisessä keskustelussa ei voinut olla kylliksi ihmettelemättä miten rautatyöntekijät todellakin voivat olla niin yksinkertaisia, etteivät ymmärtäneet sitä suurta edistyksen askelta joka otettaisiin, jos tuo suuri hänen ehdottamansa tehdasosakeyhtiö perustettaisiin. Kun useat kuitenkin tälle vaan nauroivat, poistui hän suuttuneena mutisten sitä miten tämä n. s. uusi suunta tahtoo sittenkin kulkea sokeana, kuin korpeen eksynyt matkamies, syksyisessä pimeässä yössä.
Lakkopetturien joukossa sai myöskin Berg poistua Tolvasen töistä.
Niissä punaselle paperille painetuissa listoissa, joita ilmestyi kaupungille sekä työhuoneisiin, loisti Edvard Berg'in nimi ensimäisenä lakkopetturien joukossa.
Lakon loputtua ei Aarnio kuitenkaan saanut enään missään pysyväistä työpaikkaa. Torvisella oli muutamia viikkoja, mutta tämäpä osasi asettaa asiat niin että Aarnion täytyi riidan kautta erota. Sen jälkeen käytyään useimmissa työpaikoissa sanottiinhan vain: — meillä on jo tarpeeksi nyt työväkeä, tulkaa toisen kerran! — Tämmöiseen kohteluun täytyi väkisinkin tyytyä, sillä keinoja ei löytynyt saada mestareita pakoitetuksi. — Ei auttanut liioin sen vuoksi näin äkkiä uuteenkaan lakkoon ryhtyä! — Se toverien turvaaminen, paljonpa siihen vaadittaisiin vielä, oli Aarnion ainoana ajatuksena moisiin huomioihin päästyään.