Pieniä kertomuksia

by Otto Tuomi

III.

Lokak. 31 p.

Kallihin, ijäti rakastettuni!

Tänään sain ilon vastaan ottaa Sinulta kirjeen. Tuhannet kiitokset ja suukkoset siitä!

Sinun oma tyttösi on ollut sairaana. Sairauteni riippuu varmaankin ilmoista; kun ilma on kaunis, olen terveempi, vaan pahoilla säillä olen väsynyt ja heikko, etten tahdo jaksaa olla yläällä. Voi, rakas Aukusti, kun on ikävätä sairastaa, silloin tuntuu elämä kahta vertaa katkerammalta.

Kulti oma, lähetä hauskoja kirjoja lukeakseni. Mutta arvostele ensin kirjat, etteivät ne ole omalle tytöllesi vaarallisia.

Vai voit Sinä olla niin ilkeä ja antaa Nanna Vahlbergin Helsingissä odottaa turhaan kirjettä. Sinä kyllä voit kirjoittaa hänelle ja lohduttaa häntä parhaalla tavalla. Sinä kirjoitit, että Sinun on sääli Nannaa, kun hän on niin kaunis ja niin nuori. Minä luulen vähän, että Sinä pidät hänestä, vaan kun olet sidottu minuun, estää se Sinua kihlautumasta hänen kanssaan. Mutta rakas Aukusti, jos Sinä rakastat häntä, niin ei Sinun tarvitse huolia sitä, että teet väärin minua kohtaan rikkoessasi siteen meidän välillämme. Ei, rakas ystävä, Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin tunnet, että se side, joka meitä liittää, painaa Sinua. Ehkäpä hän onkin Sinulle sopivampi vaimoksi, kun hän on hyväsydäminen, nuori ja kaunis, ja tätä kaikkea en minä ole. Päin vastoin olen minä häijy ja vanha — 23 vuotta — ja ruma tyttö, niin että Sinä vaihdossa voittaisit melkoisesti. Kaupan päälliseksi hän on musikaalinen, johon minä en omaa vähintäkään taipumusta. Rakas Aukusti, minä sanon Sulle vielä kerran: Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin sinä vaan tahdot. Et mitään omantunnon tuskia tarvitse kärsiä, jos jätät minut, sillä minä haluan kaikesta sielustani, että Sinä tulisit onnelliseksi, ja en ollenkaan tahdo olla se, joka estää Sinua valitsemasta itsellesi rakastettavaa vaimoa. Jos pidät tytöstä, nai hänet! Voi tapahtua, että minun päiväni ovat luetut, että minä kuolen, silloin on niin hyvä, että Sinä saat Nannasi — ei tiedä, kuinka pian hetkeni on lyönyt ja meidät eroitetaan ijäisesti.

Sinä et pidä tästä puheesta, sen minä tiedän, mutta sydämeni on sanellut sen sana sanalta, ja sen tähden olen sen kirjoittanut.

Nyt olen niin väsynyt. Hyvästi nyt, hyvää yötä, rakkaani!

Sinun oma, uskollinen

Almasi.

J.k. — Et ole lähettänyt valokuvaasi, jota pyysin. Ehkä et ole ollut tilaisuudessa otattaa sitä. En tiedä, et vastaa siihen mitään. En minä pakoitakaan Sinua lähettämään, jos et Sinä itse tahdo.

IV.

Lokak. 31 p.

Rakas sisko Hanna!

Aukustilta sain tänään kirjeen. Hän voi hyvin ja on käynyt Helsingissä. Siellä sytytti hän monta naissydäntä, ja kohta kotiin palattuaan sai hän eräältä Nanna Vahlbergilta kirjeen, joka sisälsi hehkuvinta rakkautta. En oikein tiedä, onko luvallista puhua näistä asioista, mutta olethan sinä Aukustini sisko. Aukusti näkyy olevan oikea Don Juan, ja minä olen ylpeä siitä. Moni tyttö minun sijassani olisi mustasukkainen, mutta semmoista minä en tunne. Minä kuitenkin säälin sitä tyttöraukkaa, joka niin hullusti rakastui. Niin se käy, kun tytöillä ei ole aikaa odottaa vaan silmittöminä lentävät miesten syliin.

Aukusti on nyt tilaisuudessa antaa ensimäiset rukkasensa — saa nähdä kelle ne lankeevat: Nanna Vahlbergille vai Alma Saariolleko?

Hyvästi nyt, sillä täytyy jo mennä levolle. Kello on jo kohta 1. Neljän arkin pituinen kirje Aukustille ja tämä Sinulle ovat yöllinen työni.

Viime aikoina olen ollut kipeänä. Nyt myöhään valvottua puistattaa ruumista ja käteni vapisee.

Suurella halulla odotan Sinulta, rakas Sisko, kirjettä aivan kohta.

Siskosi Alma.

V.

Marrask. 6 p.

Oma kallis Aukustini!

Tyttösi makaa nyt sairaana. Tätä kirjettä kirjoitan vuoteellani lyijykynällä, voinetko saada tästä selvää. En jaksa olla ylhäällä, sillä voimani ovat heikot. Eilen olin niin kipeä, että Mamma ja Pappa aikoivat lähettää kaupungista hakemaan lääkäriä, vaan minä kielsin. Nyt olen kuitenkin vähän parempi.

Aamulla odotan kirjettä Sinulta. Saa nähdä kirjoitatko, vaan toivon että olet ollut kiltti ja kirjoittanut oikein pitkän kirjeen aamulla tulevaan postiin.

Rakas omani, elä lähetäkään kirjoja, joita pyysin, sillä nyt en jaksa lukea. Kummallista, kuinka äkkiä minä tulin näin heikoksi. Olen tosin koko syksyn ollut vähin sairas, vaan en luullut voimani näin pian menevän. Mamma tahtoo että minut vietäisiin lääkäriin Helsinkiin.

En jaksa enää kirjoittaa, kynä tuntuu niin raskaalta ja käteni
värisee, kuuma hiki nousee otsaani.

Hyvästi, oma kulti, voi aina hyvin ja elä ijäti onnellisena!
Toivoo sinun sairas

Tyttösi.

VI.

Marrask. 7 p.

Rakkakin Aukusti!

Tänään olen niin paljo parempi, että olen yläällä, vaikka olen hyvin heikko. Kokonaisen viikon olin vuoteen omana. Olen kovin hermoheikkoinen, että käteni usein vapisevat ja niitä täytyy hieroa. Varmaankin minut viedään tohtorille. Mamma tahtoo viedä minut kaupunkiin, yksin en jaksa matkustaa.

Nyt kun minä tulen kaupunkiin, tahdothan olla niin kiltti ja tulla sinne katsomaan sairasta tyttöäsi. Minä olen tullut niin heikoksi, kalpeaksi ja surumieliseksi, elämä tuntuu niin toivottoman surulliselta, että useasti ajattelen, mitä varten Luoja minutkin loi. Mutta syntihän on niin ajatella, ja minä otan nöyrällä sydämellä vastaan, mitä Hän minulle asettaa. Minä kuolen hyvin tyytyväisenä ja rukoilen taivaassa Sinun puolestasi — ja Sinun Nannasi puolesta, sillä silloin kai te olette saaneet toisenne.

Kulti oma, tulethan kaupunkiin katsomaan kuolevaa tyttöäsi, olethan niin hyvä?

Sinua rakastaa hellästi Sua ikävöi suuresti Sinun oma, Sinun ijäti oma

Almasi.

J.k. — Petyin odotuksessani saada tänä aamuna Sulta kirjettä. Minulle tuli niin sanomattoman ikävä ja surullinen mieli. Vaan tulethan, tulethan kaupunkiin ylihuomenna!

VII.

Marrask. 13 p.

Minun oma, ijäti rakas poikani!

Minua itseänikin ihmetyttää, kuinka pian minä paranin. Varmaankin matka virkisti minua. Nyt olen niin terve ja iloinen kuin taivahan lintu.

Oletpa Sinä aika veitikka, kun runoilit semmoisen valheen Helsingin matkastasi. Sinä olet oikein ilkeä. Ja minä kun jo kuvittelin mielessäni tuon olemattoman Nanna Vahlbergin niin elävästi, että näin hänet kuin silmäini edessä. Oletpa sinä paha!

Mutta yhtä paha minäkin olen. Se maisteri ja ruskeasilmäinen herra kaupungin postissa olivat myös kuvittelua, kuvittelua, että he ovat ihailijoitani. Tahdoin saada Sinut mustasukkaiseksi. Sinä sanoit, ettet tullut vähääkään mustasukkaiseksi, ettei se kuulu luonteeseesi. Vaan en sitä ollut minäkään. Minähän säälin vaan tuota tyttöparkaa, kun oli niin hullusti rakastunut Alman omaan poikaan. — Mutta tästähän me kaupungissa jo niin paljo puhuimme.

Armahin Aukustini! Minä olen tullut ajattelemaan, että menisimme aivan kohta yhteen. Se oli vaan minun hupakon lapsellista puhetta, että Sinun pitäisi lukea ylioppilaaksi ja maisteriksi, ennen kuin tulisin vaimoksesi. Kulti oma, minä olen kokonaan Sinun omasi, ja olen ollut niin väärässä semmoista ehdotellessa. Ethän ole niistä suuttunut tyttöösi, ethän? Minä olen tyytyväinen ja onnellinen vaimonasi kansakoulun opettajanakin. Me elämme vaatimattomasti, vaan sievästi ja runollisesti siellä kansakoulullasi kauniin salmen rannalla. Me emme kaipaa rikkautta ja suuria nimiä, me rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, niin onnelliset kuin kaksi taivahan pikku lintua pienessä pesässään kesän ihanimmalla ajalla.

Hyvää yötä! Suutelen tätä kirjettä monta, monta kertaa, että se vakuuttaisi Sulle oman tyttösi hellää, ijäti sammumatonta lempeä, ja Sun rakasta nimeäsi mainiten ummistan silmäni.

Sun oma

Almasi.

Elna.

Tytön nimi on Elna, pojan nimi Kalle. Elna palvelee korutavarakaupassa,
Kalle on konttoristina kauppaliikkeessä korutavarapuodin vierellä.

Elna on vielä aivan nuori, kuudennellatoista vasta, Kalle kahdenkymmenen.

He olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt velvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi syksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin sievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi nauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina ihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia juttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä nauruun.

Elnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli suuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo vuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen "kavaljeeria", ja nyt se oli ilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö häntä kadehti.

Erottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljon hän pojasta piti ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä tuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis se "oikea", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata pannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.

He olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja haaveksivat, sen he olivat monta kertaa toisilleen sanoneet. He puhuivat kodista niin kuin aivan kohta tulisivat sen laittamaan, ja Elna tunnusti rukoilleensakin tästä asiasta.

— Sinäkö rukoilet? Enpä olisi uskonut, ihmetteli Kalle.

— Mitenkä niin, enkö minä saisi rukoilla?

— Saat, saat, hyvä lapsi, vaan osaatko sinä nauramatta mitään tehdä?

— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana kuin sinä.

Kalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti. Vaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti voivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä, ei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään eikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halusi ja joka piti kuulua rakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa hurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut tilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen ruvennut nimittämään "hurskaaksi viattomuudeksi", joka esti häntä sillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan sanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä antaa suhteen semmoisenakaan olla: hänhän oli mies, jonka piti panna toimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.

Kevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat niemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen toisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:

— Se kukkuu meille!

Kalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja sanoi:

— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan.
Elna, anna mulle suutelo.

Kalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen luonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi nauraen:

— Saathan sen, kun vaan otat!

Kalle kietoi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri ja puristi häntä.

Sillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä Kallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko hänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja hienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.

Kalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän hämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu ja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään korkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta, tarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen hienoille, vaaleille huulilleen…

Silloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen voimilla ponnistihe irti.

Kalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti. Elna läksi enempää virkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen katsomatta. Kallesta näytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.

Kalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän sille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä tai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin luvattomasta yrityksestä.

Hyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli punainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.

Siihen se sitte jäi.

Elna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein ymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina totisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.

Vaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon tapauksen jälkeen. Kallekin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle mahtaa hänestä ajatella?

Kylmä yö.

Elokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin. Koko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään, sillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.

Laskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle, josta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu paljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon syvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut, vaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja näyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis vaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman ranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa. Sieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.

Tuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin turvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan näköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin onnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon mereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on siellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine petäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan rantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä, väristen viluissaan.

Erään talon ohi kulkiessamme näkee pelloilla rukiin leikattuna ja ruisrukojen seisovan hyvässä turvassa. Mutta muut viljat ovat vielä vihantina, niitä riuhtoo kylmä tuuli vihaisesti. Maanmies on herännyt unestaan ja tullut tarkastamaan taivasta. Hänkin katselee tuota leimuavaa vaaleanpunaista merta, joka yhä laajenee. Sen kajastus käy uhkaavasti hänen kasvoihinsa, hän aavistaa suurta onnettomuutta. Ennenkin tänä kesänä on jo halla uhkaillut, kulkenut kuitenkin sivu tai pienempää vahinkoa tehden, mutta nyt se armotta uhkaa puhaltaa kylmän henkäyksensä yli maan. Sen uhka on sitäkin suurempi, kun ruis on ehtinyt valmistua vahingoittumattomana.

Eikö ole vielä Hallatar saanut meiltä kylliksi uhria, koska hän noin uhkaa, päästäen vihansa liekit leimuamaan?

Maanmies jäi yhä pihalleen seisomaan valkeissa yövaatteissaan.

— Nyt jos se vaan siitä tyyntyy —! sanoo laivan peränpitäjä, puistaen ruumistaan turkissaan.

Niin, jos vaan tyyntyy! Pilvet, nuo lämpimän näköiset pehmoiset pilvet, pakenevat yhä enemmän pois, pohjoinen ne ajaa pimeään etelään.

Kun vaan nyt ei tyyntyisi! Tuulien jumalat, hyvät jumalat, armahtakaa meitä! Te ainoastaan nyt voitte meidät pelastaa. Kiitoksenanne siitä on oleva lasten nauru, vaimojen siunaus ja miesten hyvä mieli. Mutta jos vilu vie viljan, itkevät lapset, vaimot valittavat ja miehet tulevat alakuloisiksi. Minun täytyy lähteä pois värisemästä laivan kannelta. Tahdon ruveta nukkumaan. Mutta unta en voi saada. Vaaleanpunainen uhkaava meri pohjoistaivaalla on vaikuttanut syvästi mieleeni, olen tullut huolelliseksi ja surulliseksi. Uni on karkoittunut kauvas silmistäni ja vaivun pitkiin ajatuksiin. Mieleeni muistuu se maanmies, joka oli herännyt unestaan tarkastamaan taivasta ja jäi seisomaan pihamaalleen; luultavasti häneltäkin on uni karkoittunut ja hänkin nyt vuoteellaan on syvissä ajatuksissa.

Mutta niin kauvan kuin laiva heiluu, ei ole mitään hätää, sillä tuuli varjelee hallalta. Maanmies kuulostaa unissaankin, tuuleeko ulkona. Vaivun viimeinkin väsyneenä uneen ikään kuin rukoukseen, vaan joko unesta aina herään kuulemaan tai näen siitä unta, että laiva yhä heiluu ja tuuli vinkuu maston köysissä.

Aamulla herättyäni kiikkuukin laiva yhä edelleen, sillä tuuli ei ole lakannut. Taivas on jälleen pilvessä.

Kaikki on siis pelastettu!

— Jo se toki oli onni, ettei yöllä tyyntynyt, sanoo peränpitäjä. Se olisi vienyt kaikki.

Rouvan paketti.

Nuoren rouvan oli laitettava paketti postiin sisarelleen. Kaksi tuntia ennen postin lähtöä hän tuli konttoriin miehensä luo pyytämään käärepaperia.

— Minkä laista paperia? Minä en jouda, anna Oskari, käski mies konttoristiaan.

Konttoristi katseli vanhoja sanomalehtiä, näytti vanhoja ilmoitustauluja, tarjosi harmaata pahvia, vaan mihinkään ei rouva ollut tyytyväinen.

— Eih, eih! — ei semmoista, — ei semmoistakaan… minä itsekään en oikein tiedä, minkälaista se pitäisi olla… August, tule nyt sinä antamaan, tule hyvä August.

— En minä jouda!

— Tule nyt, rakas August, kun minulla olisi niin kiire!

— Mikä ihmeen paketti se taas on?

— Se on se paketti Hilmalle.

— Mikä paketti?

— Ne kapalovyöt, kuiskasi rouva.

— Mutta eikö siihen nyt kelpaa vanha sanomalehti?

— Parempaa se toki pitää olla. Etkö sinä voisi antaa oikeata puhdasta paperia — tätä paperia tästä.

— Se on virallista paperia n:o 2!

— Mutta tämä olisi niin sopivata. Anna nyt joutuin, että ehdin laittaa postiin.

— Täältä saat konseptipaperia, joka on paljo sopivampaa siihen tarkoitukseen.

Rouvan täytyi olla tyytyväinen paperiinsa ja hän meni sisään laittamaan pakettia.

Vähän päästä tuli hän konttooriin takaisin mieheltään kysymään, tuliko paketista ehkä liika iso.

— Kyllä se sopii. Pane kirjeeseen minulta terveisiä!

Jonkun ajan päästä tuli rouva taas konttooriin, kirje toisessa, kynä toisessa kädessään.

— Kirjoita nyt sinä itse terveisesi, pyysi hän miestään.

— En minä jouda.

— Mutta kirjoita nyt. Se ilahuttaisi niin Hilmaa.

— Johan hän on saanut meiltä niin monet onnittelut.

— Vaan yhtäkaikki…

— En jouda!

Rouva meni takaisin sisään, katsoen ovella jälelleen, huomatakseen oliko August aivan todella muuttunut häneen, kun niin vihaisesti kiljahti: en jouda! Hänelle tuli niin paha mieli, että hän olisi itkenyt, jos olisi ollut aikaa, vaan oli niin hirveän kiire postiin. Sillä aikaa kun hän lopetti kirjeen kirjoittamista ompeli piika pakettia.

Ennen kuin piika sai paketin valmiiksi oli rouvalla kirje lopetettu, ja hän luki moneen kertaan, mitä oli kirjoittanut miehensä puolesta. Sitte hän meni konttoorin ovelle.

— August! kutsui hän arasti.

August ei hievahtanutkaan.

— August, kuuletko!

— Mitä?

— Etkö tulisi vähän tänne.

— En jouda!

— Hyvin vähäsen vaan.

— Mitä se olisi?

— Lukisit tämän kirjeen.

Rouva näytti ovella sisarelleen menevää kirjettä.

— Minä en jouda, johan minä sanoin! Lähetä vaan se kirje semmoisenaan, kyllä minä sen hyväksyn täydellisesti.

Rouva kääntyi takaisin. Kuinka August oli hänelle tyly! Oliko kellään sellaista miestä! Olisiko siinä nyt mennyt paljo aikaa, jos olisi tullut lukemaan hänen kirjeensä. Mutta niinhän se oli aina, August vaan halveksi kaikkea, mitä hän teki, ei tahtonut milloinkaan nähdäkään. Oi, kuinka tuntui ikävältä! Teki mieli heittäytyä sohvaan itkemään. Mutta piika toi samassa paketin. Rouva sulki kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen pakettiin ja kirjeeseen. Hän läksi taas konttooriin.

— Tässä nämä nyt ovat! sanoi rouva iloisena ja laski paketin ja kirjeen miehensä eteen pulpetille.

— Etkö sinä voinut panna kirjettä pakettiin? sanoi mies.

— Hilman on niin hauska saada postista erikseen paketti ja kirje.

— Mutta minun ei ole hauska maksaa niistä erikseen. Nyt menee kirjeestä eri postiraha.

— Eihän se ole kuin 20 penniä.

— Se on rahaa sekin!

— Puranko minä paketin ja panen kirjeen sen sisään?

— Sitä nyt enää purkamaan. Vaan pakettiin on kirjoitettava osoitekortti. Tässä on kortti.

— Kirjoita sinä se, hyvä August!

— Minä en jouda.

— Et sinä nyt siinä kauvan viivy.

— Etkö sinä nyt niin pientä asiata voi tehdä itse? Tai anna Oskarin kirjoittaa!

Mutta rouva tahtoi itse kirjoittaa uhallakin, kärsiköön August vahingon, jos kortti menee hukkaan. Eräässä kohden hän joutui ymmälle, jota täytyi kysyä. Hän meni miehensä vierelle ja näytti korttia.

— Mitä?

— Pitääkö minun kirjoittaa tähän että paketti sisältää…? sille voisivat postissa nauraa.

— Kirjoita että sisältää "vaatetta".

— No niin, sinä olet aina niin kekseliäs! "Vaatetta" todellakin!

Kortin täytettyään vei hän sen taas miehelleen.

— Onko tämä nyt hyvä?

Mies katsoi sitä, pyyhki siitä pois rouvan kuittauksen, antoi toisen kortin ja käski kirjoittaa uuden, selittäen tuon virheen.

Mutta rouva kysyi:

— Tahdotko sinä vaan minua kiusata?

— Kiusata! Kuka tässä kiusaa?

— Kun pakotat minut kirjoittamaan sitä, mitä en kuitenkaan osaa.

— Sinä opit sillä tavalla.

— Kaikessa tapauksissa sinä olet minulle hyvin epäkohtelias.

— Kyllä, täällä konttorissa. Täällä tehdänn työtä.

Rouva puri huuliaan ja kirjoitti uuden kortin.

— Punnitse nyt se että tiedät paljonko siitä menee.

Rouva punnitsi.

— Tämä painaa 750.

— Niin, 750 grammaa, ja paketti maksaa 1 kiloon asti 60 penniä.

— Mutta kun tämä painaa 750 grammaa?

— Yhdessä kilossa on 1,000 grammaa ja 1,000:een asti saa lähettää 60 pennillä.

Rouva katsoi epätoivoissaan mieheensä.

— Minä en ymmärrä sinua ollenkaan.

— Herrajumala! Siitä menee 60 penniä! Lähetä piika viemään, sillä pojan pitää odottaa etelän postia.

Rouva vei pakettinsa ja kirjeensä sisään. Jonkun ajan kuluttua tuli hän paketti kädessä katsomaan konttoorin kelloa.

— Vieläköhän tämä paketti ehtii postiin? kysyi hän hyvin välinpitämättömästi.

— Mutta miksi et ole sitä jo lähettänyt?

— Minä aukasin paketin ja panin kirjeen sisään, ettei menisi turhaan rahaa.

Mies teki vihaisen liikkeen ja painui työhönsä.

Vähän päästä hän näki, kun piika meni kadulla paketti sylissä.

Toinen piika tuli kohta sen jälkeen kutsumaan herraa rouvan luo. —
Rouva sairastui äkkiä, ilmoitti piika.

Herra puhisi harmista mennessään sisään.

Rouva makasi kammarissaan sohvalla ja itki. Parhaiksi kävelevä pikku poika seisoi sohvan ääressä ja vedet silmissä loihti: Elä ikke, elä ikke!

— Mitä sinä itket?

— Suutuitko sinä minuun?

— Mistä minä olisin suuttunut?

— Kun minä purin sen paketin.

— Enkä ole suuttunut, mutta sinä sen varmaan teit äkäpäissäsi.

— Ni — iin…

— Ymmärrätkö sinä että teit siinä tyhmästi?

— Ym — ymm — mär — rän…

— Elä tee vasta niin! Lakkaa nyt itkemästä, kun Kaarlekin pyytää; minun täytyy lähteä.

Hän taputti lähtiessään pari kertaa vaimonsa päätä.

— Niin lapsi vielä! sanoi hän itsekseen myötätuntoisella säälillä.

Kohta kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen tuli rouva konttooriin, pikku Kaarle sylissään. Hän oli nyt hyvällä tuulella jälleen, itku oli selvittänyt hänet.

— Rakas August! sanoi hän ja katsoi mieheensä mitä herttaisimmasti.

— No?

— Luuletko sinä että se paketti ehtii postiin. Hilman pitäisi saada se välttämättä huomenna.

— Ehtiihän se. Vaan menkää nyt täältä pois, meillä on niin kiirettä.

— Me menemme, me menemme. Hyvätti, hyvätti! sanoo Kaarle.

He menivät. Mutta hetken päästä tulivat he konttoorin ovelle.

— August, tulisitko vähän tänne, hyvin pikkuisen vaan.

— Voi, kun minä en jouda!

— Minä yhden sanan vaan sinulta kysyisin, se on hyvin, hyvin tärkeätä.

Aviomies läksi, päästäkseen hänestä vihdoinkin erilleen.

— Mitä?

— Eikö minun pitäisi lähettää Liina Lauran jälkeen postiin varottamaan Lauraa, ettei suinkaan sanoisi että paketissa on kapalovyöt, jos postissa kysyvät?

— Lähetä, lähetä!

Mies kääntyi samassa konttooriinsa. Hän luuli saavansa nyt olla rauhassa.

Lähetettyään toisenkin piijan postiin, juohtui rouvalle vielä yksi asia mieleen, vaan kun hän ei enää tahtonut mennä häiritsemään konttooriin, asettui hän pikku Kaarlen kanssa konttoorin viereiseen, miehensä kammariin kärsivällisesti odottamaan, jos August sattuisi pistäymään siellä. Hän oli kuitenkin kiltti vaimo, joka ei mennyt häiritsemään miestään työssä, ja hänestä tuntui tämä kärsivällinen miehensä tietämättä odottaminen niin mieluiselta, että hän olisi istunut ja odottanut tässä vaikka kuinka kauvan. Hän toivoi, että August vasta pitkän ajan päästä pistäytyisi kammariinsa ja saisi tietää, että hän on niin ja niin kauvan odottanut täällä, kun ei tahtonut tulla konttooriin häiritsemään työtä. Hänen sydämensä värähteli ajatellessaan, kuinka liikutetuksi August varmaankin on tuleva.

Noin kymmenen minuutin päästä meni August kammaristaan hakemaan nimileimasintaan, kun tarvitsi painaa sinettinsä erääseen kohta postissa lähetettävään paperiin.

— August, rakas August!

— No?

— Tulepas nyt vähän tähän istumaan.

— Minulla on tulinen kiire!

— No mutta August —! Minä olen sinua odottanut tässä Kaarlen kanssa kauvan aikaa.

— Mutta kun minä en jouda, kuuletko sinä!

August oli jo menemässä ovessa, kun hän kääntyi takaisin huomatessaan, että vaimonsa oli itkuun pyrähtämäisillään.

— Sano nyt se asiasi.

Vaan rouva hikotteli itkuhereissään eikä voinut vähään aikaan mitään puhua. Mies tyynnytteli häntä, toisessa kädessään yhä pitäen nimileimasinta.

— Sinä taas suutuit minuun, valitti rouva, kyettyään puhumaan.

— Enkä ole suuttunut. Sano nyt asiasi.

— Suutuit sinä, kyllä minä sen näin, ja mene nyt, kun sinä et kuitenkaan todella tahdo kuunnella minua.

— Mutta minä en lähde ennen kuin sanot sen asiasi. Minä istun nyt tässä ja kuuntelen.

— Etkös ole suuttunut?

Hän katsoi suurilla silmillään suoraan miehensä silmiin.

— En, vastasi mies, vaan silmänsä vähän rävähtivät.

Rouva tarttui miehensä kaulaan.

— Minä vaan tahdoin kertoa sinulle, mitä minä kirjoitin sinun puolestasi Hilman kirjeeseen.

Juuri sen vuoksi, että tuo tärkeä asia oli niin vähäpätöinen, ei aviomies hypännyt sohvasta eikä rynnännyt ulos huoneesta, jonka hän muutoin olisi tehnyt. Hän jätti lähetettävän tärkeän kirjeensä ja monet muut kiireet asiat oman onnensa nojaan, heittäysi vaan mukavampaan asentoon sohvassa ja päätti hartaasti kuunnella vaimoaan, niin kuin tahdotaan pientä lasta erityisesti tarkastaa, kun huomataan hänessä oikein lapsellista, mitä ei ole ennen huomattu.

— Kerropas nyt, mitä sinä kirjoitit!

Rouva kertoi, mitä hän oli kirjoittanut omasta puolestaan ja miten hän sitte oli kirjoittanut, että Augustilla oli hirveä kiire, jonka tähden ei joutanut itse kirjoittamaan tervehdystään, vaan hän kirjoitti Augustin puolesta, ollen varma siitä, että August yhtyi joka sanaan, mitä hän kirjoitti.

— Yhdytkö sinä joka sanaan?

— Tietysti, tietysti!

— Sitäpä minä juuri tahdoin tietää ja minä olin siitä levoton.

Mies jäi yhä edelleen istumaan ja uteliaasti katselemaan vaimoaan, otsassaan lyhyt, hieno viiva, joka osoitti, että hän samalla jotakin ajatteli. Mutta rouva sanoi:

— Kuule, sinun pitää mennä nyt konttooriin, kun sinulla on kiire, en minä tahdo sinua viivyttää.

— Tosiaankin, olin unhottaa.

Hän painoi vaimonsa hiuksiin suudelman, niin kuin hänen tapansa oli, otti sinettinsä ja meni.

Hänen kirjeensä oli auttamattomasti myöhästynyt, hänellä ei ollut enää mitään kiirettä, ja hän käveli konttoorissa edestakaisin.

Mutta hän ei ollut vähääkään vihastunut, kaikki harminsa oli hävinnyt, ja hän vaan odotteli konttooritunnin päättymistä, mennäkseen sisään vaimonsa ja poikansa luo.

Vähän päästä hypähti rouva konttoorin ovelle, huudahtaen:

— Paketti ehti postiin! Vaan ihan parhaiksi, ihan parhaiksi!

— Sepä hyvä oli! sanoi mies ja meni hänen jälestään sisään. Siellä hän otti vainionsa ja pikku poikansa, — nuo molemmat lapsensa, niin kuin hän ajatteli, — syliinsä ja rupatteli hauskasti heidän kanssaan päivällistä odottaessa.

Kevätpäivä Penttisen talossa.

Nuorin, viime kesänä syntynyt tyttölapsi olisi voinut luulla, ettei sitä muuta maailmata ollutkaan kuin ne kaksi huonetta, joissa asuttiin. Häntä ei ollut näet vielä kertaakaan käytetty ulkoilmassa, vaikka oli jo kevät käsissä. Hän oli syntynyt niin terveenä ja vahvana, että äiti oli ylpeillyt lapsestaan, mutta nyt hän oli kalpea ja surkastuneen näköinen. Perähuone oli ollut hänen asuntonsa alusta alkaen: jos tahtoi ryömiä etuhuoneeseen, käännytti äiti kynnykseltä takaisin ja sanoi että siellä oli kylmä. Toisinaan äiti kuitenkin vei hänet sylissään etuhuoneeseen, vaan omin päinsä ryömimään ei sinne päässyt. Siitä hän useasti puhkesi katkerasti itkemään, vaan se ei auttanut, sillä silloin pani äiti hänet maata tai pakoitti syömään.

Näin eli pienokainen koko pitkän talven perähuoneessa, joka oli pohjoiseen päin ja pimeä ja jossa ilma vaihtui ainoastaan siitä, kun ovea aina avattiin etuhuoneeseen. Useasti sai hän olla huoneessa pitkät ajat aivan yksin. Hänellä oli kuitenkin pieniä veljiä, jotka leikkivät hänen kanssaan ja hoitivat häntä. Vaan he eivät olleet aina hänen luonaan, mihin lienevät aina hävinneen, ja sitte taas ilmestyivät, tuoden mukanaan kylmää ilmaa, joka pienestä tuntui hirveältä.

Kun tuli kevätpuoli ja ulkona oli vähän sulaa, hävisivät veljet päiväkausiksi kokonaan, ja silloin vietti lapsi pisimmät hetkensä. Nyt ei häntä kuitenkaan enää niin paljon vangittu, perähuoneessa, hän sai useasti ryömiä etuhuoneeseenkin, ja häntä suuresti huvitti hiihtää etuhuoneen lattialla auringon paisteessa, joka tuntui hyvin lämpimältä. Hän taputteli kämmenellään lattiata, mihin aurinko paistoi, ja hänellä oli myöskin suuri hauskuus muutamasta kärpäsestä, joka oli surissut ikkunassa ja lenteli nyt hänen ympärillään, laskeutuen sekin aina mielellään lattialle päiväpaisteeseen, josta hän sen kuitenkin joka kerta karkoitti pois tavoittaissaan sitä kiini. Mutta näin yksinään ollessaan keväällä, kun ei kumpasessakaan huoneessa tuntunut ketään olevan, tuli pienokaiselle toisinaan niin vaikea olla, että hän rupesi itkemään ikävästä. Kun ei yhtä hyvin ketään tullut hänen luokseen, lakkasi hän itkemästä, istui lattialla ja kuulosti. Huoneessa ei tuntunut ketään olevan, vaan ulkoa kuului ääniä, veikkojen iloisia ääniä ja muita tuttuja ääniä, tuolta tuntemattomasta maailmasta, johon hän ei ollut saanut vielä päätään pistää, vaan jonne hän jo halusi. Siitä tuli hänen mielensä jälleen ikäväksi, ja haikea itku kaikui taas tyhjässä huoneessa.

Kerran, kun ei mistään apua tullut, ryömi hän raolleen jääneen ulko-oven kynnykselle. Siinä hän pysähtyi, sillä eteensä avautui aivan uusi maailma. Päivä paistoi porstuaan häikäisevän kirkkaasti, näkyi piha, jossa oli vielä lunta, vaan toisin paikoin oli paljas hiekka, jolla veikot juoksentelivat. Tuo kaikki näytti hyvin ihmeelliseltä, vaan samalla tuntui lapsesta iloiselta katsella sinne, eikä kylmän viileä ilmakaan, joka häntä yltäänsä huuhtoi, tuntunut nyt niin hirveältä kuin aina talvella poikien mukanaan tuoma. Hän istui siinä ja katseli, kasvoillaan surullinen hymy ikään kuin sairaalla.

Mutta äiti tuli sieltä, siunasi hämmästyksissään, sieppasi hänet syliinsä ja vei sisään.

* * * * *

Ahdas ja sulettu oli Onnikinkin olo pienessä navetassaan, joka pihan perällä rysötti puoleksi maahan vajonneena. Se oli saanut koko talven olla parressaan, liikkumatta mihinkään, selkä miltei laessa kiini. Kovana talvisydännä se tyytyikin kohtaloonsa, vaan kun kirkkaat keväiset auringon säteet alkoivat paistaa heloittaa navettaan Onnikin edessä olevasta pienestä reijästä, jossa oli kellastunut lasi, tuli sille ikävä ja kaipaus. Vaan vasta sitte sille kainompi ikävä tuli, kun navetan räystäs alkoi tippua. Katolla oli vahva hanki: päivän mustuttamaa päreistä räystään reunaa rupesivat auringon säteet lämmittämään, ja niin alkoi ikään kuin suuresta alkuainemäärästä syntyä ja muodostua loistavia maailmoja. Lumihangen laidasta itketti räystään nenään koko räystään pituisen liikkuvan, kiiltelevän vesijuovan, ja siitä muodostui lukemattomia vesihelmiä, jotka tippuivat alas. Pitkässä elävässä vesijuovassa kiilteli sateenkaaren värejä epäselvinä ja hajanaisina, vaan putoavissa pienissä vesihelmissä oli ikään kuin luomistyö päättynyt, sillä ne loistivat kuin tähdet kirkkaasti ja ihanasti. Mutta niiden aika oli lyhyt; välähdys vaan, ja tuo loistava maailma oli kadonnut. Niin ne syntyivät, välähtivät ja katosivat hetkessä. Mutta niitä oli lukemattomia: yhden hävittyä syntyi säännöllisesti toinen räystään elävästä vesijuovasta, joka oli kuin ijäti heruva vesivirta, minkä täytyi säännöllisinä hetkinä synnyttää uusi kappale.

Tämä vesihelmimaailmojen loistava näytelmä tapahtui kahden ulkohuoneen välisessä ahtaassa, likaisessa solassa.

Kun vesihelmen tipahtaessa nuo heleät, ihanat värit sattuivat pienestä ikkunareijästä kellastuneen lasin läpi Onnikin silmiin, tuli eläimelle kaiho ikävä. Se sai viestin keväästä ja uudesta syntyvästä luonnosta: sen silmiä häikäisi, sille tuli vaikea olla ja se ammahteli ikävissään.

* * * * *

Pihassa oli jo suuri siekale hietikkoa sulana, jolla kaikki pihan lapset olivat leikkimässä, paitse kaikkein nuorin, joka istui etuhuoneessa yksinään päiväpaisteessa ja kuunteli kärpästen surinata ympärillään. Hietikolla oli lasten mieluista olla, he kävelivät nelinkontan ja piehtaroivat kuin maahan kaivautuakseen; se oli aivan eläimellinen ilo päiväpaisteesta ja sulasta maasta, joita he niin suuresti rakastivat. He keksivät senkin tempun että hautasivat toisiaan hiekkaan, vaan vielä suurempaa riemua herätti keksintö täyttää housut hiekalla pullolleen, sitoa lahkeen suut kiinni ja sitte koettaa kävellä. Äiti sivu kulkiessaan kielsi heitä hulluista ilveistään, vaan sitäkö he kuulivat.

Asuinhuoneen ja porstuan katolta oli isä syytänyt lumen pois. Mustaan pahvikattoon paistoi nyt päivä hyvin kuumasti, niin että katto oli kuuma kuin uunin arina. Parhaassa helteessä porstuan katolla makasi kissa sorkat suorana. Kun lapset sen huomasivat, alkoivat he sitä hätistellä meluamalla ja kivittämällä, vaan kun kissa tunsi, ettei heistä ole sen suurempaa vaaraa, ei se liikahtanutkaan. Sen oli siinä niin äärettömän hyvä olla, kaikissa jäsenissä oli suloinen raukeus, joka teki ruumiin ja hengen puolikuolleeksi, ettei olisi tahtonut jaksaa silmiään avata, ja niin se vaan makasi siinä hievahtamatta, välittämättä lasten peloitteluista. Miisulle kuitenkin onneksi tuli pihaan posetiivin soittaja, juuri kun pojat olivat hankkeissa viskata kivensä katolle kaikki yhtaikaa, jonka olisi pitänyt varmaan häiritä kissan unta. Kun posetiivi viritti säveleensä, unhottui lapsilta kaikki muu ja he menivät soittokoneen ääreen kädet selän takana kuuntelemaan ja katsomaan.

Kuultuaan soiton huoneeseen, hyppäsi äiti ulos rappusille kuuntelemaan. Pienokainen jäi aivan yksin huoneeseen, ja kun hän kuuli kaikkien jättävän huoneet ja kuuli tuon raikuvan soiton, tuli hänen mielensä niin oudoksi. Häntä peloitti tuo soitto ja hän ei käsittänyt kaikesta tästä muuta kuin että hänet oli jätetty enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän istui lattialla kuin kaikkien unhoittamana, kun oli tullut kiire lähtö ihmettä katsomaan. Pienokainen rupesi itkemään täyttä kurkkua, posetiivin helisevien sävelten kaikuessa korvissaan.

Äidin päähän pisti silloin että voihan hän ottaa pienen ulos, kun oli tämmöinen kaunis kevätpäivä, ja hän meni sisään, kääräsi peitevaatteen lapsen ympärille ja toi sen sylissään ulos.

Näin oli pienokainen päässyt ulos ensi kerran elämässään. Hän istui äitinsä sylissä entistä kalpeamman näköisenä, pelokas ilme kasvoissaan, vaan samalla hän tunsi jotakin iloakin nähdessään kauniin paistavan päivän, kuullessaan iloisesti raikuvaa soittoa ja nähdessään kaikki tutut tässä ympärillään.

— Niin, lapsi kuuntelee soittoa, sanoi hänelle äiti. Se soipi niin koreasti.

Vähitellen mukautui lapsi posetiiviinkin, niin että kun äiti pani hänen käteensä lantin ja vei sen niin soittajalle, ei hän enää pelännyt.

Posetiivi herätti iloa ja elämää kaikissa muissa, vaan Miisu ei liikahtanutkaan mukavasta asennostaan. Toisella silmäpuolellaan se näki koko kometiian eikä välittänyt siitä sen enempää kuin että sen korvat vähän liikkuivat soiton vaikutuksesta.

— Laske tuokin lehmä ulos, kun ammuu tuolla, sanoi isä tullessaan työmaalta kotiin ja nähdessään kaikkien olevan pihalla; posetiivin soittaja meni jo portilla.

Lehmä todellakin ammahteli. Sekin oli tuntenut itsensä yksin jätetyksi, silloin kun kaikki muut olivat rientäneet ulos päivää paistattamaan. Emäntä oli jättänyt lämpimän ilman tähden navetan oven auki, josta eläin sai sieramiinsa kevään tuoksua, samalla kuin välähtävät vesihelmet häikäisivät sen silmiä.

— Kylläpä minä sen laskenkin pitkän talven perästä vähän jalkuuttelemaan, sanoi emäntä.

— Laske, laske: paha vaan että musiikki ennätti mennä pois: lehmä olisi saanut tanssia pelin mukaan.

Päästyään ulos, juoksenteli Onnikki ympäri pihaa, hyppi ja teki äkillisiä pyörähdyksiä, juoksi ja laukkasi häntä suorana, niin että sieramet soivat. Välistä se vähän pysähtyi hengittämään, vaan sitte taas läksi yhtäkkiä laukkaamaan. Eräässä kohti se tapasi lumen alta paljastunutta nurmea, jota se pysähtyi haistelemaan ja veti syvälle sieramiinsa, tunteakseen oliko siinä vihannuutta. Mutta se oli vaan kuollutta kuloa, ja lehmä kääntyi siitä pois. Maailma näytti kuitenkin jo niin hauskalta ja vapaa hetki teki mielen niin iloiseksi, että eläin sai aivan raivoisan puuskan hyppiä ja ilvehtiä; sen jalat penkoivat pihamaahan syviä jälkiä.

Seisoessaan sen jälkeen parressaan tuhki Onnikki vielä hengästyneenä sieramiinsa ja silmät pyörtivät ja päätä tuntui huimaavan. Se pureksi hajamielisesti eteen pantuja heiniä, koko sen olennossa oli vielä jotakin riehuvata ja ilosta kuohahtanutta. Eläin oli ahminut vapautta ja raitista, lämminnyttä ilmaa liijan suurin siemauksin, ja se oli sen juovuttanut. Räystäältä putoilevat välähtävät vesihelmet heleine väreineen tahtoivat nyt kokonaan häikäistä sen tavallista suuremmiksi auvenneet silmät.

Saman tapaisessa tilassa oli pieni lapsikin istuessaan pimeän, ikävän näköisen peräkammarin lattialla. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan tunsi epäselvää aavistusta, että hän oli käynyt jossakin, joka oli hänelle aivan uutta ja outoa, nähnyt jotakin hyvin valoisata ja iloista, joka tulee häntä voimakkaasti puoleensa vetämään.

— Niinpä on kuin mielenmuutoksissaan, sanoi äiti, ottaessaan lapsen lattialta syliinsä imetettäväksi. Lapsella oli omituinen hajamielinen katse.

Tämä oli Penttisen talossa ensimäinen kevätpäivä, sillä posetiivin soittaja oli käynyt pihassa, pienokainen oli ensi kerran saanut olla ulkona ja Onnikki oli kevät-iloissaan penkonut pihamaahan syviä jälkiä.

Eerikki.

Kauppaneuvoksen myllyn hoitajan vaimo tuli poikansa Eerikin kanssa kauppaneuvoksen puheille konttooriin kl. 2:n jälkeen, juuri kun konttoristit olivat menneet päivällistunnille. Vainio oli pukeutunut parhaisiin vaatteihinsa ja näytti vasta peseytyneeltä, puhdaskasvoiselta. Pojan pää oli kasteltu, ja kammattu.

— Mitäs kuuluu? kysyi kauppaneuvos vaimolta tuttavallisesti ja antoi hänelle kättä.

— Minä taas tulin tämän pojan kanssa, herra kauppaneuvos. Ei tästä saa kalua koulussa eikä missään. Tänä päivänä taas laittoivat opettajat koulusta pois eivätkä kuulu ennen huolivan takaisin ennen kuin isä tulisi ja koululla kurittaisi. Vaan se mieheni, joka muutenkaan ei suvaitse koko poikaa, ei sano lähtevänsä opettajain häväistäväksi. Niin minä tulin taas herra kauppaneuvokselta kysymään, mitä tälle pojalle pitäisi tehdä.

Vaimo oli hyvin huolissaan, vaan kauppaneuvos, joka muisti oman samanlaisen pahankurisuutensa lapsuutensa ajoilta ja koulusta eroittamisensa, katseli jonkunlaisella mielihyvällä ja rakkaudella tuota rohkeakasvuista 13-vuotiasta poikaa, jossa hän niin hyvästi tunsi omat kauniit piirteensä, ja joka niin samalla lailla kuin hänkin osasi pitää päätään vähän eteen päin nuukallaan. Hän löi poikaa olkapäähän ja sanoi:

— Kyllä tästä pojasta mies tulee muutenkin kuin kouluissa! Elä Maria ollenkaan huolehdi pojastasi, minä takaan, että kyllä siitä mies tulee. Ei pakoiteta poikaa kouluun, kun se ei sen luonnolle sovi. Minä otan pojan huostaani.

— Mihin kauppaneuvos aikoo Eerikin panna?

— Minä otan Eerikin asiapojakseni, ja siitä se voi päästä viimein vaikka kauppaneuvokseksi — heh, heh!

— Kauppaneuvos laskee leikkiä. Vaan hyväpä olisi, jos kauppaneuvos ottaisi pojan. Siitä on semmoinen risti siellä kotona, kun se mieheni sitä vielä niin hylkii.

— Mutta kyllä pojan siltä pitäisi pitää asuntoa siellä kotona. Koeta
Maria sovitella sen miehesi kanssa. Tulkoon Eerikki sitte aamulla tänne.

— Kiitoksia, herra kauppaneuvos! Sepä nyt oli hyvä asia. — Menehän Eerikki jo ulos, minulla on kauppaneuvokselle vähän asiaa. — Niin, kauppaneuvos antaisi anteeksi, vaan minun täytyy nyt pyytää, että eikö kauppaneuvos taas vähän auttaisi minua. Tarvitsisin vähän rahaa tuon pojan tähden. Se oli kivellä viskannut kaksi ikkunaa rikki siitä naapurista, niin ne pitäisi maksaa. En ole uskaltanut Taavetille mainitakaan koko asiasta, kun se on niin karsas sille pojalle. Minun on oikein pitänyt vartioida, ettei se kerran löisi sitä kuoliaaksi. Sen tähden sille ei uskalla kaikkia pojan pahoja tekoja kertoakaan. Taavetti sanoo, että pojasta on tullut samallainen mustilainen kuin kauppaneuvos on!

Kauppaneuvos nauroi vaimon kanssa ja taputti vaimoa poskelle, johon oli juuri kohonnut heikko puna.

— Tässä on 10 markkaa, ehkä sinä sillä tulet toimeen.

— Tuhannet kiitokset, herra kauppaneuvos! Tällä minä olen hyvinkin autettu.

Vaimo meni.

Aamulla kun Eerikki tuli konttoorille, kauppaneuvos puoleksi teeskennellyn ankarasti nuhteli ja varoitteli häntä ja antoi ohjeita.

Eerikki sai olla etuhuoneessa, jossa hänellä oli pöytä ja istuin. Kun häntä tarvittiin, kilisi sähkökello vierellään seinässä.

Eerikillä oli kauppaneuvoksen vanhoista vaatteista laitetut vaatteet, tukkansa oli äitinsä karkeasti leikannut, kastellut ja kammannut.

Kauppaneuvos toi hänen eteensä pöydälle kasan vanhoja satukirjoja, kauppaneuvokselle itselleen aivan tuntemattomia.

— Ehkä näissä on sinulle hupaista lukemista, ettei aikasi tule ikäväksi, sanoi kauppaneuvos.

Eerikki oli tottunut pitämään ikävinä kaikkia kirjoja, vaan mielestään oli kauppaneuvos määrännyt hänet lukemaan noita kirjoja, ja velvollisuudenomaisella tunteella selaili hän paksuja satukirjoja, katseli kuvia ja viimein alkoi lukeakin. Kirjat olivatkin hänestä hyvin hupaisia, ja kaikella lapsen vilkkaalla mielikuvituksellaan rupesi hän seuraamaan satujen ihmeellisiä juttuja.

Väkisin hän riistäytyi lukemisestaan, kun sähkökello soi ja hänet lähetettiin asialle.

Ensi päivinä hän kävi asioilla sukkelasti ja säntillisesti, kaikessa kiireessä vaan poikkesi syrjäkaduille vetämään pari savua paperossin tai sikaarin pätkistä, joita oli konttoorilla roskalaatikosta poiminut taskuunsa ison varaston. Vaan vähitellen alkoi hän vitkastella asioilla. Oli annettava selkään jollekin vihamiehelle, viskattava kivellä jotakin, jota ei muuten ehtinyt tavoittaa ja lauvantaipäivinä oli oltava mukana ainaisessa tappelussa maalaispoikain kanssa. Sitä paitse ei hän raskinut jättää entistä sukkelaa temppuaan jalkakammilla keikauttaa kumoon rauhallisesti kulkevia ihmisiä. Useasti hän tuli asioilta hengästyneenä ja verissä naamoin, ja kun kysyttiin, mitä hänelle oli tapahtunut, sanoi hän kaatuneensa tai että joku mies, jota hän ei ollenkaan tuntenut, oli hänet aivan syyttömästi tyrkännyt kivikatuun.

Joku vaimo jo kävi kauppaneuvokselle valittamassa, että Eerikki oli pahasti lyönyt hänen pientä viatonta Kustiaan. Äiti sanoi tulleensa tästä valittamaan kauppaneuvokselle sen tähden, koska tuo kelvoton poika ei varmaan kotonaan saa mitään kristillistä opetusta ja kuritusta.

Mutta Eerikin elämässä tapahtui ihmeellinen käänne.

Eräs kauppaneuvoksen sukulaisneiti palasi ulkomailta ja tuli kassööriksi konttooriin.

Hän oli kaunis, miellyttävä, luonteeltaan herttainen, saanut hienon kasvatuksen sekä koti- että ulkomaalla.

Eerikki sai ihmeellisen kunnioituksen neitiin.

Ensi kerran näki nyt Eerikki neidin — ennen oli hän nähnyt hänet vaan etäämpää ja sattumalta — kun neiti soitti hänet luokseen pieneen kammariin suuremman konttoorihuoneen taakse. Eerikki vähän ällistyi ja sai hyvin kunnioittavan tunteen neitiä ja kaikkea hänen läheisyyttään kohtaan. Neiti näytti niin ylhäiseltä ja hienolta, hänellä näytti olevan hyvin kalliit kapineet huoneessaan, ja Eerikki kuvitteli ison mustan rautakaapin olevan täynnä kultarahoja ja suuria seteliä, jotka kaikki olivat neidin hallussa. Ja voivathan ne kaikki olla neidin omiakin, hyvinkin omia tuon neidin, joka oli monta vuotta ollut ulkomailla, tuolla kaukana maiden ja merien takana, missä Eerikki kuvitteli olevan vaan rikkautta ja onnea.

Neiti katsoi ensin Eerikkiä silmiin ja sitte koko poikaa, jolloin
Eerikki lensi yltäänsä punaiseksi.

— Ei käsiä pidetä taskuissa, sanoi neiti lempeästi.

Eerikki sivalsi kätensä housuntaskuista, joissa ne olivat hyväilleet kauppaneuvoksen poroastiasta puhallettuja sikaarin pätkiä, ja seisoi pystynä ja nöyränä kuin ensipäiväinen sotamies päällikkönsä edessä.

Neiti antoi pari kirjettä, jotka käski viedä postiin. Vaan kun Eerikki yritti niitä ottamaan, sanoi hän:

— Kädet pitää olla puhtaat! Kuinka sinä noin likaisilla käsillä…

Eerikki huomasi sikaarin pätkistä kätensä likaantuneen ja hohtavan punaisena kiirehti niitä pesemään.

Viedessään sitte noita neidin lähettämiä kirjeitä tunsi Eerikki kummallista kuumetta, ja se asia, jolle neiti oli hänet lähettänyt, tuntui hänestä hyvin tärkeältä ja kalliilta. Hän käveli hirveän kiireesti ja katujen poikki kiirehti juoksujalassa.

Hän palasi hengästyneenä, heitti hatun päästään naulaan, ja oli lähteä sisään, vaan samassa vaistomaisesti kääntyi ja meni peilin eteen. Hän kasteli kamman, kampasi ja harjasi tukkaansa, laittoi kaulusta ja katseli kätensä. Moneen kertaan yritettyään sisään ja aina käännyttyään peilistä jotakin katsomaan, meni hän vihdoin sisään neidin luo.

— Sinäpä sievästi kävit, sanoi neiti. Minä rupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt.

Palattuaan neidin luota etehiseen Eerikki töytäsi peilin eteen, nähdäkseen etteihän hänessä vaan lie ollut mitään likaista tahi sopimatonta. Sitte hän istui ajattelemaan.

Hän ei oikeastaan mitään ajatellut, vaan tunsi sitä vaikutusta, minkä nyt oli saanut, että neiti oli ylen ylhäinen ja hirveän hieno, että hän häntä kunnioitti ja pelkäsi ja… Se ei ollut selvää, mitä hän vielä tunsi, vaan hänen mielessään pyörivät neidin sanat: "minä rupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt" — ja neidin lempeä, suurten vaaleansinisten silmäin kaunis katse häneen. Yhtäkkiä hyppäsi hän ajatuksistaan peilin eteen, kasteli kamman — ja kampasi ja harjasi taas. Hän tarkasteli, oliko hänessä kaikki niin kuin olla pitää, puhdasta. Kasvojaan hän myös katseli, vaan ei hän tiennyt, oliko hän kaunis vai ruma. Hän ennemmin piti itseään rumana, sillä toiset pojat olivat häntä haukkuneet mustilaispojaksi hänen tummaverisyytensä tähden. Sitä hän ei osannut huolehtia, oliko hän ruma vai kaunis, häntä vaan loukkasi tuo herjaava vertaus mustilaispoikaan. Olisi kuitenkin onnettomuus, jos hän todellakin olisi mustilaispojan näköinen.

Hän muisti nyt tämän, meni peilistä katsomaan ja koetti arvailla, oliko hän neidin mielestä mustilaispojan näköinen. Se nyt olisi ilkeätä, jos hän sen näköinen olisi. Vaan lempeä ja hyvähän tuo neiti oli hänelle.

Kotona hän kysyi äidiltään, oliko hän mustilaispojan näköinen.

— Et toki. Kuka sinua on semmoiseksi sanonut?

— Pojat ovat minua siksi haukkuneet.

Eerikki ajatteli ja kysyi sitte, ei kuitenkaan minään niin tärkeänä asiana:

— Olenkos minä kaunis vai ruma?

— Mistä sinä nyt olet saanut päähäsi semmoista kysellä? Kaunishan sinä olet.

— Oikeinko todella? kysyi Eerikki äkkiä, sillä hän oli äidin katseesta ja äänen painosta huomannut, että kauneus oli jotakin kallista.

— Oikein todella sinä olet kaunis. Sinusta tulee vielä kaunis mies — (isääsi), lisäsi äiti ajatuksissaan.

Eerikki taas ajatteli. Tumma puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja hän kysyi:

— Milloinkas sitä on kaunis ja kuka se on kaunis?

— Harvat ne kauniita ovat. Kaunis on se, joka ei ole ruma, en minä osaa häntä muuten selittää.

Eerikki ajatteli ja kysyi, kovasti punastuen:

— Eikös kauppaneuvoksen neiti ole kaunis?

— Kaunishan se on hyvin kaunis. Ja sitte se on hyvin rikas myöskin, poikaseni!

Eerikki valvoi iltasella kauvan ja ajatteli kauppaneuvoksen neidistä. Neiti oli niin ylhäinen, rikas ja kaunis. Kauneudesta hän ajatteli, kuinka vaan harvat ovat kauniita, vaan hän on kaunis. Mutta taas tuli tuo poikain herjaus, ja hän nousi ylös, otti tulen ja katseli peilistä kasvojaan. —

Hänellä oli kummallinen halu toimittaa nyt muidenkin asiat nopeasti ja sievästi. Hän pelkäsi hirveästi, jos jollakin tavalla häntä konttoorissa moitittaisiin ja se tulisi neidin tietoon. Hän pelkäsi myös kaipuita ja sen tähden nyt karttoi tappeluita. Kadulla kiireesti kulkiessaan hän vaan sanoi jonkun pahan sanan entisille tovereilleen ja hävyttömille haukkujilleen hän pui nyrkkiä ja malttaen mieltään muistutti:

— Muistakaapas lurjukset, kuinka monasti olette multa selkäänne saaneet!

Mutta tupakkaa hän poltteli edelleen ja varasteli sikaarin ja paperossin päitä, ottipa joskus kokonaisiakin kauppaneuvoksen kammarista, sitä siivotessaan aamusella.

Kerran yhytti hänet neiti sikaaria kievellyttämästä kauppaneuvoksen pöydältä. Eerikki oli saada halvauksen, kun neiti huomasi hänet ja nuhteli:

— Enpä minä olisi luullut sinun vielä osaavan tupakoida. Jätä poika kulta pois semmoinen paha tapa!

Eerikille ei oltu opetettu anteeksi pyytämisen taitoa eikä hän ollut koskaan anteeksi pyytänyt, vaan nyt osasi hän aivan itsestään nöyrästi pyytää neidiltä anteeksi ja vakuuttaen luvata, ettei hän koskaan vasta varasta tupakoita ja että hän heittää polton pois.

Heti tämän jälkeen heittikin hän uuniin suuren varaston tupakan pätkiään, vaan katseli niiden palamista suurella säälillä. Mutta hänellä oli nyt ihmeellinen tahdon voima jättää poltto pois.

Eräänä päivänä kuuli Eerikki hyvin tärkeän asian. Hän kuuli neidin kysyvän vanhemmalta kirjanpitäjältä:

— Mistä se on meille saatu tuo Eerikki? Se on niin kaunis poika.

— Se on meidän myllynhoitajan poika, vastasi kirjanpitäjä, salaperäisesti hymyillen.

Eerikki kuunteli henkeä vetämättä ja lensi sitte peilin eteen. Kaunis tumma puna oli hänen kasvoissaan, silmänsä säteilivät kauniisti ja tukkansa oli sievissä kiharoissa otsalla. Ne huomasi nyt Eerikki, ymmärsi että ne olivat hänessä kaunista. Tuhmapa hän oli ollut, kun oli aina aamusin kastellut tukkansa ja harjannut nuo kiharat suoriksi.

Tämä itsetietoisuus alkoi kasvattaa Eerikkiä. Vähitellen hän huomasi itsessään muutakin kaunista. Hän osasi kävelläkin suorana ja säännöllisenä, eikä hän enää heittäytynyt veltosti nojailemaan. Hän rupesi erityisellä huolella hoitamaan itseään, sai siistin ja itsestään pitävän tunteen, tuli säännölliseksi ja tahtoi käyttäytyä kuin aikamies. Hän ei ollut mielestään enää mikään lapsi, olihan hän jo yhtä pitkä kuin vanhin konttoristi, joka oli pienikasvuinen mies. Hän alkoi halveksia entisiä tovereitaan, ei lähtenyt enää heidän matkaansa eikä ollut heitä näkevinäänkään. Pojat sanoivat häntä sen tähden ylpeäksi, haukkuivat jos miksi ja kokoontuivat joukolla kivittämään häntä, kun hän iltasella tuli konttoorilta.

Kerran sanoi neiti hänelle:

— Se on oikein, että Eerikki on tullut niin siistiksi ja visuksi.
Nythän Eerikistä mies tulee.

— Ja minä olen heittänyt tupakan poltonkin pois, sanoi siihen Eerikki.
Hän oli jo kauvan odottanut otollista tilaisuutta ilmoittaaksen tämän.

— Sehän on myös hyvä. Nyt minä rupean oikein pitämään sinusta.

Eerikki sai uutta intoa. Erästä nuorta kirjanpitäjää, joka oli erittäin säännöllinen ja huolellisesti puettu mies, rupesi hän pitämään esikuvanaan. Hän harjoittautui tekemään saman laisia liikkeitä kuin hänkin, ja varsinkin hänen kauniit kumarrukset hän otti mieleensä. Eerikki oli hyvin tarkkana ja säästöillään hän aina osti itselleen lisää kapineita, jotka häntä lähentäisivät tuota ihannetta. Hänellä oli kiiltävä kuminen pystykaulus, hän hankki loistavia kravatteja, kuitenkin aina hänelle sopimattomia, ja eräänä päivänä oli hänellä käsissään kankeat kumiset kalvokkaat, joita hän kuitenkin ensimältä sormillaan työnsi nutun hihoihin piiloon. Pieni peili ja kampa hänellä oli aina taskussa. Melkein kaikki loma-ajat hän katseli itseään peilistä, siisteili ja laitteli. Toisin ajoin hän luki satukirjoja ja rakkaushistorioita. Hänellä oli alituisena hyräilylauluna, konttoorilla ajatuksissa ja kadulla puoliäänessä: "Oisko pursi ja punapurjeet, millä mennä merten taa —"

Ne olivat Eerikille onnen hetkiä, kun hän sai kadulla tervehtiä neitiä. Hän huiskautti hattuaan etäälle sivulle niin kuin tottuneimmat kavaljeerit. Jälestä päin yksinäisyydessä hän kertoi nämä tervehdykset ja koetti arvata, miltä hän vastaan tullessa oli neidistä näyttänyt.

Kauppaneuvos, joka oli palannut pitemmältä matkalta, hämmästyi nähdessään Eerikin.

— Oletpas sinä tullut hienoksi! Uskaltaako sinua enää lähettää pikku asioille? No, no, elä pahastu, onhan sinullakin oikeus pitää itsestäsi, ja konttoorin arvoahan se kohottaa, kun sillä on niin komea juoksupoika!

Eerikin mielestä neiti loi häneen yhä enemmän huomiota, ja hän alkoi vähitellen tunteissaan selvitä ja kuvitella, että hän rakastaa neitiä ja neiti häntä. Neiti oli sanonut häntä kauniiksi ja osoitti hänelle erinomaista ystävyyttä ja huomiota, niin että se oli aivan varma, että neiti häntä rakasti. Eerikki kuvitteli, mitenkä he kerran kohtaavat toisensa kauppaneuvoksen puutarhassa, neiti antaa hänelle paljo rahoja ja hän matkustaa kauvas sinne ulkomaille, missä neiti on käynyt. Neiti tulee myös sinne, he menevät siellä naimisiin ja palaavat sitte tänne rikkaina ja ylhäisinä.

Hän odotti, että neiti antaisi merkin. Mutta neiti ei näyttänyt olevan kiireinen.

Eerikki oli ruvennut vapaaehtoiseen palokuntaan lipun kantajaksi. Hän oli myös palokunnan lauluseurassa. Laulajat pitivät kaupungilla yölaulajaisia vuorotellen toistensa naisille. Eerikki toimitti heidät laulamaan kauppaneuvoksen neidille, vaikka hän neidin akkunan alla selitti heille pitävänsä laulajaisia kauppaneuvoksen talousneidille.

Aamulla sai Eerikki neidiltä kiitokset, joita hän oli suurella jännityksellä odottanut.

— Eerikkikö se minulle serenaadin toimitti? kysyi neiti, joka oli äänestä tuntenut Eerikin.

Eerikki oli hirveän punaisena ja vastasi:

— Niin. Eihän neiti tykänne pahaa?

— En toki. Kiitoksia vaan!

Mutta Eerikin onnellista tunnetta rikkoi eräs asia. Neiti oli säännöllisesti lähettänyt kirjeitä eräälle herralle johonkin etäiseen kaupunkiin, ja Eerikki sai kerran kirjettä postiin viedessään luulon, että tuo herra mahtoi olla neidin sulhanen. Näitä kirjeitä hän nyt käänteli ja katseli epäluuloisesti ja hyvin vastahakoisesti hän pudotti ne postilaatikkoon.

Kerran kun hän tunsi kirjeessä olevan valokuvan, avasi hän sen. Kirjeestä hän ei mitään ymmärtänyt, kun se oli vieraskielinen, vaan valokuva oli neidin. Eerikki vapisi pelonalaisesta liikutuksesta katsellessaan kuvaa. Neiti oli kuvassa niin ihana. Hän painoi kuvaa suutaan vasten, että märkä sija tuli siihen, painoi moneen kertaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut varastaa kuvaa eikä kirjettä. Hän pani ne uuteen kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Vaan kirjoitus tuli niin törkeän huonoa, ettei hän uskaltanut sitä lähettää. Hän poltti kirjeen ja kätki kuvan tarkimpaan talteen, josta sitä useasti katseli.

— Tulipaloa, jossa hän pelastaisi neidin, kuvitteli Eerikki vilkkaassa mielessään usein ja elävästi. Jos syntyisi talossa tulipalo! Kun tuli riehuisi viereisissä huoneissa, kiipeisi hän rohkeasti sievässä palokuntalaispaidassaan neidin makuukammarin akkunaan, koputtaisi ja kuiskaisi: — "Rakas neiti, minä tulin teitä pelastamaan tulen keskeltä!" — Neiti pyörtyisi, vaan hän särkisi ikkunan, ottaisi hänet syliinsä ja kantaisi tuon valkeahuntuisen olennon pihan puolelle puutarhaan, jossa virottelisi hänet. Neiti avaisi silmänsä, tarttuisi hänen käteensä ja kuiskaisi: — "Kulta Eerikkini! Sinä olet pelastanut minut kuolemasta ja siitä edestä saat sinä minut omaksesi." — Siitä hetkestä alkaen olisi hän neidin sulhanen, ylhäinen ja rikas.

Mutta kauppaneuvoksen talo ei syttynyt tuleen, ja kun alettiin puhua, että neiti menee kohta naimisiin, tuli Eerikki onnettomaksi. Kun neidin sulhanen tuli kauppaneuvokselle vierailemaan, oli hän hyvin synkkämielisenä ja karttoi nähdä neitiä, ja tuota herraa, jota sanottiin neidin sulhaseksi, hän ei suvainnut ollenkaan, häntä hän suorastaan vihasi ja vainosi. Vaan tuo herra meni pian pois.

Viimein neitiä kuulutettiin.

Eerikki oli aivan toivotonna. Hän laihtui ja tuli surumielisen näköiseksi. Se oli vaikein asia, ettei neiti varmaankaan tiennyt, kuinka syvästi hän häntä rakasti, kuinka hän kärsi. Hän oli monasti päättänyt käydessään neidin luona kammarissa tarttua neidin käteen, notkistaa polvensa ja sanoa:

— Neiti, minä rakastan teitä, minä jumaloitsen teitä! Minä en voi elää, jos en saa teitä!

Hän oli tämän tempun harjoitellut monta kertaa, vaan ei saanut koskaan rohkeutta.

Monena iltana tuskissaan myöhään valvottuaan, kun neidin hääpäivä läheni ja läheni, iski Eerikin päähän uusi ajatus. Se kyllä oli kauheata, vaan se tuli hänen mieleensä ja vaivasi häntä.

Tulipalo kauppaneuvoksen talossa on hänen saatava aikaan!

Se ensin häntä kauhistutti, vaan toiselta puolen tuli rauhoittavia asianhaaroja. Kauppaneuvoksen talo on varmaankin kalliisti vakuutettu ja palokunnat ehtivät sammuttamaan, ettei talo paljon ennätä palaa. Viisi päivää ennen hääpäivää lähti Eerikki eräänä iltana kotoaan, sanoen menevänsä lauluharjoitukseen, jossa hän luultavasti viipyy myöhään. Palokuntalaispaitansa ja hattunsa hän pani salaa povelleen ja muutti ne päälleen ulkohuoneessa. Halkoliiteristä hän otti tuohia taskunsa täyteen.

Lokakuun ilta oli myterä. Hän meni rannalle istumaan ja odottamaan yötä. Siinä hän vielä kuvitteli, kuinka kaikki tulee käymään. Neiti ottaakin hänet ja he menevät yhdessä kauvas, kauvas tuonne selkien ja vuorien ja merien taa. Heillä on paljo rahaa ja he ovat ylhäisiä. Ja hän hyräili laulua:

"Oisko pursi ja punapurjeet,
Millä mennä merten taa;
Tuolta tuottaisin kullalleni
Ko'on kultaa ja hopeaa."

Kun kirkon kello löi 12, läksi hän kauppaneuvoksen talolle päin, verkalleen ja varovasti. Hän oli täydessä palokuntalaispuvussa, jonka tähden hän vältti ihmisiä. Hän pääsi onnellisesti portin alaitse kauppaneuvoksen talon pihaan. Kaikki oli valmiiksi ajateltu. Makasiinin kupeelta hän otti kuivan tyhjän laatikon, heitti siihen tuohensa ja vei sen sitte suurten rappusten vierelle.

Sytytettyään laatikon, meni Eerikki pihan perille pimeään odottamaan. Sieltä hän katseli, mitenkä tuli hulmusi laatikon sisästä, ja kohta oli koko laatikko iloisessa tulessa. Vaan tuli ei ollut herkkä tarttumaan rappusiin, niin kuin Eerikki oli odottanut, josta hän alkoi tulla huolelliseksi. Vasta kun laatikko oli melkein pohjilleen palanut, syttyi rappusten kaidepuu, josta tuli alkoi virkeästi levitä verannalle. Rappuset olivat rakennuksen suojassa, niin ettei palovartija kirkontornissa huomannut mitään.

Nyt otti Eerikki kevyet portaat, ryömi niiden kanssa portin alaitse kadulle, pystytti tikapuut neidin akkunan alle, nousi akkunaan ja sydän lyöden koko miestä horjuttaen koputti hän kovasti akkunaan.

Sisästä kuului kimakka parkaisu ja sen jälkeen ovien avaamista.

Eerikki huusi:

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin pelastamaan neitiä!

Mutta neitiä ei kuulunut. Sen sijaan tuli kauppaneuvos kohta akkunaan, veti verhon syrjään ja nähtyään palokuntalaisen akkunaan jyskyttämässä, kysyi:

— Mikä hätänä?

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan! huusi silmittömäksi innostunut Eerikki.

— Missä on tuli?

— Koko pihan puoli palaa! Minä tulin neitiä pelastamaan!

Samassa tuli vanha palvelija kauppaneuvokselle ilmoittamaan, että pihan puolella on vähän tulta, jota jo on kaksi renkiä sammuttamassa ja saavat sen kohta sammumaan.

Mutta Eerikki löi ja löi ja huusi:

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan!

Kauppaneuvos avasi ikkunan ja sanoi:

— Onko se Eerikki? Elähän nyt noin säikytä. Palo saadaan sammumaan.

— Mutta minä tulin neitiä pelastamaan. Muualta ei pääse kuin tästä akkunasta, toimitti Eerikki henki kurkussa.

Kauppaneuvos juoksi pihan puolelle katsomaan. Tuli saatiin heti sammumaan.

Mutta kadun puolelta kuului neidin akkunaan ankaraa jyskytystä.
Kauppaneuvos tuli taas akkunaan ja huusi:

— Tuli on jo sammutettu, hyvä poika!

— Onkos neiti pelastettu? Minä pelastan neidin tästä akkunasta, muualta ei pääse.

— Eerikki oli kauhean kiihoittunut.

— Oletko sinä hullu, poika, kun tuli on jo sammutettu! huusi kauppaneuvos minkä jaksoi.

Nyt vasta Eerikki selvisi — ja hänestä oli kaikki menetetty.

Kauppaneuvos vielä nuhteli häntä kovin sanoin, kun oli tullut sillä lailla säikyttämään neitiä turhanpäiten.

Eerikki kohta katosi koko paikalta, ja kauppaneuvos palvelijoinecn jäi tutkimaan tulipalon syytä. Toinen rengeistä kertoi heränneensä siitä, kun ikkunaan kävi kirkas loimo, hän herätti toisen, ja kohta olivat he korvojen kanssa vesittämässä tulta. Sammuttamaan mennessään näkivät he jonkun tikapuut olalla kiirehtivän pihasta kadulle. Kauppaneuvos, jolle neiti oli ennen kertonut jotakin Eerikistä, alkoi arvailla koko tuon lapsellisen tulipalon syytä ja kaipaili Eerikkiä. Mutta Eerikkiä ei näkynyt.

Eerikille oli vaiennut koko huono menestyksensä ja hän oli kauheasti ruvennut pelkäämään rangaistusta. Hän juoksi tulipalopaikalta alas rantaan kotiinsa päin. Mutta pelkonsa ja onnettomuuden tuntonsa lisääntyivät joka askeleella, hän luuli poliisien ja ruununmiesten ajavan häntä takaa, ottaakseen hänet kiinni ja raudoissa viedäkseen linnaan. Hän kääntyi satamalle, juoksi äyräälle ja oli vähällä pudota mustaan järveen, teki taas käännöksen ja juoksi rantakatua kaupungin laidassa olevan oluttehtaan pihaan, jossa pakkautui suurten halkopinojen väliin. Siellä hän vietti koko sen yön — kylmän yön — ja seuraavan päivän pelossa ja vavistuksessa. Seuraavana yönä lähti hän, nälän ja kylmän ajamana, liikkeelle ja meni kotipihaansa. Hän toivoi saavansa ruokaa kotonsa ruokahuoneesta, vaan se oli niin lujasti lukossa, ettei hän sinne päässytkään. Vaan myllypihassa oli heidän kuoppa, jonne hän pääsi, ja sieltä hän otti nauriita taskunsa täyteen. Sitte hän työntäytyi piiloon kotinsa asuinrakennuksen alle, jossa oli sammalia. Nauriita hän söi minkä saattoi, vaan ne tuottivat suuhun vetisen tuiman.

Sammalissa hän vietti seuraavan yön, joka oli jo liiaksi kylmä. Kääriydyttyään sykkyrään kuin koiranpenikka, sai hän kuitenkin sammalissa vähän lämmintä ja nukkui. Aamupuoleen yötä hän heräsi ja kuuli, miten seinissä ja kivijaloissa pakkanen kitisi. Hänen päätään palelsi kylmässä palokuntalaishatussa, ja kun hän liikahti asemiltaan, tunsi hän oikein, kuinka hänellä oli kylmä. Ainoat nauriinsa olivat paleltuneet ja hän itse oli paleltumassa.

Jo teki mieli mennä huoneeseen, vaan ei uskaltanut, ainakaan isän kotona ollessa. Täytyi kärsiä, vaikka palelsi niin turkasesti. Päätä jo jomotti ja jalkoja tuntui jäätävän. Ihan varmaan oli jo kaksi oikean jalan varvasta jäätynyt yhteen, sillä niitä hän ei enää voinut liikuttaa jäisessä kengässä. Hän ei uskaltanut vetää kenkää jalasta, kun pelkäsi siten paleltuvan koko jalan.

Aamulla, kun isä oli mennyt myllylle, kömpi Eerikki palokuntalaispuvussaan huoneeseen, säälittävän surkean näköisenä. Tehdäkseen äitinsä armahtavaisemmaksi, ilmoitti hän ensi sanoikseen, että hänen päänsä ja jalkansa olivat paleltuneet.

Äiti hädissään riisui pojan, tunnusteli ja huomasikin yhden varpaan paleltuneeksi. Hän hauteli jalkaa lumella ja viinalla, samalla tiedustellen Eerikin retkiä, ja sadatteli. — "Kyllä kai ne lopuksi sinut vievät sinne, josta et pääse polttamaan ihmisten taloja!" peloitteli hän.

Eerikki kääntyi sairaaksi. Hän sai helpon kuumeen, vaan hän hyvin mielellään sairasti. Äidissä ja isässäkin hän siten herätti sääliä, ja muutenkin oli vuoteessa nurkassa makaaminen niin onnettoman turvallista.

Sillä aikaa ehdittiin kauppaneuvoksen neiti vihkiä ja viedä häämatkalle ulkomaille.

Eerikki makasi vaan yhä onnetonna. Mutta kun kauppaneuvos itse kävi häntä katsomassa ja vakuutti, ettei hänelle tulipalosta tule mitään, tuli hän hyvin iloiseksi ja parani pikemmin kuin oli luultukaan.

Kun hän sitte parattuaan tuli konttoorille, oli hän sekaisin iloisen ja nolon näköinen, — niin kuin kylmästä sateesta korjattu koiran pentu.

Junnu Juntunen.

Junnu Juntunen oli kauppias Helisevässä kartanonmiehenä, jonka toimena oli pihan ja katuosien puhtaana pito, ulkohuoneitten tyhjentäminen, halon hakkuu talouden tarpeeksi ja kartanon silmällä pito. Näistä toimistaan oli hänellä palkkaa vapaa asunto pirtissä pihan pohjassa ynnä 25 markkaa rahaa kuussa omassa ruuassaan.

Hänen ijästään ei mahtanut kellään olla oikeata selvää, sillä hän oli ollut saman näköinen herra tiesi kuinka kauvan: ruskeaksi päivettyneet kasvot, vaalean keltainen tukka, joka peitti korvat kokonaan, likaisen väristä harvaa partaa korvuksilla — ja hänen suuret, paksut kätensä olivat alati mustat tervasta, jota hän useasti tuli käsittelemään pihassa. Naapuritalon renki, nuori mies, kertoi käyneensä yhtaikaa rippikoulua Junnun kanssa ja olleen hänen jo silloin saman näköisen jurilaan: sillä kertaa ei Junnu ollut päässyt ripille, vaikka oli ollut jo toista kertaa yrittämässä ja pappi oli kutsunut häntä "vanhaksi mieheksi". Milloin lie päässyt ripilleen vai eikö lie päässyt ensinkään. Mutta joka katsoi tarkemmin hänen hyvänsuopaisiin harmaihin silmiinsä, näki niissä jotakin nuorta ja lapsellista. Niissä ainoastaan todellinen ikä ilmoitti itsensä ja vielä enemmän: niissä näkyi se ikä, missä hän ymmärryksensä puolesta vielä eli. Hän voi olla korkeintaan 33 vuoden ikäinen, vaan silmistään näkyi vielä aikainen nuoruus.

Junnua pidettiinkin vähän yksinkertaisena, vaan suorana ja sävyisänä miehenä, joka tunnollisella tarkkuudella täytti toimensa. Hän oli onnellinen mielestään, kun hänellä oli vakituinen paikka, jossa hänellä oli pysyväinen sija kuin virkamiehellä ja jossa hän söi suruttoman leivän. Kauppias Helisevä oli vielä luvannut korottaa hänen palkkansa 30 markkaan niin pian kuin hän menee naimisiin. Toimestaan hänellä taas ei ollut niinkään pienet ajatukset: hänellä oli m.m. valta kieltää älytöntä maalaista sitomasta hevostaan puutarhan heikkoon aitaan. Tämmöistä järjestystä hän piti pihassa suurella oman arvonsa tunnolla, vaan kuitenkin kaikella siivoudella, niin että ani harvat loukkautuivat ja ne ilman syytä. Oli aina joku nenäkäs maalais-isäntä, joka katsoi häneen pilkallisesti ja kysyi: — Mikä isäntä ja komentelija sinä täällä olet? — Minä olen vaan täällä semmoinen vahtimies, ja jos ette usko, niin kysykää kauppiaalta, vastasi aina Junnu tyynesti, vaan mielestään pisteliäästi hänkin.

Se kuitenkin katkeroitti Junnun muuten niin tyyntä ja rauhallista elämää, että hänellä oli niin paljo "vihamiehiä", niin kuin hän heitä nimitti. Ne olivat niitä, jotka pilkkasivat ja kiusasivat häntä ja jos jollakin tavalla pahoittivat hänen mieltään. Niitä olivat ensiksikin kaikki poikanulikat, joita hän sen vuoksi vihasi ja vainosi, vaikka hän sanoikin aina, että ymmärtämättömyydessään ne sitä tekevät. Pojat keksivät hänelle haukkumanimenkin, "isäntä", joka sitte tuli hänelle yleiseksi nimeksi, — vaan kauppias itse häntä kuitenkin aina nimitti Junnuksi. Oikeastaan ei isännän nimi Junnua pahoittanut, sillä hän piti itseään tavallaan isäntänä, jolla oli valta kartanolla, vaan ei hän ollut tästä nimestään sen kiitollisempi pojille. Kerran oli joku heittiöpoika varastanut erään maalaisen kärryistä, ja kun Junnu piti itsensä vastuunalaisena kaikesta, mitä pihassa tapahtui, ei hän sen koommin suvainnut poikasia kartanolle, haukkuivatpa ne häntä vaikka kuinka. Paitse pikku poikia tahtoivat aikaihmisetkin häntä pilkata ja narrata, vaan hän kärsi kaikki tyynesti, vaikka hyvästi ymmärsikin, että ne pitivät häntä itseään tyhmempänä, ja lohdutti itseään sillä, että oman talon väki kuitenkin piti hänestä, vaikka nekin hänen kanssaan tahtoivat leikitellä. Erittäinkin olivat piijat siihen mestareita. He tarjoilivat itseään Junnulle emännäksi, kun Junnu kerran oli isäntä, ja saattoivatkin useasti hänen päänsä pyörälle muistuttamalla tuosta 5 markan palkan koroituksesta. Rengit kirjoittelivat hänelle piikojen nimessä rakkauden kirjeitä, joita hän aina luetutti jollakin kirjoituksen taitavalla ja uskoi niitä, vaan ei hän kuitenkaan ruvennut koskaan niihin vastaamaan, tuumaten, että hänenhän sitä pitää kosia; ei se sovi, että tytöt pojille kirjoittelevat.

Mutta hänen kosimisestaan ei tullut mitään. Hän tosin ajatteli naimista, vaan hän oli tehnyt jonkun laisen vaistomaisen päätöksen, että oman talon palvelijoista hänen pitää vaimo saada; hän ei milloinkaan käynyt kylässä. Joka kerran, kun uusi piika tuli taloon, tarkasteli hän häntä ja hyvässä sydämessään aina hyväksyi morsiamekseen, vaan hänellä oli eräs toinen vaisto, joka pelasti hänet turhista kosimisista. Hän nimittäin aina odotti, kosiiko tuo tyttö itse häntä; jos tyttö kosi itse, heitti hän hänet ajatuksistaan, sillä hänen mielestään ei tyttö silloin totta tarkoita, kun hän itse kosii. Niin hän jäi aina odottamaan seuraavaa köyriä, jolloin aina vaihtui joku palvelija suuressa talossa, tai jos ei vaihtunut, odotti hän tyynesti useampiakin vuosia.

Mutta tulipa sitte Junnulle sielun risti. Puotiin tuli uusi kauppapalvelija, jonka suurin huvitus oli kiusata Junnua. Milloin hän vaan avaimet kädessä kulki pihan poikki makasiiniin, oli hänellä aina soimaussana Junnulle, jolle sitte nauroivat kaikki, ketä pihalla sattui olemaan. Puotilaisella oli monta muuta ilkeätä kujetta. Kerran antoi tuo nuori herra Junnulle sikaarin, joka polttaessa räjähti ja oli polttaa Junnun kasvot, kun sen sisään oli pantu ruutia. Sille sitte nauroi koko puodin täyteinen joukko. Tämän jälkeen Junnu vältti niin paljo kuin mahdollista tuota häijyä nuorta herraa, vaan kiusanhengestään hän ei siltä päässyt. Puotilainen laittoi kumipyssyn ja ammuskeli Junnua herneillä ja hauleilla. Junnu ei osannut aavistaakaan, milloin hän sai luodin niskaansa tai poskeensa jostakin ikkunasta tai ovesta, jossa puotilainen oli häntä vahtinut. Tämä suututti Junnua kaikkein enin, ja vihdoin viimeinkin hän meni kauppiaalle siitä valittamaan.

— Minusta on hyvin vaikeata valittaa, sanoi hän, vaan nuori herra Torkkeli on minua kohtaan niin paha, ettei sitä jaksa kärsiä. Ja hän kertoi, mitä ilkeitä kujeita Torkkeli oli hänelle tehnyt. Se voi kyllä olla leikkiä hänen puoleltaan, vaan se on liijemmoista leikkiä ja se on tyhmää leikkiä, saan minä sanoa.

Kauppias rauhoitti Junnua ja leikillään lupasi antaa selkään Torkkelille, vaan ei muistanutkaan sanoa Torkkelille mitään tai piti asian kovin vähäpätöisenä, sillä kaikkihan Junnua narrasivat.

Kun Torkkeli ei lakannut sopimatonta kiusaansa Junnulle tekemästä, meni Junnu uudestaan kauppiaan puheille, tällä kertaa raskaammalla mielellä kuin ensi kerralla.

— Nuori herra Torkkeli ei ole tainnut saadakaan sitä, mitä herra kauppias sille lupasi antaa, kun se yhä vaan minua kiusaa. Herra kauppias saa uskoa, etten minä turhasta tule valittamaan, vaan nuori herra Torkkeli on todellakin hyvin hävitön minua kohtaan.

Kauppias taas rauhoitti Junnua ja lupasi kurittaa Torkkelia. Tällä kertaa hän nuhtelikin Torkkelia, varoittaen häntä että antaisi Junnulle rauhan.

Mutta Torkkelikos loukkautui siitä, että hänen päälleen tuo Junnun retale oli kaivannut, kielsi mitään tehneensä Junnulle ja syytti että päin vastoin oli Junnu hänelle sanonut loukkaavia sanoja.

— No, no, pitikö tuosta nyt noin suuttua.

— Vaan mitäs semmoinen Junnu tulee minun päälleni kaipaamaan, ja kauppias semmoista hullua uskoo, puhisi Torkkeli vihoissaan.

Kauppias jätti asian silleen, vaan Torkkeli päätti kostaa. Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tapasi Junnun, joka oli makasiinien välistä solaa siivoamassa, potkasi hän takaa päin hänet suulleen likaan ja kysyi:

— Vieläkö sinä menet kaipaamaan minun päälleni?

— Kylläpä olisi syytä käydä vieläkin, vastasi Junnu, nousten ylös.

— Vieläkö sinä tolitat siinä! sanoi Torkkeli ja löi häntä avainkimpulla päätä vasten.

Eräs talonpoika, jolle Torkkeli oli menossa suoloja antamaan, nauraa hohotti puoliväkinäistä naurua sukkelalle puotilaiselle, sanoipa vielä jonkun pilkkasanankin Junnulle.

Suolamakasiinissa kertoi Torkkeli talonpojalle, että tuo Junnu oli vähämielinen löyhkä, jota kaikki narrasivat, ja että se oli uskaltanut käydä kantelemassa kauppiaalle hänen päälleen.

— Usko hullua sitte! sanoi mies ja kolautti lapiolla suolanelikon kylkeen, että suolat vajuisivat tiiviiseen.

— Ei se toki ole kauppias sitä uskonutkaan, vaan että tuommoinen hullu menee minun päälleni kaipaamaan —!

— Annattakaa sitä jollakin selkään oikein! Ryyppypalkallahan ne jätkät sen selän pehmittävät, neuvoi suolan ostaja ja kolautti yhä kovemmin lapiolla nelikon kylkeen, kun oli jo kukkurapääksi sen täyttänyt.

— Vieläkö tämä pitää pyyhkiä? kysyi hän tuttavallisesti naurussa suin.

— Kaada säkkiisi vaan!

Torkkelista ja talonpojasta oli tullut ystävät tuossa paikassa.

Junnu meni kolmannen kerran valittamaan kauppiaalle ja kertoi, mitenkä
Torkkeli oli häntä rääkännyt.

Mutta kauppias oli jo kyllästynyt näihin valituksiin, hän ei tahtonut enää sekaantua Junnun ja Torkkelin rettelöihin. Sopikoot keskenään!

— Ei Junnu saa alituiseen tulla tänne kantelemaan, ei se sovi. Minä en jouda teidän riidoissanne rähisemään, minulla on parempaakin tekemistä.

Kauppias näytti hyvin vihaiselta, jonka tähden Junnu ei enää uskaltanut valituksiaan jatkaa, vaan hän teki toisen päätöksen.

— Ei suinkaan sitte kauppias pane vastaan, jos minä lähden talosta; minä tunnen kuinka Torkkeli minua vihaa.

— Junnu ei saa ruveta oikkuilemaan kuin päättömät naiset. Kaiken vuoksipa pois! Kuka tässä sitte isännyyttä pitää?

Kauppias pani asian puoleksi leikiksi, joka tuntui Junnusta sitäkin hyvemmältä, kun kauppias hyvin harvoin laski leikkiä.

Junnu jäi taloon ja koetti kärsiä, koettipa vielä lepyttääkin Torkkelia. Mutta Torkkeli oli kuin pahan hengen riivaama häntä vastaan ja tuli sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän nöyryyttä Junnu hänelle osoitti. Torkkeli oli ylpeä ja kunniastaan arka eikä voinut unhottaa Junnun kielimistä hänen päälleen. Vaikka hän oli jo melkein aikuinen mies, kiusasi ja rääkkäsi hän Junnuparkaa pahankurisen pojan tunnottomalla ilkeydellä.

Vihdoin päätti Junnu jyrkästi lähteä talosta, niin vaikealta kuin se hänestä tuntuikin.

Kauppias sattui olemaan huonolla tuulella ja myönsi hänelle eron heti; ajattelipa vielä, että pääsee viimeinkin noista kanteluista ja riidoista rauhaan; kartanon vahteja kyllä saa vaikka mistä, vaan ei Torkkelin laisia sukkelia puotilaisia.

Niin sai Junnu talosta matkapassit, ja hän läksi talosta hyvin ikävällä mielellä, koska kauppias näytti niin tylyltä. Kauppiaan suosiosta hän oli aina ollut sydämessään ylpeä ja hän oli rakastanut ja kunnioittanut häntä yli kaikkien muiden, palvellut häntä koiran uskollisuudella, — ja nyt ei kauppias sanonut hänelle yhtä ystävällistä sanaa, viskasi vaan ne markat pöydälle, mitä hän oli saapa talosta, ja odotti välinpitämättömästi, milloin hän lähtisi huoneesta. Hän oli tullut siitä niin pelonalaiseksi, ettei uskaltanut kättään tarjota hyvästiksi, ja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja katumus, että hän olisi ollut valmis itkemään, heittäymään kauppiaan jalkoihin ja pyytämään anteeksi, vaan kauppias oli ojentanut hänelle kätensä ja sanonut lyhyesti ja kuivasti:

— Hyvästi!

— Hyvästi, herra kauppias… kii-kiitoksia… Junnu oli tahtonut kiittää monilla sanoilla ja osoittaa, kuinka paljo hän kauppiaasta piti, vaan hän oli hätäytynyt kuin lapsi eikä osannut muuta kuin kiirehtiä ulos niin pian kuin kerkisi.

Vietyään vähät tavaransa erään tuvan nurkkaan, jossa hän pyysi itselleen majaa, meni hän suruissaan kävelemään satamalle, missä laivoista ja lotjista purettiin lastia. Siellä oli kauppias Helisevänkin laiva, jossa höyrykone parhaallaan nosti jauhosäkkejä ruomasta. Junnu oli useasti ennen, kun aikaa sattui, mennyt tälle laivalle säkkejä kantamaan, josta hän sai pientä sivuansiota, 25 penniä tunnilta.

Menisikö hän nyt tuolle laivalle tarjoutumaan työhön? Ei hän voinut mennä. Se tuntui hänestä samalta kuin jos hän olisi tarjoutunut takaisin kartanon vahdiksi. Sitä paitse kävi Torkkeli ja kauppias usein laivalla, ja hän olisi hävennyt heitä. Hän katseli etempää työtä laivalla, ikään kuin laiva olisi ennen ollut hänen, vaan hän olisi jonkun suuren onnettomuuden kautta sen menettänyt muille. Hän muisteli, kuinka häntä oli aina laivalla kiitetty parhaimmaksi kantajaksi ja kuinka siellä oli häntä puhuteltu isännäksi ilman sen enempää ilkeätä pahansuomista. Mutta nyt hän ei uskaltanut mennä laivaa lähellekään.

Sen sijaan löysi hän satamarannassa erää makasiiniryhmän vierellä suuren lotjan, josta parhaallaan suoloja tyhjennettiin makasiiniin. Sinne hän tarjoutui työhön.

Mitenkä isäntä nyt joutaa tänne työhön kysyi lotjan kippari.

— Minulla on nyt vaan hyvää aikaa, sanoi Junnu verkakseen, luoden silmänsä maahan.

— Onhan siellä Junnun omakin laiva rannassa, miksi Junnu ei mene sinne?

— Joutaisinpahan vaan nyt tännekin.

Junnu otettiin työhön, ja hän teki työtä kuin karhu aivan silmittömänä ja ihmisiin paljo katsomatta, paita märkänä ruumiissaan kiini ja hiki päästään valuen. Hän kantoi kaksi säkkiä siihen kun monet toiset yhden. Hänellä oli vaistomainen pelko, että jos hän hetkeksikään pysähtyy seisottelemaan, ruvetaan häneltä kyselemään ja utelemaan ja sillä tavalla saataisiin selville hänen poislähtönsä talostaan; muuta tietysti he eivät voisi uskoa kuin että hänet on ajettu pois. Sen tähden hän teki työtä niin kovasti ja niin mielellään; hän ei olisi tuntenut väsymystä, vaikka olisi yhtä kyytiä tyhjennetty koko suuri lotja. Kun päästettiin ruokatunnille, ei hänellä ollut nälkä yhtään, vaan sitä vastoin janotti kauheasti. Eräästä rantapuodista hän osti leipää ja silliä, ja söi sitä kuitenkin suurella halulla rannalla lotjan lähellä, hatullaan juoden rannasta vettä palan väliin.

Niin kuin Junnu pahasti aavisti, tuli kohta ilmi hänen pois joutumisensa kauppias Helisevästä. Poikarakkeja tuli rantaan ja alkoivat häntä härnätä sillä, että "isäntä" on ajettu pois talostaan. Junnu ei ensin virkkanut mitään, vaan kun kaikki toiset kantajat ja kippari kaikkein enin alkoivat ahdistaa häntä, selitti hän viimein, että hän se lähti, eikä häntä ole ajettu. Mutta sitäkös kukaan uskoi, ohoh! Isäntä oli ajettu talostaan — sepäs hauskaa vasta oli! Häntä neuvottiin, että hänen olisi pitänyt isäntänä ajaa muut pois talostaan, mutta siinä talossa lieneekin akkavalta. J.n.e.

Junnu koetti kärsiä kaikki, vaikka tukalaa se oli. Miksi hänen piti näin olla kaikkien pilkattavana, kaikkien sysittävänä? eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt. Hänen lapsellisissa silmissään kuvastui syvä tuska ja kärsimys, mutta se teki hänet toisten silmissä vaan yhä naurettavammaksi, kaikilla oli sitä suurempi halu häntä kiusata, kuta enemmän he näkivät hänen tulevan pahalle mielelle.

Kaiken lisäksi ilmoitettiin hänelle majapaikassaan, ettei heillä ole tilaa hänen asua, saisi muuttaa pois. Talossa näet pidettiin Junnua liijan likaisena, hän haisi pahalle, eikä häntä iletty nähdä.

Junnu ei nyt tahtonut hankkiakaan erityistä majapaikkaa, kun huomasi, että hän oli vastenmielinen ihmisille. Hän luuli, että kaikki kammosivat häntä siitä syystä, kun hänet oli muka ajettu talostaan pois; häntä kai luultiin pahantekijäksi. Kun oli kesä, asusteli hän ulkosalla ja makaili yönsä milloin missäkin halkopinojen välissä kaupungin rannassa. Mutta kun tuli syksypuoli, oli aivan ulkona kovin kylmä yötä viettää, jonka tähden hän uskalsi mennä johonkin ulkohuoneeseen, missä oli heiniä tai sammalia. Talveksi hän aikoi mennä maalle, jossa ei häntä tunnettaisi.

Kun tuli syksypimeät, eikä sattunut olemaan lotjilla työtä, harhaili hän kaupungin kaduilla tai seisoskeli satamalla, katsellen ikävissään pimeyteen ja tuijottaen tuliin, jotka kiiluivat sihisevien höyrylaivojen salongeista tai halkolotjien kajuuttain ikkunoista, kuvastuen mustaan veteen. Hänestä tuntui niin ikävältä! Hänen mielensä oli niin musta kuin tuo vesi; pimeys satamalla, jossa vaan muutamia tulia tuikki, veti häntä puoleensa. Hän voi seista täällä tuntikausia ja katsella vaan tuohon pimeyteen, josta hän ei muuta käsittänyt kuin että se veti häntä omituisesti puoleensa; hänen oli täällä hyvä olla, vaikka värisytti järveltä tuleva kylmä ilmanhenki.

Hän mietti näinä hetkinä omaa kurjaa kohtaloaan, kuinka hän mahtoi olla huono mies, koska kaikki häntä pilkkasivat ja halveksivat, niin ettei hän uskaltanut mennä pyytämään enää asuntoakaan mistään. Hän katui monta kertaa itkuun asti, että oli lähtenyt pois kauppiaasta, jossa hänellä oli ollut niin varma paikka; mistään hän ei tule enää milloinkaan saamaan semmoista paikkaa, kuka häntä huolisi? Kuin kadotettuna valoisana tähtenä ajatteli hän sitä 5 markan palkanylennystäkin, jonka kauppias oli luvannut silloin kuin hän menisi naimisiin. Siitä oli hänellä enää kaikkein vähimmän toivoa, se oli kuin ikuisesti kadotettu onni, mikä kerran oli ollut käsissä. Kuka hänelle nyt tulisi, kun hänellä ei ollut paikkaa, ei kattoa päänsä päällä, eikä hän uskaltanut ajatellakaan, että hän itse voisi hankkia itselleen kodin, mihin vaimon toisi. Kaikki oli kadotettu! Sen tähden hänen mielensä oli niin musta ja sen tähden hän halusi seista täällä rannalla ja katsella pimeyteen, joka peitti järven, niin että lähellä ankkurissa olevat lotjat vaan hämärinä häämöittivät.

Eräänä päivänä kun Junnu oli työssä eräällä lotjalla, tuli kaksi poliisia vaatimaan häntä poliisikamariin.

— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Junnu.

— Mitäkö olet tehnyt? jamasi toinen poliiseista. Mitäs varten sinä taivas-alla makailet, eihän sinulla ole asuntoa eikä mitään, ja Helisevästäkinhän sinut ajettiin pois. Lähde nyt neuvomaan kassojasi, ja näytäpäs, minkälaiset sinulla on tulukset, joilla sinä ihmisten taloja sytyttelet.

Junnua epäiltiin näet erääksi varkaaksi ja murhapolttajaksi, joka oli äsken kaupungissa liikkunut. Voroa oli etsitty, ja kun sen epäiltävämpiä ei löytynyt kuin Junnu, jota poliisit viskaalille kuvasivat mieheksi, jolta kysymyksessä olevat työt ovat voineet syntyä, käski viskaali tuoda Junnun poliisikamariin tutkittavaksi.

Junnu olisi ollut valmis heittäytymään järveen, niin pahasti häneen kävi tämä, vaan hänet valtasi semmoinen masennus ja voimattomuus, että hän purskahti itkemään ja itki kuin lapsi.

Useimmat läsnä olevista nauroivat, ainoastaan muutamat tulivat totisiksi.

— Ei tässä nyt itku auta, käy mukaan vaan! sanoivat poliisit. Itke sitte linnassa, siellä on parempaa aikaa!

Poliisit veivät Junnun poliisikamarille läpi kaupungin ikään kuin jo tuomitun varkaan ja murhapolttajan, pitäen hänen kanssaan poliisitutkintoa pitkin katuja.

Hänet päästettiin kuitenkin pian vapaaksi, vaan sen jälkeen hän ei tahtonut saada asuntoa mistään, kun hän oli todella tullut pahamaineiseksi.

Tästä hänen mielensä tuli entistä enemmän katkeraksi, hän tunsi tilansa kurjemmaksi kuin milloinkaan ennen, ja sen sijaan että hän oli tähän asti katunut kauppias Helisevästä lähtöään ja vaikeroinut omaa huonouttaan, heräsi hänessä nyt viha, yksinkertaisen mielen silmitön viha kaikkia vastaan ja erittäinkin kauppias Helisevää vastaan. Mitä hän oli tehnyt, että häntä näin vainottiin, pilkattiin ja halveksittiin? oliko hän varastanut, valehdellut tai tehnyt mitään vääryyttä? Tähän kysymykseen hän iski kiini ja pysyi siinä lujasti. Torkkeli oli häntä rääkännyt niin paljo, ettei hän jaksanut enää kärsiä, kauppias uskoi tuota valehtelijaa, vaan ei uskonut häntä, ja antoi hänen mennä talosta kuin hylkykoiran, vaikka hän oli palvellut uskollisesti niin monta vuotta.

Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan hänelle tekivät kaikki vääryyttä. Jos hän aivan viattomasti makasi yönsä ulkona, otettiin hänet kiini rosvona ja murhapolttajana ja häväistiin kaikkein ihmisten edessä.

Hänen niin kärsivällinen mielensä raivostui, viha oli sokaista hänet. Hänessä heräsi silmitön kostonhimo. Hän tahtoi tehdä pahaa niin paljo, että hänen päätään huimasi. Kun hän kerran on näin sorrettu ja kehno, ei häntä voi kukaan enää kehnommaksi tehdä, mutta hän voi tehdä paljo vahinkoa niille, jotka ovat hänet onnettomuuteen saattaneet. —

Eräänä yönä murtausi hän kauppias Helisevän kyökkiin ja otti sieltä avainnaulasta useita avaimia. Nyt hän oli taas isäntä, hän pääsi vaikka minne! Ensiksi hän meni ruoka-aittaan, josta hän "isäntänä" ollessaan oli aina piikojen käskystä hakenut kyökkiin tavaraa.

Mutta kun hän oli astunut aittaan, ottanut tulitikulla tulen ja hetken katsellut ympärilleen, muuttui hänen mielensä kummallisesti. Aitta oli hänelle niin tuttu, nuo katosta riippuvat palvatut liharaajat olivat ennenkin riippuneet samalla tavalla, hyllyt ja hinkalot olivat kaikki entisillä paikoillaan ja tavarat niissä niin kuin ennenkin. Hän oli tullut tänne aikoen tuhota ja hävittää, vaan nyt tuntui se hänestä rikokselta, jota hän ei voisi tehdä. Hän ei voinut luvattomasti koskea näihin tavaroihin, joiden vartija hän itse kerran oli ollut.

Hän läksi aitasta pois, vaan jätti tahallaan oven auki ja viskasi etäälle rakennusten yli tuon tutun, suuren avaimen, jota hän ei saattanut varastaa. Viekööt nyt varkaat koko aitan, kun sillä enää ei ole uskollista vartijaa, ei hän enää tarvinnut varjella sitä!

Kummallisten ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä, ettei hän voinut tuosta aitasta mitään ottaa, meni hän äkäpäissään eräälle liiterille, joka myterässä syksyisessä yössä kuumotti valkealta ja joka näytti olevan uusi rakennus, tehty hänen talosta lähtönsä jälkeen. Eräs hänen kädessään oleva avain sopi liiterin lukkoon, ja hän avasi oven ja meni sisään. Tulitikulla hän raapasi tulen ja katseli ympäriinsä. Siellä oli kaikellaista rautatavaraa: lapioita, taikkoja y.m. rautakaluja sekä puhdasta terästä ja rautaa. Tämä tuntui hänestä vieraalta omaisuudelta, ja hän otti sieltä muutamia teräspalasia ja yhden lapion. Lähtiessään hän viskasi avainkimpun oven eteen.

Nyt hän oli saanut kostaa! Kunpa vaan oikeat rosvot tulisivat ja veisivät koko makasiinin sisällyksen!

Hän päätti nyt lähteä koko kaupungista, ja yötä myöten läksi hän tavaroineen kaupungista ulos vievää maantietä matkaamaan. Hän kulki niin kauvan kun tuli aamu, poikkesi sitte erääseen maantienvarsitaloon, jossa hän söi ja kyseli työpaikkoja. Kuultuaan sepän asuvan kylällä, läksi hän sinne, möi sepälle teräksensä ja lapionsa ja pääsi hänelle pajamieheksi.

Hän tuli nyt elämäänsä tyytyväiseksi jälleen, kostettuaan kauppias Helisevälle; teki työtä halulla ja oli iloinen, kun sai vakinaisen paikan, jossa sai syödä suruttoman leivän.

Mutta seppä luki kaupungin sanomalehteä, jonka hän oli yhteisesti tilannut neljän, viiden muun osakkaan kanssa. Lehti joutui hänelle aina noin parin viikon päästä, ja hän sen viimeiseksi sai pitää kokonaan omanaan. Lauvantai-iltoina työstä päästyä ja kylvettyä sekä sunnuntaisin luki seppä aina lehtiään, ja eräänä lauvantai-iltana, kolmatta viikkoa Junnun hänelle tulon jälkeen, löysi hän niistä uutisen, jossa kerrottiin varkaudesta kauppias Helisevän talossa. Varkautta kuvattiin suureksi; ei varmuudella tiedetty, kuinka paljo rautaa ja terästä ja rautakaluja rosvot olivat vieneet, ja päättäen siitä, että erään makasiinin avain oli kokonaan kadonnut, pelättiin varkauden vielä uudistuvan. Erästä miestä epäiltiin, joka oli jo ennenkin ollut epäilyksen alaisena ja joka oli äkkiä kadonnut kaupungista, vaan ei oltu hänen jälilleen vielä päästy.

Iltasta syödessä samassa pöydässä katsoi seppä tuimasti Junnua silmiin, josta Junnu tuli araksi ja alkoi pelätä sepän lukeneen sanomalehdestä jotakin, josta sai epäluuloa häntä vastaan. Vaan sunnuntaiaamuna näytti seppä taas levolliselta ja sanoi lähtevänsä kirkkoon kaupunkiin.

Mutta hän palasi sieltä kahden poliisin kanssa, jotka vangitsivat Junnun ilman muitta mutkia ja ottivat mukaansa ne tavarat, mitkä Junnu oli sepälle myönyt.

Junnu päätti itsepäisesti kieltää, vaan joutui poliisitutkinnossa kohta kiini puheistaan, eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa kaikki. Samoin hän raastuvanoikeudessa tunnusti kaikki, kun ei tuntenut osaavansa pujotella, vaan hän oli siltä edelleen itsepäinen, kertoi teostaan miltei ylpeydellä ja heitti kauppias Helisevään salavihaisia silmäyksiä, uskaltamatta kuitenkaan katsoa häntä suoraan silmiin.

Oikeuden edessä m.m. arvioitiin Junnun varastamat tavarat ja jokaisen arvion perästä kysyttiin Junnulta, onko arvio hänen mielestään oikea. "On! — on!" olivat hänen yksitoikkoiset vastauksensa. Tuli sitte ruoka-aitan avaimen vuoro, jota ei oltu löydetty, vaikka oli etsitty. Kysyttiin kauppias Helisevältä, minkä arvoinen se oli.

— Ainakin se neljä markkaa maksaa, vastasi Helisevä.

— Onko se neljän markan arvoinen, Juntunen? kysyi tuomari.

— On! vastasi Junnu röyhkeällä äänellä niin kuin ennenkin.

Tämän jälkeen sai kauppias Helisevä tehdä valan siitä, että varastettu avain oli neljän markan arvoinen. Muut varastetut tavarat olivat oikeudessa esillä arvioitavina.

Kauppias Helisevä ei ollut tiennyt valaa tarvitsevan tehdä tämmöisessä tapauksessa, ja hän tuli hyvin hämilleen, kun hänet käskettiin valalle, sillä hän oli uhalla ja kauppiaan tavalla, joka on tottunut vaatimaan tinkimisen varalla, ilmoittanut varastettujen tavarain arvon suuremmaksi todellista, saattaakseen Junnulle suuremman rangaistuksen, ja tuo avainkin oli oikeastaan korkeintaan kahden markan arvoinen. Mutta kun hän ei ollut peruuttanut muitakaan ilmoituksiaan, joiden mukaan oikeuskin esillä olevat tavarat arvioi, olisi ollut suuri häpeä peruuttaa tätäkään ilmoitusta, vaikka siitä pitikin tehdä vala. Hänen kunniantuntonsa oli niin suuri, että hän heti käskettyä astui pöydän ääreen panemaan sormensa raamatulle ja teki tämän päättävämmin kuin tavallisesti, ikään kuin tahtoen osoittaa, kuinka suora mies hän oli. Punastuen ja vaaleten ja vähän hämmennyksissään hän kuitenkin teki valan, lausui pari kertaa väärin, vaan tuomarin sanelun mukaan kiiruhti oikasemaan. Niin hän vannoi, pää pystyssä, varastetun ja hävinneen ruoka-aitan avaimen olleen "ainakin neljän markan arvoisen".

* * * * *

Tuomionsa jälkeen vankeudessa ollessaan joutui Junnu koviin koettelemuksiin sielussaan. Varkautta tutkittaessa ei ollut mikään liikuttanut häntä, ennen kun kauppias Helisevä astui vannomaan kadonneesta avaimesta. Tässä vaikutti häneen pyhä oikeus, joka vaati valalla vahvistamaan pienenkin asian. Hänen itsepäinen, vaan alkuperästään suora ja hellä luonteensa suli, hän nöyrtyi pyhän oikeuden edessä, ja vankilaan jouduttuaan valtasi hänet katkera katumus. Hän oli yksin syyllinen, hänhän oli varastanut, tehnyt suuren synnin. Olihan kauppiaalla oikeus eroittaa palvelija, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän oli aivan syyttömästi vihannut kauppiasta ja tehnyt suuren vääryyden ja synnin varastaessaan häneltä. Mutta kuinka hänelle tehtiin oikeutta! Varastetut tavarat arvioitiin oikeuden edessä ja muutaman markan arvoisesta kadonneesta avaimesta teki kauppias pyhän valan.

Suuret tunnon vaivat valaisivat häntä vähitellen. Rikoksensa tuli hänelle selville kaikessa suuruudessaan, samalla kuin hän tuli huomaamaan kauppiaan syyttömyyden. Sitä paitse tuli hän tuntemaan pyhän oikeuden, pyhän lain, joka hänet oli tuominnut ja jonka hän luuli samaksi, minkä Jumala kerran antoi vuorella. Hänelle muistui näet mieleensä äitivainaansa opetukset, joista hänen muistiinsa oli erityisesti jäänyt pyhän lain antaminen vuorella vuoren vapistessa ja ukkosen jylistessä. Muuta hän ei juuri muistanutkaan, hänen päähänsä ei ollut milloinkaan tahtonut mennä Jumalan sana, ei hän sitä ollut koskaan ymmärtänyt.

Hän kuunteli nyt hartaasti vankilan pappia ja kerran kysyi häneltä, mikä vuori se oli, jolta Jumala lain antoi. Se oli Siinain vuori, ja laki annettiin Israelin lapsille. Pappi kysyi, minkä vuoksi hän tahtoi sitä erityisesti tietää, vaan Junnu ei ruvennut selittämään. Hänelle oli näet tämä pappi vieras ja outo: kaupungin vanhalle pastorille, joka oli hänet ripille päästänyt ja jota hän siitä saakka oli uskollisesti tervehtinyt joka kerran kadulla vastaan tullessaan, hän päätti vankeudesta päästyään mennä haastamaan asiansa.

Päästyään vankeudesta menikin hän kaupungin vanhan pastorin luo, kertoi rikoksestaan ja pyysi hänen itseään ohjaamaan. Pastori piti hänelle nyt uuden rippikoulun, koska Junnu selitti, ettei hän ole ymmärtänyt, mitä Herran ehtoollinen oikeastaan tarkoittaa. Kun Junnulla oli nyt oma halunsa ymmärtää, sai pastori hänet jotakuinkin selville pyhistä asioista, ja otti hänet ripille eräänä pyhänä.

Samaan aikaan kävi Junnu myöskin sen tuomarin luona, joka hänet oli tuominnut, kiittämässä tuomiostaan, sanoen sen kautta löytäneensä valkeuden — niin kuin parantunut sairas kiittää lääkäriään. Tuomari tuli suuresti liikutetuksi, sillä ei vielä kukaan tuomittu ollut käynyt häntä kiittämässä.

Sen jälkeen rupesi Junnu vakavasti työhön. Hän pääsi asumaan erääseen kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin, josta käsin hän kävi kaupungissa halkoja hakkaamassa, kattoja tervaamassa y.m. roskaisemmissa töissä. Kun häntä rangaistuksensa tähden hyljittiin, teki hän työtä huokeammalla kuin muut, vaan sitä ahkerammin, ja hän sai työtä, niin että kohtuullisesti eli. Ihmisten pilkan hän kärsi nöyrästi ja valittamatta.

Vuosien kuluessa vähitellen unhotettiin Junnun rikos, kun hän oli tehnyt uskollisesti työtä ja ollut rehellinen ja nöyrä; sanottiinpa hänen tulleen vähän viisaammaksikin, ja tiedettiin hänen ahkerasti käyvän kirkossa.

Kauppias Helisevän luona oli Junnu aikonut myös käydä vankeudesta päästyään, vaan kauppiaan ja hänen välilleen oli syntynyt — hänen tietämättään oikeastaan minkä tähden — kummallinen suhde, joka oli estänyt hänet siitä. Kohdatessa toisiaan kadulla osoitti kauppias Helisevä omituista arkuutta, ikään kuin pelkäsi Junnua, ja kun Junnu oli arka luonteeltaan, ei hän rohennut mennä kauppiaan luo. Kerran hän kuitenkin meni Helisevän konttooriin, vaan hän huomasi kauppiaan pakenevan toiseen huoneeseen ja kuuli käskevän palvelijan sanomaan, ettei hän ollut kotona. Tämän jälkeen ei Junnu yrittänytkään tapaamaan häntä, vaan ihmetteli itsekseen, mistä syystä kauppias ei tahtonut ottaa häntä puheelleen.

Mutta kerran kauppias itse kadulla pysäytti hänet, vaikka oli ennen aina karttanut katsoa häneen, ja kutsui käymään luonaan.

— Minä olen kuullut, sanoi kauppias Junnun tultua hänen konttooriinsa, että Junnu on aivan muuttunut mies, ja kun Junnu on taas osoittanut itsensä rehelliseksi ja toimekkaaksi, en minä tahdo muistella mitään entisistä, ja tarjoan Junnulle saman paikan, mikä Junnulla ennenkin meillä oli, sillä entinen talonmies on kuollut. Ei ole enää meillä Torkkeliakaan, joka Junnua kiusaisi. Nyt minä maksan jo sen täyden 30 markkaa kuukaudelta — ehkäpä Junnulla on jo tiedossa emäntäkin.

Junnu kiitti tarjouksesta, vaan hän tahtoi puhua vielä entisestäkin, vaikka kauppias kielteli.

— Minä olen tehnyt suuren rikoksen, vaan olen sen kautta päässyt valkeuteen. Pastori selitti, että Herra useasti antaa ihmisen pahan hengen valtaan, johdattaakseen hänet koettelemusten kautta oikealle tielle. Niinpä on minunkin käynyt. Se oli yksi kohta oikeudessa, josta minä tulin yminärrykseeni; se oli se, kun kauppias vannoi pyhän valan siitä kadonneesta avaimesta —

Kauppias vaaleni äkkiä, niin ettei voinut hengittääkään, vaan hän tuli levollisemmaksi, kun Junnu jatkoi:

— Minä olin luullut, että minulle vaan kaikki tekevät vääryyttä, vaan oikeuden edessä minä tulin huomaamaan, että pyhä laki tekee minullekin totuutta, kun herra kauppias niin vähäpätöisen asian vahvisti pyhällä valalla. Sitte minä olen tehnyt katumusta ja parannusta niin kuin olen yksinkertaisuudessani osannut.

Kauppias tuli syvästi liikutetuksi ja vedet silmissään hän puristi
Junnun kättä, sanoen:

— Se on kauniisti tehty, — se on kauniisti tehty!

Muuta hän ei ensin voinut sanoa, ja hän huokasi syvään.

Toinnuttuaan liikutuksestaan jatkoi kauppias:

— Minua ilahuttaa, että Junnu on tehnyt parannuksen: minä luotan nyt
Junnuun täydellisesti, ja Junnun pitää jo tänä päivänä muuttaa meille.

Junnu läksi hakemaan kapineitaan, ja kauppias jäi pitkiin ajatuksiin, katsoen ikkunasta Junnun jälkeen. Tuo yksinkertainen, ymmärrykseltään puuttuvainen mies näytti hänestä niin onnelliselta, tuo mies, joka niin viattomasti ja peittelemättä tunnusti rikoksensa ja joka oli siitä kärsinyt julkisen rangaistuksen, — sitä vastoin kuin kauppias tunsi tuskaa ja ahdistusta teoista, joita hän ei tahtonut kellekään tunnustaa.

Junnu pääsi taas entiseen toimeensa, josta hän oli kauppiaalle yhtä kiitollinen kuin taivaallekin; hänellä oli aina ollut murhe siitä, ettei hänellä ollut vakituista paikkaa, sillä omin neuvoinsa maailmassa ollessaan tunsi hän itsensä niin turvattomaksi. Vanha unelmansa vaimosta heräsi hänessä uudelleen, ja hän tunsi velvollisuudekseenkin naida, koska kauppias oli hänelle jo sitä varten antanut palkan koroituksen. Nuoremmat piijat häntä jo kohta kosasivat, vaan talossa oli eräs vanhempi palvelija, joka piti Junnun puolta, kun piijat kovin rohkeasti Junnulle emännäksi tarjottelivat itseään, eikä hän itse koskaan kosinut Junnua. Junnu rupesi häntä kunnioittamaan, mieluisin tehtävänsä oli auttaa hänelle vettä kaivosta, ja heränneeksi tultuaan kun hän oli opetellut lukemaan ja ostanut virsikirjan — ainoa kirjansa — luki hän siitä joka ilta iltarukouksen ohessa myöskin "Rukouksen kuin joku tahtoo itsensä aviosäätyyn antaa".

Joka pyhäaamu näki kauppias konttoorinsa ikkunasta Junnun menevän kirkkoon, suuri virsikirja kainalossa. Ensimältä tätä nähdessään jäi hän aina syviin ajatuksiin, ja hänen olisi tehnyt itsensäkin mieli lähteä kirkkoon. Mutta ajan pitkään haihtui tämä asia vähitellen hänen mielestään — liike laajeni vuosi vuodelta, hänellä oli niin kiirettä, ja pyhäaamuina hänellä oli aina niin paljo konttoorityötä.

Maksettu asia.

Sanomalehden konttoorista lähetettiin asiapoika kantamaan maksamattomia tilausmaksuja. Kiertomatkallaan kävi poika karhuamassa myöskin erään työmies Heikki Haverisen luona, jonka nimi oli hänen listassaan. Haverinen itse ei ollut kotona, vaan vaimonsa oli pojan huoneeseen astuessa leipälapio kädessä tirkistämässä uuniin, jossa oli leipiä paistumassa. Nähdessään pojan ottavan laukustaan jotakin kirjeen muotoista paperia säpsähti Haverisen emäntä, vaaleni ja punastui, sillä joka kerran — se tapahtui kuitenkin harvoin — kun posteljooni tai joku muu henkilö toi heille kirjettä, oli hänellä samalla hätä ja hyvä mieli. Hän pyyhki kätensä valkoseen esiliinaansa ja henki salpauksissa otti pojalta kirjeen vapisevaan käteensä. Hän katseli päällekirjoitusta ja oli neuvotonna.

— Mistä tämä kirje on? kysyi hän sitte.

— Kuopion Uutisten konttoorista. Kyllä se on auki se kirje.

— Auki —? Niinpä näkyy olevan. Minkä tähden se on auki jätetty?

— Siinä on vaan lasku.

— Lasku? Mikä lasku?

— Sanomalehden tilausrahasta.

— Sanomalehden tilausrahasta? Vaan onhan me se jo maksettu. Me on aina maksettu silloin kun on tilattu eikä me mitään oteta velaksi.

Emäntä käänteli laskua sormiensa nenässä, ymmärtämättä siitä mitään muuta kuin että se oli paperi, jolla tahdottiin periä maksua asiasta, joka jo oli maksettu.

— Ei poika rukka me olla kellekään velkaa. Me aina ostamme rahalla, aina maksamme paikalla.

— Antakaa sitte lasku takaisin, jospa siinä on sattunut erehdys, sanoi vikkelä poika.

— Takasin tämän saat viedä, emme me ole velkaa kellekään. Sepä on ihmeellistä, että perittäisiin maksettua asiata.

Poika läksi, emännän jäädessä vielä puhumaan samasta asiasta.

Siihen liittoon sattui tulemaan hyyriläisen vaimo, ja sille kertoi emäntä asian juurtajaksain.

— Minä muistan niin hyvästi, kun minä annoin rahat sen ryökkynän käteen, silloin kun minä kävin tilaamassa uutiset, ja sanoihan se ryökkynä kirjoittavansa kuitinkin siihen tilauslippuun. Missäs se onkaan se lippu?

Hän etsi lipun käsiin ja he näkivät siihen kirjoitetun 4:n numeron ja jotakin muutakin, vaan muusta he eivät saaneet selvää.

— Tässähän se pitäisi olla kuitti ja tässä se onkin, tähän se ryökkynä kirjoitti. Se poika ennätti mennä pois, olisi pitänyt sille näyttää tämä. Vaan kyllä minun pitää lähteä itseni sinne… maksettua asiaa velotaan…

Mutta esiliinaa riisuessaan muisti hän, että hänellä oli leivät uunissa.

— Minä menen aivan sekaisin! Leivät nyt ovat palaneet!

Hän rupesi ottamaan leipiä uunista tulisella kiireellä, sillä leivät todellakin olivat jo hiiltymässä.

— Voi, voi tokiinsa, mikä vahinko piti tulla, kun leivät paloivat! päivitteli hän mustuneita leipiä uunista pöydälle viskoessaan. Hänelle tuli siitä niin paha mieli, ettei hän voinutkaan heti lähteä sanomalehden konttooriin, vaan siunuusteli ja vakeroi palaneiden leipäinsä ääressä. Kaikessa tapauksessa päätti hän nyt odottaa ensin miestään kotiin ja kertoa hänelle kaikki: Haverisen piti tullakin kohta päivälliselle.

— Kuules kummia, sanoi emäntä miehensä kotiin tultua, kun uutisten konttuurista käytiin velkomassa tilausrahaa, joka me on ihan varmaan maksettu: Täällä kävi kirjapainosta poika laskun kanssa, vaan minä lähetin sen takaisin. Etkös sinäkin muista, että me on uutiset maksettu?

— Sinähän ne kävit tilaamassa ja sanoit maksaneesi. En minä tiedä sen enempää.

— Niin, minä kävin tilaamassa, vaan minä maksoin kanssa. Ryökkynä otti vielä vastaan rahan ja sanoi kirjoittaneensa kuitin tilauslippuun. Katsopas, tässä on se lippu.

— Niinpä näkyy olevan, sanoi mies, joka ei juuri kirjoitusta taitanut eikä ymmärtänyt lipusta mitään. Onpa se vähän ihmettä, että maksettua asiaa tullaan velkomaan.

— Sanopas muuta! Jo minä olen siitä tässä sanonut. Ennätti mennä se poika pois, etten ennättänyt näyttää sille tätä lippua.

Mies rupesi syömään ja vaimo, jolta oli kadonnut ruokahalu, istui vierelle, yhä kertoen pojan käynnistä. Aina uudelleen siitä kertoessaan tuli hän kerran maininneeksi pojan arvelun, että asiassa voi olla joku erehdys. Siihen tarttui mies syöntinsä lomasta kiini ja arveli hänkin, että asiassa voi olla joku erehdys.

— Kyllä minä lähden tämän lipun kanssa sinne uutisten konttuuriin, sanoi emäntä. Siitä asiasta pitää tulla kerralla selvä! Me kun ei milloinkaan mitään velaksi…

— Vaan jospa ne selvittävät sen asian itsestään, arveli mies.

— Ei, minä en kärsi tätä! Minä lähden sinne ja vien tämän lipun niiden nenän eteen.

Haverinen oli rauhallinen kivityömies ja antoi ylipäänsä vaimonsa tehdä miten se tahtoi; eipähän sille kuitenkaan ollut apua järkipuheesta, kun kerran se oli saanut mitä päähänsä.

— Oletko sinä leipiä polttanut, kun haisee palaneelta? kysyi Haverinen vaimonsa pukeutuessa.

— Sen pojan ryökäleen tähdenhän nekin paloivat. Tuli ikään siinä kun olisi pitänyt ottaa leivät uunista ja siinä unhotin koko paistoksen. Kaikkia vahinkoja tässä pitää kärsiä!

Hän läksi kiireesti sanomalehden konttooriin, niin että hameet humisi. Konttoorissa oli palvelusväellä päivällistunti, vaan lehden toimittaja istui siellä yksin kirjoittamassa jotakin tärkeätä kirjoitusta.

Hänelle selvitti Haverisen emäntä asiansa ja näytti lippunsa. Kesken kiireensä katsoi toimittaja kirjoista ja sai sieltä selville, että erehdyksessä oli karhuttu väärää Haverista, kun kaupungissa oli kaksi Heikki Haverista.

— Siinä on erehdys, joka korjataan; kyllä te olette maksaneet, sanoi toimittaja ja rupesi jatkamaan kirjoittamistaan.

— Sitähän minä jo pojalle sanoin, ettei meillä pitäisi tänne olla mitään velkaa, ja meistä oli niin ihmettä että maksettua asiaa käydään velkomassa.

— Ei sitä enää velota, sanoi toimittaja ja siirtyi toiseen huoneeseen kirjoittamaan, kun tunsi että eukko ei ole kiireinen lähtemään pois. Vaan eukko tuli kohta hänen jälestään sinne ja alkoi puhua:

— Ei suinkaan herra toimittajan pidä luulla, että meissä mitään vilppiä olisi, me emme ole mistään ottaneet velaksi…

— Niin, niin, menkäähän nyt pois, kyllä se asia on jo selvä, virkkoi toimittaja työstään vähän kiukkuisesta.

Mutta eukko vaan jatkoi:

— Niitä kyllä saattaa olla semmoisia, jotka väittävät maksaneensa, vaikka eivät olekaan maksaneet, vaan ei herra toimittaja tarvitse luulla, että me olisimme semmoisia.

— Uskonhan minä sen. Mutta olkaa hyvä ja menkää nyt pois, sillä minulla on kiirettä työtä tässä.

Kun vaimo yhä jatkoi samaan suuntaan, meni toimittaja mitään virkkamatta huoneesta etuhuoneen kautta kirjapainoon. Vaimo, joka ei tahtonut yksin jäädä perähuoneeseen, siirtyi hänen jälestään etuhuoneeseen odottamaan. Toimittaja teki vaan pienen kierroksen kirjapainossa, palasi toista tietä perähuoneeseen ja lukkosi välioven etuhuoneeseen, johon hän arvasi vaimon menneen. Nyt hän pääsi rauhassa jatkamaan työtään.

Odotukseen pitkästyneenä aikoi eukko viimein mennä toiseen huoneeseen, vaan ovesta ei päässyt. Hän alkoi arvata, että toimittaja oli lukonnut oven ja oli siellä sisässä. Minkähän tähden toimittaja ei tahtonut päästää häntä puheelleen? Toimittaja oli näyttänyt jo vähän vihaiselta hänelle, vaan pitihän hänen toki saada asiansa toimittaa. Sillä sitä ei ollut vielä milloinkaan ennen tapahtunut, että heiltä olisi tultu mitään velkomaan, enemmän ryöstöherrat kuin muutkaan. Jos kaikki olisivat niin velattomia kuin he! Mutta hänpä ei asiaansa jätä. Kun ei ollut ketään käskemässä, istuutui hän omin lupinsa konttoorissa tuolille odottamaan. Hän on se eukko, joka tekee asiasta selvän!

Jonkun ajan päästä tuli toimittaja toisesta huoneesta, kädessään papereita. Eukko nousi ylös ja rupesi hänelle puhumaan, vaan toimittaja ei kuunnellut, kiirehti vaan tiehensä.

— Hyvä jumala, ajatteli vaimo taas yksin jäätyään, kuinka ylpeä se herra on! Pitäisi sitä toki kuulla köyhänkin puhetta, vaikka eipä sillä, että he niin köyhiäkään olisivat, harvat ne ovat niin velattomia kuin he. Hän istuutui jälleen ja päätti odottaa konttoorineitiä.

Neiti tuli jonkun puolen tunnin kuluttua. Hänelle kertoi eukko taas pojan käynnin ja näytti tilauslipun. Neiti katseli kirjoja, huomasi saman erehdyksen kuin toimittajakin ja selitti eukolle sen pariin kolmeen kertaan, päästäkseen hänestä erilleen. Mutta eukko ei heittänyt; hän kertoi:

— Täällä oli äsken herra toimittaja ja hän katseli myös kirjoja, vaan ei hän puhunut mitään toisesta Heikki Haverisesta. Niinpähän se oli erehdys niin kuin Heikki jo arveli. Me emme ole milloinkaan jättäneet maksamatta. Sepä nyt on paha, että on toinen Heikki Haverinen; nehän voivat meidän nimiin tehdä velkaa ympäriinsä, ja sitte tullaan meiltä velkomaan.

— Ei saa toki niin pahaa uskoa lähimäisestään, muistutti neiti.

— Ei niitä tiedä. Me on saatu paljo kärsiä toisten tähden.

Eukko alkoi luetella, kuinka paljo heillä oli saamisia, joista saa vetää ristin perään, ja paljo muita petoksia kaupoissa j.n.e.

Kun konttooriin tuli muita asiamiehiä, ei neiti kuunnellut eukkoa ollenkaan. Vaan eukko odotti vielä kahdenkeskistä hetkeä, ja sen tultua alkoi hän valituksensa toimittajasta, miten se oli ollut hänelle vihainen ja ylpeä ja kuinka asian selvitys oli sen vuoksi keskeytynyt.

Vihdoinkin sai neiti eukon lähtemään kehoittamalla häntä menemään toimittajan luokse hänen kotiinsa, jos luuli olevan jotakin asiaa, kun eukon puhe toimittajasta ei loppunut.

Vaan toimittajalla oli vielä kiirettä kirjoittamista kotonaan, ja nähdessään eukon tulevan rappusissa hyppäsi hän panemaan oven lukkoon aivan hänen nenänsä edessä.

Mutta eukko kiersi kyökin puolelle rouvan puheille, jolle hän selitti juurta jaksain pojan käynnin, käyntinsä lehden konttoorissa neidin luona, jutun tuosta toisesta Heikki Haverisesta y.m. ja että hän nyt tahtoisi tehdä asian selväksi myöskin toimittajan kanssa. Rouva kuunteli hartaalla osanotolla, käski vaimon odottaa ja lupasi sanoa miehelleen, sitte kun hän viimeinkin joutuu päivällispöytään, johon häntä on jo kauvan odotettu.

Istuuduttuaan päivällispöytään kuunteli toimittaja hetken hajamielisenä rouvansa kertomusta eräästä Heikki Haverisen vaimosta, joka on tullut valittamaan sitä ja sitä, ennen kuin hän havahtui ja teki epätoivoisen liikkeen.

— Eikö siitä akasta pääse milloinkaan erilleen! Johan minä konttoorissa selvitin hänelle sen asian. Menköön tiehensä!

Rouva ei tiennytkään että eukko oli jo ollut toimittajan puheella. Niin kohteliaasti kuin suinkin toimitti hän eukolle, että toimittaja on väsyksissä kovasta työstä ja että kun emäntä on jo toimittajaa tavannut, niin toimittaja ei voi ottaa häntä puheelleen.

Eukko, joka oli kuullut kaikua toimittajan äkäisestä "menköön tiehensä!" oli hyvin pahoillaan, pyysi rouvan selittämään toimittajalle heidän syyttömyytensä ja lupasi ottaa selon tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka ei maksa asioitaan ja siten syyttömiltä tullaan velkomaan.

— Nyt siitä asiasta alkaa jo tulla selvä, sanoi Haverisen vaimo miehelleen, kun mies iltasella palasi työstään. Hän kertoi käynnistään sanomalehden konttoorissa ja tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka oli syypää koko rettelöön. Hän oli niin tuohuksissaan kuin olisi hän aikonut rumpun kanssa lähteä koko kaupungille kuuluttamaan, että se on toinen Heikki Haverinen, joka on jättänyt maksamatta sanomalehtensä.

— No, selvähän se on nyt koko asia, sanoi mies.

— Ei se vielä ole selvä, väitti eukko. Minun pitää etsiä käsiini se toinen Haverinen.

— Mikäs syy siinä on, syytönhän se on.

— Niinhän sinä aina sanot ja sen tähden me onkin niin paljo vahinkoa saatu kärsiä. Mistä sen tietää, kuinka paljo se on meidän nimiin tehnyt velkaa.

— Ole nyt hupsimatta! Ne tekevät velkaa omiin nimiinsä.

— Se on ihmeellistä että sinä aina tahdot puolustaa semmoisia, jotka meille vahinkoa tekevät. Tuskin me saisimme omaa palastamme syödä, jos minä en olisi vähä pitämässä kiini. Sinä olet semmoinen helppoluontoinen ja sinua saa pettää kuin pientä lasta.

Haverinen ei enää jatkanut puhetta, sillä hän oli rauhallinen mies.

Seuraavana päivänä liikkui Haverisen vaimo kummallisessa vimmassa, kysellen kaikilta erästä Heikki Haverista, joka heidän nimiinsä tekee velkaa kaikkialla. Vihdoin hän pääsi miehen perille. Se oli eräs työmies kaupungin laidassa. Siellä kävi Haverisen vaimo vieraisilla, ja saivat ne nimensä kuulla. Ensin oli koko perhe hämmästyksissään ja häpeissään maksamattomasta asiastaan, mutta lopulta tuntui Haverisesta haukkuminen jo liijemmoiselta, hän kierteli ja houkutteli vierasta hyvällä, vaan kun siitä ei ollut mitään apua, sieppasi hän sopelta halon ja sanoi:

— Emäntä on hyvä ja menee nyt paikalla ulos!

Haverisen emäntä oli oikeastaan luonteeltaan hyvin pelkuri; hänelle pakkautui veri päähän, jos hän luki Kuopion Uutisista suurempata tappelujuttua. Niin raivossa ja voiton puolella kuin hän oli tässä ensin ollutkin, oli hän pyörtyä nähdessään tuon väärän Haverisen uhkaavan häntä halolla. Hän ei tiennyt itse, mitenkä hän tuli ulos, vaan koko matkan kotiinsa piteli hän sydänalaansa ja luuli kaatuvansa joka askeleella. Hän sairastui vuoteen omaksi muutamaksi päiväksi, jolloin hän kiivaasti vaati miehensä nostamaan kanteen tuota toista Haverista vastaan. Mutta mies kartteli ja odotti, että puuska menisi ohi.

Oikeusjutun jätti vaimokin puolestaan sikseen, sillä hän pelkäsi kovasti kulunkeja, vaan sen sijaan keksi hän mielestään vielä paremman keinon. Asiahan oli vielä selvittämättä toimittajalle, ja nyt hän pyytää samalla toimittajaa kirjoittamaan lehteen tuosta petturista, joka toisen nimiin tekee velkaa, ja kun menee siitä hänelle puhumaan, uhkaa tappaa. Semmoisia roistomaisia ihmisiä! Siitä tulee hyvä kirjoitus sanomalehteen.

Parattuaan meni hän toimittajan asuntoon. Toimittaja oli taas kiireessä työssä, vaan otti eukon kohteliaasti puheelleen. Kun eukko rupesi kertomaan entistä juttua tilausrahasta, keskeytti hänet toimittaja, huomauttaen että se asia oli jo selvitetty.

— Ei, hyvä herra, nyt siinä vasta selvittämistä onkin. Herra toimittaja ei tiedäkään, että täällä on eräs toinen Heikki Haverinen, joka on tehnyt meidän nimiin velkaa.

— Teidän nimiin?

— Niin. Se se on jättänyt uutisetkin maksamatta, jota sitte tultiin meiltä perimään, ja kun minä menin sinne siitä sanomaan, uhkasi minut tappaa ja halon jo kohotti lyödäkseen, vaan pääsin toki pakoon.

Toimittaja käsitti heti asian oikean laidan ja päätti uhalla tehdä eukolle asian selväksi. Mutta niin selvästi hän ei osannut selittää, että se olisi eukon päähän mennyt. Haveriska vaan nauroi ja sanoi:

— Herra toimittaja on aivan kuin minun mieheni. Hänkin tahtoo uskoa kaikista vaan hyvää, vaikka on saatu kyllä paljo petosta ja vahinkoa kärsiä. Herra toimittaja on vaan hyvä ja kirjoittaa tästä uutisiin, kyllä minä maksankin, jos se tulisi jotakin tekemään.

Toimittaja katseli pitkään eukon yksinkertaiseen muotoon, jossa kuitenkin oli paljo ahnetta ja itsekästä. Eukko koetti olla hyvin makeana, kun näki että toimittaja oli niin hyvällä tuulella. Mutta toimittaja katseli häneen oikeastaan keksiäkseen hänessä paikkaa, mihin valonsäde olisi heijastutettava. Toimittajan kuvaannollinen selitys näet oli, että ihmisen ymmärrys riippuu siitä, minkä laisessa kulmassa valon säde hänen aivoihinsa heijastetaan, ja että yksityisten ihmisten ja koko ihmiskunnan sivistämistyö on valonsäteitten heijastuttamista peilin asettelemisen kautta. Kun hän toimittaa lehteään, asettelee hän vaan heijastuspeiliään, valaisten pimeitä paikkoja ja herättäen eloon niitä, jotka tiedottomuudessa nukkuvat. Tulilasia hän käyttää myös. Mutta tämän ihmisen edessä hän seisoi neuvotonna, hän ei löytänyt siitä sitä pistettä, mihin hänessä säde pystyisi; häneen ei olisi pystynyt polttolasikaan.

— Minä nyt en jouda teidän kanssanne enempää, minulla on hyvin kiirettä: menkäähän nyt pois.

Näin hän sai eukon vihdoinkin pois.

Mutta seuraavana päivänä näki toimittaja hänen tulevan taas, ja hän pani oven lukkoon aivan nenän edessä, jääden lasioven taakse katsomaan vaimoa.

Vaimo nykäsi ovea, vaikka näki ja kuuli sen lukkoamisen, ja oli sen näköinen kuin jostakin myöhästynyt. Aivan varmaan hän olisi lähtenyt kyökin puolelle rouvan kautta pyrkimään, vaan hän älysi toimittajan kasvot lasioven takana. Se teki vaimoon kummallisen vaikutuksen. He katsoivat hetken vastakkain, vaan vaimo joutui heti hämilleen ja neuvottomaksi, hän punehtui ja vaaleni eikä osannut mitään. Ensimäisellä käynnillään hän oli myös nähnyt toimittajan lukkoavan oven hänen edessään, vaan siitä hän ei ollut mitään välittänyt, hän oli kiertänyt kyökin kautta. Mutta miksi toimittaja jäi häntä nyt noin katselemaan? Se teki häneen kummallisen masentavan vaikutuksen, niin että hän häpesi omaa itseään, tietämättä kuitenkaan minkä tähden. Hän meni häpeissään pois, eikä voinut kertoa miehelleenkään tästä, vaikka hän tavallisesti kertoi kaikki.

Tämän jälkeen Haverisen vaimo vähemmän puhui väärin velotusta tilausrahasta, vaan asia oli hänelle kuitenkin salaisena sydämen ahdistuksena yhä eteen päin. Vuoden lopussa hän epäili, tilaisiko hän enää koko Kuopion Uutisia, vaan ei hän voinut niitä tilaamattakaan olla; hän kuitenkin vei vieraan miehen mukanaan maksaessaan tilausrahan. Alituinen pelko oli hänellä, että ryöstöherra voi tulla minä päivänä tahansa kirjoittamaan heidän tavaroitaan tuon toisen Haverisen tekemistä veloista.

Mutta Uutisten toimittajaa hän oli ruvennut pelkäämään; nuo tarkastelevat kasvot lasioven takana tulivat hänen painajaisekseen, jota hän ei voinut karkoittaa pois. Kun hän näki toimittajan tulevan samaa katua vastaan, piti hänen päästä toiselle kadulle, ja hän kiitti luojaansa, kun pääsi pakoon. Miksi hän pelkäsi häntä? Siitä hän ei päässyt selville, mutta hän pelkäsi ja häpesi.

Monen vuoden kuluttua Kuopion Uutisten toimittaja kuoli ja haudattiin. Haverisen vaimolla oli tapana käydä melkein jokaista hautaan laskemista katsomassa, ja hän tuli toimittajankin haudalle. Nähtyään erään tuttavansa vaimon haudalla, meni hän hänen luokseen ja kertoi hänelle tuon vanhan jutun väärästä sanomalehden tilausrahan velkomisesta. Se oli kuin kuuluva sen miehen elämäkertaan, joka nyt laskettiin maan poveen.

— En minä kuitenkaan voi siitä toimittajavainaata ollenkaan syyttää, sanoi Haverisen vaimo, syytönhän hän oli. Vaan sanopas sinä, oliko hän milloinkaan ylpeä? kysyi hän hiljaa ja ikään kuin arvoitusta, jota hän on kauvan miettinyt.

— Ei suinkaan, kaikki kiittelivät toimittajaa kohteliaaksi ja mainioksi mieheksi.

— Niin, ei suinkaan hän ollut ylpeä, en minä tahdo sitä toki sanoakaan, vakuutti Haveriska, jääden miettiväisenä tuijottamaan eteensä.