XII.
Oli myöhäinen syksy. Lehdet lentelivät puista ja sumunsekainen ilma, joka oli jokapäiväisenä ilmiönä, vaikutti mieliin raskaana, painostavana. Kesäisessä valossa värjyilevä, kuumuutta hehkuva kaupunki oli parissa viikossa muuttunut likasen tympäseväksi kolkoksi ja kuin tuskanhikeä tihkuvaksi. Kaduilla, alavimmilla paikoilla tahmeata harmaata liejua ja rakennuksien seinämissä kuin olisi ollut huomattavissa ilmaston vaikuttama silmää vaivaava yöllisten myrskyjen saastuttama väri.
Aarnio oli asemalla vastaanottamassa Juliata, joka vasta saapui kaupunkiin, käytyään herrasväkensä kesäasunnosta mailla, kotipitäjässään, vanhan äitinsä luona. Siellä oli hän viipynyt kuukauden ajan.
Junasta astuessaan loi Julia heti kiinteästi katseensa Aarnioon. Ja heti hävisi hymyily hänen huuliltaan sekä katseensa kävi sameaksi. Aarniokin tämän äkkinäisen muutoksen heti huomasi sekä miten Julia koetti näyttää mitä kylmemmältä ja välinpitämättömältä. Sen mukainen se sitten oli tervehdyskin, kylmä ja virallinen. Se että Aarnio tunsi syyn kaikkeen johtuvan oman sieluntilansa lamaantuneesta raskasmielisyydestä kiusasi häntä vielä enemmän. — Mutta siihen sekottui vielä toinenkin tunne, jota ei hän ennemmin ollut huomannut koskaan niin suuressa määrässä. Se oli epäilys siitä ettei Julia pitäisi hänestä kuten entisinä aikoina. Ja kun se epäilys syntyi muistui samalla mieleensä taas uudelleen se lasisilmä, jonka kerran ennemmin keväällä oli huomannut Juliata tapaamassa ja josta hänellä oli ollut niin suuria kärsimyksiä.
Asemalta poistuessaan tuskinpa he sanaa vaihtoivat. Julia sanoi olevan itsellään tavattoman kiiruun ja kun Aarnio häneltä kysyi josko ensi pyhänä menisivät mihin huveihin ei Julia antanut mitään varmaa vastausta.
Seuraavana yönä Aarnio, taaskin pitkästä ajasta vaivasi aivojansa miten kaikki on niin ja miksi ei se voinut olla toisin.
Seuraavana sunnuntaina sai Aarnio suurilla pyytelemisillä Julian Palokunnantalolle. Kuten viimeaikoina useasti, sattui hän taaskin hetkellisesti olemaan reippaammalla tuulella. Mutta nämä mielentilan eri muutokset olivat käyneet yhä vaihtelevimmaksi. Näinpä useasti voi sattua että synkkämielisyys ja elämään kylläinen mieliala voivat taaskin jo vallata seuraavana hetkenä, mitä iloisimman olotilan jälkeen.
Palokunnan talolla olivat tanssit entisessä tunnetussa käynnissään.
Sama siellä oli myöskin yleisö sekä hurja mellastus ravintolanpuolella.
Aarnio tuntiessaan itsessään entistä eloisuutta jutteli iloisesti tunnettujen naisten, niin yhden kuin toisenkin kanssa. Huomatessaan Julian tästä ikäänkuin valittelevan, alkoi hän entistä enemmän liehakoida. Siihen kiihoitti häntä yhä enempi muisto tuosta Julian entisestä näkemästään mies tuttavasta, josta hän tahtoi Juliata vaikkapa nyt sopivassa tilaisuudessa kiusoittaakin.
Uuden tanssin alkaissa ilmestyi äkkiä ravintolasta hienoherra silmälasit nenällä, joka ensi iskulla kiiruhti pyytämään Juliata tanssiin. Sehän se mokoma olikin, tuo vanha tuttu lasisilmä. Tanssin loputtua riensivät molemmat käsikoukussa ravintolanpuolelle, Julian veitikkamaisesti vilaistua ovelta Aarnioon.
Heti iski epäilys Aarnioon entistä voimakkaampana. Hän odotteli hetkisen, sitten salavihkaan tarkistellen missä ne siellä istuisivat. Eikös kummempaa! Siellä ne olivatkin vallan perimäisessä nurkassa eripöydässä, kahden, viinilasit edessä. Veri nousi hänen päähänsä sekä korvansa humisivat, mutta ylpeytensä esti hänet näyttämästä mitään josta voitaisiin häntä arvostella minään silmälläpitäjänä. Hän meni uudelleen tanssisalin puolelle, siellä vaimentaakseen kuohuvia tunteitaan. Hetken kuluttua ei hän voinut olla menemättä ravintolanovelle. Eipä ne olleetkaan enään siellä. Hän kiiruhti eteiseen. Ja korkean käytävän ylipäästä katsottuaan näki hän miten lasisilmä auttoi keikarimaisilla kohteliaisuuksilla Julialle päällystakkia ylle ja miten ne sitten kiireenkaupalla poistuivat ovesta Julian mitä onnellisemmasti hymyillessä.
Aarnio ei tahtonut jaksaa uskoa silmiään tätä menoa katsellessa. Sitten hän poistui melkeinpä horjumalla saliin. Mutta siellä ei hän voinut kauvan viihtyä. Viha, katkeruus sekä epäluulo vaivasivat häntä entistä suuremmassa määrässä. Lopulta kiiruhti hän eteiseen pukeutuen kuumeentapaisella kiiruulla ja sitten melkeinpä juoksujalkaa lähtien Julian asuntoa kohti.
Pihassa ei hän huomannut mitään. Hän syöksyi tulisella vauhdilla ylös rappuja kolmanteen kerrokseen, ensiksi kyökin oven takana kuunnellen. Siellä sisällä eroitti hiljaista liikettä, tuntuipa kuin olisi hienoa kuiskinaakin kuulunut. Aarnio napautti ovelle ensiksi hiljemmin. Ei mitään vastausta. Nyt löi hän jo kovemmin, tavalla, jota ei hän ennemmin olisi herrasväen pelosta uskaltanut koskaan tehdä. Ovi aukeni ja Julia ilmestyi ovelle hymyilevänä, mutta huomatessaan Aarnion raivoisan katseen, hän säpsähti:
— Mitä sinä nyt…!
— Vieläkö sinä kehtaatkin kysyä! sihisi Aarnio kiukuissaan.
Julia, pelätessään Aarnion nostavan kovankin metelin painoi oven kiinni tullen Aarnion edellä puoliväliin kerrosta rappukäytävässä. Täällä alkoi nyt Aarnio yhä kiukustuneempana haukuskella Julian menettelystä: — Että sinä viitsitkin minua niin kauheasti pettää, uskotella ja kieroilla, vaikka sinulla on toisiakin tuttavia! — Mutta nehän ovat herroja ja kannattaahan niiden puolesta enempikin uhrautua! — Mutta luuletko minun moisesta valittelevan, kun ei kerran nainen pidä kunniastaan ja ihmisarvostaan. Ei ei! — Meidän välimme saapikin nyt olla lopussa! —
Julia kuunnellessaan hänen mielenpurkaustaan ei ensiksi tiennyt nauraako vai itkeä. Hänestä koko juttu olikin leikkiä, mutta huomattuaan Aarnion täydellätodella jatkavan, hän lopulta alkoi pyytelemään:
— Kaarlo, rakas Kaarlo, mitä sinä nyt turhia! Eihän siinä ollut mitään erityistä…! Rauhoitu hyvä ystävä!
— Rauhoitu, sinä sanot! Ensiksi lähdet moisen herrasroikaleen kanssa, eikä sinua tiedä missä lienetkin sen kanssa ollut….
— Mutta Kaarlo! — Ethän vaan…? Voitko ajatella minusta mitään semmoista…!
Aarnio löi vaan yhä edelleen jalkaansa sekä syyti sanoja yhä kovemmalla äänellä. Julia pelätessään herrasväen heräävän, kepsahti lopuksi Aarnion kaulaan koettaen hellyydellä saada hänet rauhoittumaan. Muutaman kerran vielä luotansa työntäen suostui Aarnio lopulta kuuntelemaan Julian selityksiä.
— Enhän muuta, kuin tulin sen maisterin kanssa tanssista! — Kun hän tahtoi seurata minua kotiin, en viitsinyt kieltääkään!
— Mutta miksi ensinkään suostuitkaan hänen kanssansa seurusteluun? — tiuski Aarnio yhä edelleen.
— Mutta Kaarlo, oliko siinä sitten miten pahaa?
— Oli! Olisit seurustellut ainoastaan minun kanssani!
— Mutta nythän sinä jo esiinnyt itseäsi vastaan! huomautti Julia. Muistatko mitä kerran sanoit, että suurin rakkaus on voida olla ketään kaipaamatta, sekä kadehtimatta jos huomaa sen vaikka olevaksi toisenkin rakkauden esineenä! — Siis jos sinä minua rakastat todellisesti, ei sinulla ole oikeus tuomita eikä vihata minua, jos toisen kanssa tulin kotia! — Muistatko!
Aarnio ei osannut tähän mitään vastata.
— Myönnätkö sen?
— Myönnän! vastasi Aarnio hitaasti.
— Ja samalla uskot minua jos sinulle nyt selvitän asian kokonaisuudessaan?
— Uskon!
— No kuule siis! Se mies, maisteri arvoltaan, on meidän herran hyviä ystäviä. Useasti meillä käydessään on myöskin nähnyt minut. Kerran oli tuolla tilaisuus kanssani puheisiin, jolloin tein tilauksen lähteä mukanansa ulos…!
— Viime keväänäkö?
— Niinpä juuri! Ja me olimme myöskin yhdessä kaupungilla! Mutta ainoastaan sen kerran!
— Senkö kerran?…
— En ollut useimmin, sillä minua ei huvittanut! Nyt sitten täällä kohdatessaan oli se heti taaskin kuin takkiainen kimpussani!
— Miksi et kieltäytynyt?
— Minua huvitti kerrankin kokeilla mitä hänellä oikein olisi mielessään. Päätin siis seurata ravintolan puolelle, jatkoi Julia avomielisestä, joten Aarnio lopulta kokonaan jo rauhottui.
— Siellä tarjosi hän heti viiniä. Ja vaikkapa kuinka paljon olisi hän ostanut, mutta en suostunut tarjoukseensa. Mutta sittenkin olin kuin jonkunlaisessa huumeessa…!
— Taidatpa sittenkin olla siihen rakastunut? epäili Aarnio.
— Ja'ah! korviani myöten! nauroi Julia nyt veitikkamaisesti. — Ja se hullu työnsi lopulta minulle käteeni kultakellonsa, alkaen pyydellä mukaansa ja minä läksin. Se lähtö oli sitten semmoista touhua että oikein! Ajuriin vaan ja sitten maisteri käski ajamaan kotiinsa!
— Kotiinsako!…
— Niin juuri! Ja silloin alkoi minua jo peloittaa! Mutta minä sanoin ajurille myöskin osoitteeni, johon sain myöskin sen ajamaan herra maisterin vastaväitteistä huolimatta. Tultuamme pihalle piti sen tarttua minuun kiinni rappukäytävään astuessamme mutta survasin hänet luotani! Kun ei hän tahtonut hellittää löin sateenvarjolla päähän että silkkihattu lensi keskelle pihaa!
— Oikeinko totta? Aarnio nauroi jo tyytyväisyydestä.
— Mutta se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen kimppuuni, joten lopulta sukeutui aimo tappelu. Juoksemalla pääsin lopulta kyökin ovesta sisälle, saaden oven säppiin! — Ja nyt olen tässä!
Aarnio ei voinut enään muuta kuin nauraa koko jutulle, huomaten samalla kuinka pikkumainen hän oli sittenkin ollut. — He lankesivat nyt toistensa kaulaan vuoroin itkien ja nauraen.
Mutta vaikka Aarnio voikin nyt täydellisesti taaskin luottaa Julian vakuutuksiin, niin jo huomenna laskeutui epäluulon tummia varjoja taaskin sydämeensä. Eikä hän niistä tahtonut päästä vaikka kuinka olisi koettanut.
Ensikerran taas mennessään yhdessä ulos oli Julia entistä umpimielisempi. Aarnion häntä pyytäessä viipymään kauvemminkin ulkona, epäröi Julia, sanoen sen ihan tarpeettomaksi, kun ei siitä sen parempaa kuitenkaan seuraisi. Ihmiset vaan alkaisivat puhumaan kaikkea roskaa!
— Mutta herran nimessä! mitä niillä voisi sitten olla puhumista! ihmetteli tähän Aarnio.
— Sehän on aina tavallista!
— Mutta jospa ihmiset puhuisivatkin mitä hyvänsä, itsehän tiedämme kuitenkin paremmin! jatkoi Aarnio.
— Mutta sitä ei uskota!
— Eikö?
Vähään aikaan eivät he nyt puhuneet sanaakaan, äänettöminä ajatuksissaan astuen kaupungin puistossa loan tahmentamaa leveämpää käytävää peremmälle merenrantaan, jossa oli yksinäisiä istuimia pensaikkojen keskellä. Aarnio katsoi sivusta salaa Juliaan ja mitä enempi hän jatkoi tätä, yhä silmänsä hellemmiksi kirkastuivat.
Muistoonsa elpyivät nyt monet hauskat yhdessäolo hetket. Aarnio muisti niin elävästi muutamat erityiset sanatkin, joita Julia oli lausunut ja joista hän oli niin paljon nauttinut juuri senvuoksi, että oli niissä huomaavinaan Julian, vaikkapa tahtomattaankin, hetken riemastuksessa tuoneen ilmi sydämensä salaisimman toivon heidän yhtymisestään. Yhä syvemmälle näissä muistoissa uinaillessaan, hän näin ollen tuskin huomasikaan sanoessaan Julialle:
— Mutta jospahan menisimmekin sitten kihloihin!
— Kihloihinko!? Julia heräsi kuin unesta. Sitten äkkiä vilkaistessaan Aarnioon, hän punastui korviaan myöten, katseensa kohdattua Aarnion hellivän silmien välkkeen. He kulkivat nyt taaskin äänettöminä kauvan, istuutuen lopulta läheisimmälle penkille.
Meri vyöryi kuutamoyössä tasaisissa aalloissa rannalle. Mutta he eivät sitä kuulleet, niin olivat vaipuneet sielujensa sisäiseen elämään. Ja taaskin pitkistä ajoista leijaili Aarnion mielikuvitus ehyenä tulevaisuudessa, samalla tuntien Julian kuvan uudistuneena entisessä hurmaavassa suloudessaan. Seuraavana pyhänä päättivät he mennä kihloihin, siitä ennemmin kenellekään puhumatta.
Koko viikon tunsi Aarnio jonkinlaista suurempaa jännitystä tuota mielestään ratkaisevaa hetkeä odotellessa.
Saapui sitten tuo hänenkin mielestänsä elämässään tiellensä sattunut merkkipäivä. Mutta jo aamusta alkaen tunsi hän olevansa toisenlaisella mielialalla, kuin oli luulotellut. Edellyttihän kihloihin meno, jo yksistään käsitettä elämänsä onnellisemmasta hetkestä! Asettihan sille kaikki ihmiset mitä suurimman painon, olihan se kuin rajaviivana entisyyden ja tulevaisuuden välillä. Nuoruuden kevyitten huvien ja saapuvan vakaantuneemman ajan, naineen miehen aseman jyrkkänä taitteena. Mutta sittenkin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja haluttomaksi, kuin useasti viime aikoina, elämään. Mikä sen vaikutti? Eikö sittenkään tuo hetki ollut kylliksi voimakas mielialoja määräämään?
Eikö se sittenkään ollut se voima, joka kuin rakkauden siivillä voisi kohottaa elämän, nauttimaan yksinomaan onnesta ja autuudesta? Mutta jospahan hän toisekseen ei todellisesti rakastaisikaan? Ehkäpä ei osaisi kuten muut ihmiset? Paljastaan tuo ajatus jo häntä peloitti. Vai oliko onnen tappajana pelko ja epävarmuus aineellisesta toimeentulosta? Olihan hän paikaton, turvaton kuin taivaan lintu. Ilman uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Oliko se leivän nälkä? Mutta sehän oli liiaksi aineellinen ajatus! Inhoittava!
He tapasivat toisensa sunnuntaina. Poistuvat ensiksi kaupungille ja sieltä taaskin kaupunginpuistoon entiseen mieluiseen kävelypaikkaansa. Ottaessaan toisiltaan sormukset katsoi Julia Aarnioon niin pitkään ja kysyvästi, että hän loi katseensa alas. Kuin olisi tuo nainen tahtonut katsoa hänen sydämensä syvyyteen, olisiko tämä kaikki totta? Ja ikäänkuin ei olisi hän tyydyttävää vastausta saanut, sillä kasvoillensa laskeutui haikea surumielinen ilme.
Mutta minkäpä hän sille voi! Mieli oli ja pysyi raskaana, eikä voinut edes hetkeksikään muuttua tämmöisenäkään tärkeänä hetkenä! — Omituista! He huokailivat kumpikin, kun olisi pitänyt iloita, tunsivat epäluottamusta toisiansa kohtaan kun olisi pitänyt vallita välillä keskinäinen luja usko ja sopusointu!
Tullessaan takaisin kaupungille, seurasi Aarnio koko ajan Juliata katseillaan. Tuommoinenko se sitten oli hänen lopullinen ihanteensa? Toisenlaiseksi oli hän sen kuitenkin aina kuvitellut! Mutta sehän olikin ihan tavallinen ihminen. Tuskinpa sitäkään! Ja entistä raskaampi tyhjyyden tunne laskeutui hänen sieluunsa, tänä suurena ratkaisevana hetkenä!