XIII.
Sekamelskaisen lakon jälkeen, jossa rautatyöntekijäin ammattikunta oli saanut keikkua kuin punnituskoukussa tappion ja voiton välillä, seurasi yhdistyksessä vakaantuneempi toiminta uusia ihanteita ja päämääriä kohti. Enin osa ammattilaisista liittyi pysyväisesti jäseniksi. Työttömyyskassan perustaminen oli ensimäisiä toimenpiteitä tulevien aikain varalta. Sitten asetettiin erityinen pysyväinen komitea valvomaan sitoumusten täyttöä mestarien puolelta. Kokouksissa asiain käsittely sai eloisamman värityksen. Niissä tuotiin esille kaikensuuntaisia työväentilan parantamista koskevia kysymyksiä. M. m. oma keskustelu- ja puhujaseura perustettiin.
Muodostuipa näyttelyseurakin, jossa sille alalle innostuneet saivat tuoda esille taitoaan ja taipumuksiaan yhteiseksi nautinnoksi. Kaikkien pienempien uudistuspyrintöjen yläpuolella loisti kuitenkin ohjelmassa äänioikeuskysymys. Keskustelut siitä saivat vähä kerrassaan yhä suurempaa kannatusta. Lopulta joukkojen kehityttyä alettiin sitä työntää vähä kerrassaan vaatimuksena vallassaoleville luokille. Monenlaisten ristitulien lomitse sai tuo työväenelinehdoille tärkein asia tunkeilla, päästääkseen lopulta aukeimmalle ulapalle yleiseen yhtäläiseen ja välittömään äänioikeus vaatimukseen. Sen kehitys yhä kansanvaltaisempaan suuntaan oli samalla mittapuuna laskettaissa työväen sankkojen joukkojen kehitystä. Kuten ero on yöllä ja päivällä oli eroavaisuus alkuperäisten vaatimusten ja nykyisten välillä. Me voimme naurahdella sen aikaisten pyyteitten vaatimattomuudelle. Mutta moraalista oikeutta ei meillä siihen ole. Kaikki ovat aikansa lapsia, kehitys on yksin yhä eteenpäin rientävä kolmivaljakko! — Seuratkaamme sen rientoa jokaisena elämämme hetkenä ja perinpohjainen uudistus on kerrankin saavutettavissa!
Näinä aikoina lakkasi Kovanen lopulta kokonaan yhdistyksessä käymästä. Hänen jälkiänsä seurasivat useammat vanhemmista. Kovanen luopui koko yhdistyksestä, kun ei häntä vuosikokouksessa valittu enään uudelleen puheenjohtajaksi. Niin ajateltiin, mutta syyt olivat sentäänkin syvemmällä. Hänet todellisuudessa ajoi pois työpaikan menettämisen pelko. — Muistona häneltä jäivät yhdistyksen kaappiin tuon suuren Rautatyöntekijäin teollisuusosakeyhtiön säännöt! Siellä ne viruvat, yhdessä nurkassa vielä tänäkin päivänä, eikä yhdistyksen tähänastinen toiminta ole antanut mitään toivomisen varaa niiden uudelleen päivänvaloon tulemisesta. Perustetaanko tulevaisuudessa museo sen tapaisten säilyttämiseksi, ei olla vielä selvillä!
Vihavainen koetti jatkaa yhä edelleen liikettään ulkomaalaisella työväellä, kotimaisia saamatta, mutta kun ulkomaalaiset poistuivat talven lähetessä täytyi hänen lopulta lopettaa kaupungissa liikkeensä. Hän muutti maaseuduille, saaden siellä kokoon pienemmän liikkeen, jossa hän vieläkin on.
Mestari Ananiasson oli saanut kuin jonkinlaisen taudin, pistäytyä joskus yhdistyksen kokouksissa. Hänen mielilauseensa oli nykyään työläisilleen: joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee! Tuon syvämietteisen lauseen sisältöä ei ole kukaan kyennyt vielä näihin päiviin ratkaisemaan!
Haataja, joka ilmestyi yhdistykseen lakkoaikana, kuin toimintatavan neuvonantajana, jossa hän huomattavasti suorittikin osansa, on nykyään kulkevana työväen agitaattorina maaseuduilla. Hänen tyyniä ja samalla asiallisia esitelmiään työväenasiasta saamme kiittää sen huomattavan järjestymisen avuksi, joka viime vuosina on ollut maassamme työväen kesken huomattavissa.
Karjalainen, lakkokomitean innokkaimpia jäseniä kuoli alkupuolella talvea keuhkotautiin. Viimeiseen saakka oli hänelle ammattikuntansa edistys sydämenasiana.
Heti hänen kuolemansa jälkeen sai lakkokomitea haasteen raastupaan.
Lakkopetturit, kahdeksan luvultaan, kysyivät kunniastaan sen vuoksi kun heistä oli levitetty listoja kaupungille ja ympäri maata.
Puuhan etunenässä oli Edvard Berg.
Joskin Aarnio oli tuota jo kauvan aavistanut, juolahti nyt samalla heti mieleensä, mitä Julia tästä sanoisi.
Se sai hänen hermostonsa enempi kiihdyksiin, vaikkapa hän itse asian vuoksi voikin pysyä mitä levollisempana. Olihan kysymys yhteisistä teoista, eikä näin ollen olisi voinut uskoa mistään seurauksista yksilöitä kohtaan. Julian vuoksi se kaiken enemmin harmitti. Vieläkin suuremmalla syyllä, kun hän heti kihloihin menon jälkeen oli huomaavinaan, Julian esiintyvän vallan uudella tavalla. Tyttö, hänen mielestään, oli käynyt entistä vaativammaksi, tahtoen aina ajaa mielipiteensä lävitse oli asia mikä hyvänsä.
Tämä oli myöskin omiansa vaikuttamaan kuin kahleihin sitovasti, jota Aarnio ei ollut suuremmin huomannut. Se vaikutti niin valtavasti, että hän alkoi menettää loputkin entisestä vielä jälellä olevasta luontevuudestaan. Täytyi aina harkita ja punnita joka käänteessä, mitä puhuisi ja miten käyttäytyisi. Ja tuostakos hänen vapautta janoava henkensä kaikkein enemmin kärsi.
Näissä mietteissään hän nyt kulki Juliata tapaamaan. Julian kasvoissa, hänen tervehtiessään, voi jo heti huomata entistä vakavamman, jopa uhkaavan ilmeen. Sanaa sanomatta hän läksi astumaan katua pitkin, kuin välittämättä siitä josko Aarnio tahtoi seurata eli ei.
— Mihinkä nyt menemme? kysyi Aarnio, hiukan kuin arastellen. Hän aavisti heti jotakin tuossa Julian käytöksessä piileväksi. Se oli kuin myrskyn edellä.
— Minä menen ainakin kirkkoon, oli tympeä vastaus.
— Minä ajattelin jos…!
— Seuraa mukana jos tahdot! jatkoi tylynä Julia.
Aarnio ei enään vastannut, vaan koetti pysytellä Julian rinnalla, joka kulki kiivain askelin.
— Ei sinun tarvitse seurata minua! tiuskasi lopulta Julia.
— Mutta herran nimessä…!
Taaskin kulkivat he hetkisen äänettöminä. Lopulta ei Julia voinut enään itseänsä pidättää:
— Sepä nyt on ihmeellistä ettei tuosta miehestä pääse eroon! Mene nyt jo hiiteen! Kun kiusaakin aina vaan, kuin piru kintereillä! Anna minua olla rauhassa! Julian katse oli muuttunut tuskaisen raivosaksi, posket hehkuivat sekä koko ruumiinsa nytkähteli sisäisen uhmailun vaikutuksesta.
Aarnio oli koettanut koko ajan pysytellä levollisena, mutta nytpä hänkin jo lopulta tuimistui:
— Mitä sinä oikein siinä koukuttelet! Olenko minä sinun koirasi! Jos tämä olisi vielä ensimäinen kerta! — Mutta….
Äkkiä kiepsahti nyt Julia ympäri uhkaavana seisahtuen kädet lanteilla hänen eteensä:
— Oli se ensimäinen taikka viimeinen kerta, muista se! Mutta muistatko mitä olen jo ennemmin sinulle sanonut! — Ainahan vakuutin ettei siitä hyvä seuraa, että siellä yhdistyksessä juokset, mutta sitäpä et sinä vaan saanut päähäsi! — Joko nyt uskot! Oikeusjutut ovat palkkanasi, sen jälkeen sakot ja vankila! Voi minua hullua naista kun mokoman miehen kanssa ryhdyinkään tekemisiin!
— Mutta eihän se ole minun syyni, ehätti Aarnio sanomaan puolustuksekseen.
— Pidätkö minua mielipuolena, tai pöllönä! jatkoi Julia. — Ei suinkaan ketään syyttömästi oikeuteen haasteta!
— Siihenhän on jokaisella oikeus…!
— Mutta kukaan ihminen ei ole niin tyhmä liioin, että ilman asiatta semmoisiin ryhtyisi!
Aarnio koetti lieventää Julian kiukkua nauramalla ja selvittelyillä, mutta siinä ei hän onnistunut.
— Älä koetakaan selitellä viattomuuttasi, tiuskasi Julia. Syyllinen sinä olet, siitä nyt ei päästä mihinkään! Sitten pyörähti hän ympäri mennen omia teitänsä.
Aarnio sai mennä niine hyvinensä asuntoonsa, ihmetellen mitä tästä lopuksi tulleekaan. Hassu se sittenkin on tuo nainen, hän ajatteli.
Kului aika talvea pitkin. Asia oli jo ollut kerran esillä raastuvassa, mutta oli lykätty, kun kantajain asiamies sitä vaati, lisätodistuksia hankkiakseen. Lakkokomitean puolesta oli selvitetty, että nimiilmoitukset painetussa muodossaan olivat yleisen kokouksen hyväksymät, eikä siis komitea voinut olla niistä missään edesvastuussa. Nyt turvautuivat kantajat toiseen keinoon, koettamalla hankkia todisteita missä listat olivat painettuja. Siitä eivät kuitenkaan päässeet mihinkään selvyyteen, eikä liioin ken ne olisi toimittanut painettavaksi.
Oikeutta etsivät ja oikeutta polkeneet olivat kokoontuneet toisen kerran raastuvan eteiseen. Kantajat olivat siellä myöskin kaikki, Edvard Berg etumiehenä. Heidän asianajajansa oli punakka, hyvin kivakka ja tulinen herrasmies. Hänen silmissään leimusi melkeinpä kiihkoisa viha vastapuolueen miehiä kohtaan. Eikä hän voinut olla yksityisessäkään keskustelussa tuomatta vihamielisyyttään esille. Vankilalla ja suurilla sakoilla hän uhkaili, samalla koko työväenliikettä parjaten.
Astuessa oikeussaliin istui entinen tuomari, lihava ja murakan näköinen pöydänpäässä. Katseensa oli kuin mulkoilevalla härällä, joka aina vainuu vaaroja ja yllätyksiä ympärillään. Jo tätä edellisessä istunnossa oli hän osoittanut enempi huomattavaa puolueellisuutta vastaajia kohtaan. Muun muassa keskeytti hän aina tavantakaa heidän puheensa, vaikkakin parhaansa mukaan koettivat pysytellä asiassa. Hänestä kuiskailtiin hänen muuttelevan pöytäkirjoissa useasti todistajain lausuntoja, sitä mukaa kuin tahtoi millekin puolelle asettua. Mutta onhan sitä ilkeillä ihmisillä aina jotain sanomista itseänsä yläpuolella olevista etevistä kansalaisista!
Syytetyt olivat kuitenkin hyvässä toivossa. Heidän terävä asiamiehensä, nuori varatuomari, oli sanonut kanteen ainakin mitä edellisessä istunnossa ilmeni, voivan kuivuvan kokoon. Mitään painavia todistuksia eivät olleet saaneet.
Todistajina astuivat nyt sisälle Rimpinen ja Larvinen, jonka vuoksi Järvinen oli joutunut rettelöihin lakkoaikoina mestari Vihavaisen kanssa. Ensi katsauksella voitiin jo heti huomata mistä nämä miehet kävivät.
Rimpinen todisti, ollessaan Pietarsaaressa työssä, saaneensa sinne lakkopetturi listoja Aarnion lähettämänä. Aarnion huomautus, ettei ollut koskaan ollut Rimpisen kanssa tekemisissä, ei luonnollisestikaan mitään auttanut. Vala piti paikkansa, kun kerran Rimpinen oli todistajaksi päässyt. Tämän todistuksen johdosta olkoon kuitenkin sivumennen mainittuna että noin puoli vuotta jälkeenpäin tuli Oulusta kaupunkiin eräs rautaseppä Tuomisto, joka ennemmin myöskin lakkoon osaaottaneena oli Oulusta lähettänyt juuri Rimpiselle yhden näistä listoista, jossa Rimpisen arvokas nimi oli myöskin loistanut.
Larvinen taas toi esille yhdistyksessä käydessään kuulleensa miten Aarnio ja Järvinen eräässä sivuhuoneessa olivat keskustelleet listojen painattamisesta ja miten Aarnio oli luvannut tuon työn suorittaakseen. Yksikään lakkokomitean jäsenistä eivät kuitenkaan kuolemakseenkan muistaneet Larvisen koskaan käyneeksi yhdistyksessä, vielä vähemmin siis voineen siellä urkkijana liikuskella, etenkin semmoisena aikana, jolloin aamusta iltaan oli huoneistossa ollut lakkolaisia.
Tuomio tuli kuulumaan: vuosi ja kaksikuukautta vankeutta, syystä kun Aarnio kaiken muun lisäksi Rimpisen todistuksella katsottiin hyökänneen mestari Sundbergin kimppuun tämän työhuoneessa. Tämä asia, jonka lakkorikkurit olivat saaneet sotkeutumaan jälestäpäin alkuperäiseen syytökseen, Sundbergin kanteena, oli itse asiassa kuitenkin paljoa lievempi. Tavallisissa oloissa, ilman lisäselvityksiä, olisi tuota kohtausta voitu sanoa vaan kiivaanpuoliseksi kinastukseksi siitä, kun Sundberg ei ollut tahtonut suosiolla täyttää työmiehilleen sitoumuksiaan.
Oikeussalista poistuessa nauraa virnaili Rimpinen tyytyväisyydestä, sekä Berg poistui voittajan ylväällä katseella. Olihan tässä ollut kysymys hänen kunnianloukkauksestaan, miehen, joka oli ollut yhtenä tuon yhdistyksen perustamisessa!
Kantajien sivistynyt asiamies ei voinut myöskään olla tuomatta esille äänekästä voitonriemuaan. Olihan hän tehnyt huomattavan suuren palveluksen yhteiskuntamme onnen ja rauhan säilyttämiseksi!
Paria päivää myöhemmin, illalla, Aarnion istuessa asunnossaan koputettiin ovelle. Sisään astui Julia, tuomitseva armoton katse leimuavissa silmissään:
— Joko nyt lopultakin olet saanut osasi, Kaarlo!
Aarnio odotteli äänettömänä ja tyynenä mitä seuraisi. Ratkaisua varten varmaankin oli saapunut!
— Annatko jo arvoa varoituksilleni? jatkoi Julia painolla. — Eikö olisi sittenkin ollut parempi tehdä rauhallisena työtänsä, Jumalaan luottaen ja vaatimattomana, kuin antautua villitsijäin joukkoon, josta nyt ainainen häpeä rikoksellisuutesi rangaistuksena tulee sinua painamaan!… Sinä et uskonut! — Mutta tuosta ylimielisestä menettelystäsi rankaiseekin sinua nyt Jumala!
— Ei minun Jumalani — huomautti Kaarlo hellästi — sillä se on paljastaan anteeksiantamus! Ja jospa se olisi kostonkin janoinen, kuten sinun Herrasi, ei se voisi sittenkään sitä tehdä, syystä, kun en ole ketään vastaan rikkonut, olenhan vaan täyttänyt velvollisuuteni!
— Älä enään ivaile ansaitun kohtalosi johdosta, tiuskasi Julia. — Jospa tietäisit miten elämä tuntuukin minusta raskaalle, ontolle ja tyhjälle! Oih!
Aarnio nousi seisomaan: — Luulen käsittäväni mikä sinua painostaa! Meidän täytyy erota! Syystä, ettemme sovi toisillemme ja että ainoastaan sinä juuri voisit tulla onnelliseksi erottuamme. Sinun vapautesi ja tulevaisuutesi vuoksi voimme mielestäni purkaakin kihlauksemme! — Eikö niin, Julia?
— Samaa ajattelin minäkin — oli Julian tyyni vastaus. — Erotkaamme!
Kumpikin nyt sai takaisin tuon rakkauden suuren symboolin, kultaisen sormuksensa!
— Hyvästi Kaarlo!
— Hyvästi Julia!
— Älkäämme vihatko toisiamme!
— Olemmehan järkeviä ihmisiä — hyvästi!
Julian poistuttua ihmetteli Kaarlo itsekin, miten hän koko ajan voi pysyä niin levollisena ja tyynenä!
Mutta tuo tyyneytensä häntä toisekseen harmitti. Jopa se olisikin ollut jäistä kylmyyttä, semmoista, joka on kasvanut ja kehittynyt sielunvoimien heiketessä, jossa hellemmille tunteille ei ollut enään hituistakaan tilaa. Olihan tämä ainaiseksi eroamisensa tapahtunut niin sydämettömällä tavalla, jossa kummankin kylmä järki oli anastanut etusijassa määräämisvallan? Mutta toisekseen, eikö juuri järjen tule ollakin kaiken toimintamme määrääjänä?
Samana iltana myöhemmin valtasi hänet taas kuitenkin haikea mieliala, epätoivon katkeroittama yllätys, jonka vaikutuksesta hän ei voinut olla vuodattamatta kyyneliä! — Olihan kaikki sittenkin menetetty, vuosikautiset unelmat rauenneet, onni mennyt, suurin mitä olisi, rakkaus! — Tällä hetkellä tunsi hän taaskin mitä suurinta rakkauden kaipausta, jota hän oli koko ikänsä etsinyt koskaan saavuttamatta — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavina viikkoina heräsi Aarniossa halu uusia rikkoutunut väli eheäksi. Tähän kiihdytti häntä vielä tieto siitä, että Julia seurustelisi lasisilmämaisterin kanssa. Epäluuloisuus sai myöskin uutta virikettä lisäten haikeamielistä kaihoa ja itsessään huonommuuden tunnetta. Kuva Juliasta väihkyi kirkkaampana, niiltä ajoilta, jolloin ystävyys oli vielä rikkomattomana.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Julialle. Ne kirjeet sisälsivät tunteekkaita, hulluuden huippuun kimpoilevia rakkauden purkauksia, toisinaan täynnä vihaa ja katkeruutta, toisinaan taaskin melkeinpä anteeksipyyntöjä. Mutta yhteenkään kirjeesen ei hän saanut vastausta. Pyysi tavatakin, mutta mennessään Juliata esittämässään paikassa tapaamaan ei tämä koskaan tullut. Sitten alkoi hän turvata sattuman varaan kohdataksensa edes joskus kadulla, mutta eipä sitä näkynyt. — Oli hävinnyt kuin tina tuhkaan.
Kuukausien kuluttua tuli kuitenkin vähä kerrassaan unhoitus kärsimysten tilalle. Mutta sekin muutos tapahtui kiduttavan hitaasti. Muisto tuosta iloisesta ja reippaasta naisesta jäi yhä mieleen, kuin utuisen verhon takaa loistavana, vaikkakin päivä päivältä heikosti himmenevänä valona….