XIV
Oli sunnuntai aamu helmikuun lopulla. Aurinko teki verkkaan nousuaan, haalevansinervälle taivaalle, kuin hyisen pakkasen tahmetuttamana, joka huokui kylmyyttä kaikkialla.
Kaupunki uinui vielä hiljaisuudessaan. Siellä täällä jo tosin kuului yksinäisten kulkijain askelten kaikua, jossakin kauvemmalla ajurin re'en ritinää niljakoilla kaduilla, mutta se tuntui siltä, kuin liike ja elämä vasta raottaisi silmiään, pyyhiskellen niistä öisen unen tuomia jätteitä, voidaksensa avoimin katsein alkaa uutta päivää entiseen totuttuun tapaansa.
Lääninvankila jylhine seinämineen kaupungin laidassa, oli vaan omiansa vaikuttamaan vakavia tunteita, etenkin sen kaupungin osan asukkaissa, jossa sijaitsi, siitä, mitä heidän rauhaansa tämän hyvin järjestetyn yhteiskunnan jäseninä sopi.
Samaisena sunnuntaiaamuna narahti avain äkkiä vankilan portin suuressa ruosteisessa lukossa. Portti aukeni naristen ja sieltä astui ulos nuori solakka mies, seisattuen kuin unissakävijä hetkeksi seisomaan, huomatessaan edessään yhdellä kerralla pitkästä ajasta tarpeeksi valoa ja raitista ilmaa, jota ahnain siemauksin hengitti.
Nuorimies hierasi silmiään, vielä kerran, toisenkin, mutta sitten yht'äkkiä levisi onnekas ilme hänen kasvoilleen huulensa hymähtivät ja silmissään leimahteli sisäisen hehkun synnyttämä salamoiva väike.
Hän oli taaskin vapaa, oikeutettuna astumaan pystyssä päin omia teitänsä, työhön ja elämään! Eläköön vapaus!
Reippain askelin hän katua pitkin riensi siltaa kohti, joka johti kaupunkiin. Ja niin kevyeltä hänestä tällä hetkellä tuntui, kuin olisi vaikkapa voinut pilvissä liihotella, jos olisi ollut vapaana henkeänsä ympäröivästä aineellisuudesta.
Kuin rauhattomasti nukutun yön jälkeen muistot ilkeistä unista vaivaavat mieltämme, mutta jonka todellisuus ja päivä on omiansa poistamaan, niin hänenkin mielessään harhanäkyinä ilakoi menneisyys.
Ensin ilmeni mieleensä Edvard Berg, mies, joka aikonaan oli saanut hänet liittymään tuohon suureen liikkeeseen, mutta joka sitten, kun hän oli uskaltanut rohkeasti hypätä yli aitojen, oli ollut ensimäisenä miehenä toimittamaan hänet vankilaan. — Opiksi se vaan oli ollut, voidaksensa ymmärtää elämää semmoisena kuin se on, eikä haaveilijan katseella, joka vaan johtaa erehdyksiin ja toimettomuuteen.
Suuren torin laidassa, jylseän juhlalliseen tyyliin rakennetun kirkon korkeassa tornissa loisti kullattu risti ikuisen ristin symboolina yli kaupungin. Hän muisti ristiä, joka oli asetettu kärsivän ihmiskunnan hartioille, ja jota siihen olivat olleet nostamassa ne, jotka voitonhimonsa kiihoittamana, ovat löytäneet voimakkaammaksi aseekseen kansan pimeydessä pysyttämisen. Ales oli saatava sekin ja tilalle jokaiselle vapaus kehitykseen henkisessä ja aineellisessa hyvinvoinnissa.
Mikä oli sitten oikea onni, johon olisi pyrittävä ja joka olisi mahdollisesti löydettävissä? hän vapaan mielikuvituksensa leimulla ajatteli, rientäessään pääkatua kaupungin sydämeen, jo alkavaan elämään, hyörinään ja korvia huumaavaan pauhuun. Eiköhän se sittenkin ollut: tunne itsesi!? — Sitähän se oli, jota hän ei ollut ennen täysin käsittänyt. Työskentely kärsivän ihmiskunnan eteen, ilman itsekkäitä tarkoituksia, siinä oikea onni, henkeä rauhoittava elämä ja autuus! Siihen jo vakaasti pyrkimys oli taivaisiin astumista, maan päällä, elämässä!
Näin ajatustensa siirtyessä sielunsa silmäin edessä, ja toisten sitä mukaa tullessa tilalle, kuin panoraamassa ihmenäyt maailman merkillisyyksistä, aukeni eteensä äkkiä kuva myöskin Juliasta.
Oliko hän tuota naista todellisuudessa rakastanut, tai suoremmin sanoen käsittänytkään mitä se oikea rakkaus oikeastaan on? Hänen luuloteltu rakkautensa olikin vaan ollut personoitua, äkkiä ihastumista, mutta sitä mukaa kuin hän oli jatkanut seurusteluaan, ja vikoja oli mielestään ilmennyt, oli hänkin kylmennyt. Eikö hänen päinvastoin olisi silloin pitänyt enempi kiintyä rakkaudessaan…?
Hän muisti kerran puhuneensa, jotain tämän suuntaista Julialle, oli lukenut semmoista, mutta ei ollut oppinut ymmärtämään sitä elämässä.
Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnelliseksi, voidessaan uskoa löytäneensä johtavan langan oikeaan pyrkimyksessä. Ja olihan se jotain toista! Hänen silmänsä olivat auenneet.
Rakkaus tulee olla, ja on, jotakin suurempaa. Sitä ei yhdistä toisiinsa kuollut kulta, pyöreänä renkaana, eikä voi myöskään estää sitä häipymästä. Hän oli vaan ihaillut, rakastunut ja pikiintynyt Juliaan naisena, eikä ihmisenä!
Se oli siis vaan ollut puolinaista. Se oli vaan ollut varjo todellisuudesta. Siksipä myöskin hän katui sydämensä pohjasta sitä, kun ei ollut asettanut painoa, tuskinpa ollenkaan Julian henkiselle kehitykselle, johon hänellä olisi ollut tilaisuus ja johon hänellä olisi ollut enempi kuin velvollisuus. Saarnata luokkatietoisuutta, se on velvollisuutemme! — Kun ei hän tätä tehnyt, vaikkakin tavallaan käsitti, oliko ihmettä jos nainen vaan voi asettua häntä tuomitsevalle kannalle. Sitoihan hänet siihen jo ennakkoluuloisen kasvatuksensa ja ahdasmielinen valoa kaihtava ympäristönsä!
Kaikkea suurta, jaloa ja kaunista pitää oppia rakastamaan. Mutta voidaksemme työskennellä jo semmoisen saavuttamiseksi pitää ennen kaikkea sydämemme sykähdellä jokaisen köyhän vaimon, sortuneen isän tai pojan, sekä naisen hyvinvoinnille ja edistykselle. Se on ydin! Ja toinen, että — täytyy osata vihata!…
Se voi olla unelma, mutta sittenkin on se kaunein unelma. Joskaan emme voi täydellisyyttä nähdä, on sinne tarmolla kehityttävä ja pyrittävä! Se on korkein elämämme tehtävä, oppia ohjaamaan ja ymmärtämään ihmisenä ihmisiä! Ei alakuloisena, ainainen rukous huulillamme, vaan iloisena, uskovana ja luottamusta täynnä kuin nuorukainen, joka elämänsä keväänä, rohkeinmielin reippaana ja nuorteana ohjaa askeleitansa miehuus-ijän taisteluihin, kärsimyksiin ja vaaroihin. — Sinne missä edistyksen lippu liehuu ja merkkitorvet soivat, siellä kokoontuvat kerran uudistuksien ystävät tulevien taistelujen ja voittojensa innostusta uhkuvina, ikimuistoisina hetkinä.