IV.
Mutta Patrasillaki oli oma huolensa. Antverpenissä tavataan joka askeleella vanhoja, pimeitä, juhlallisia kirkkoja; ne seisovat kopeain ja mutkaisien katujen varsilla; niitä ikäänkuin rutistaa kartanoiden ja juomahuoneiden portit. Tornit näkyvät joen puolelta. Ylhäällä ilmassa kuuluu niistä kellojen soitto ja ajoittain nousee kirkkojen synkeöistä kuvuista hiljaisen laulun ja soiton säveleet. Täällä nuo entiset pyhät sijat seisovat keskellä nykyisen kauppa-Flandrian ruokottomuutta, kiirettä ja siivottomuutta.
Koko päivän pilvet liitävät, linnut rääkyvät ja tuulet puhaltavat niiden yli, silloin kuin maan alla niiden juuressa rauhallista unta lepää Rubens, yksi maailman suurimmista maalaajista.
Vielä näihin aikoihin asti tämän suuren taiteilian äly hallitsee Antverpenia ja hänen maineensa valaisee loistollansa tämän kaupungin. Hiljaisesti astuessamme mutkaisilla kaduilla tuntuu ikäänkuin suuren maalarin henki seuraisi meitä; kivet, joita myöten hän asteli, lausuvat juurikuin ihmis-äänellä hänestä. Kaupunki, jossa löytyy Rubensin hauta, elää meille ja elää ainoastaan hänen kauttansa.
Tämän suuren valkoisen hautapatsaan ympärillä hallitsee täydellinen rauha; ainoastaan toisinaan urkujen soitto ja juhlallinen kuorilaulu kaikuu. Todella, ei taida yhdelläkään taiteilialla olla semmoista muistomerkkiä, kuin tämä puhdas, marmorinen Pyhän Jakobin alttari, jonka Rubensille syntymä-seutunsa asukkaat ovat pystyttäneet.
Rubens'itta olisi Antverpen likainen, pimeä kauppapaikka, johon ei muut liikahtaisikaan kuin ainoastaan kauppiaat, jos heillä olisi siellä mitään toimimista. Rubens on tehnyt Antverpenin nimen ihmiskunnalle pyhäksi.
Kansat! Velvollisuutenne vaati teitä kalliisti arvostelemaan suuria miehiänne, sillä ainoastaan niiden mukaan tulee teitä tulevaisuus tuomitsemaan. Flandria ymmärsi mainioittaa suurimman pojistansa jo hänen eläessänsä ja tehdä suureksi hänen nimensä kuolemansa jälkeen. Mutta sääli on, kun kansat harvoin seuraavat tämän ymmärtäväistä esimerkkiä.
Tuossapa oli Patrasilla huolta. Näihin suuriin kivi-kirkkoihin usein meni pikku Nello ja katosi niiden holveihin.
Suruisena ja turhaan, loikoen kadulla, koetti Patras arvata, mitkä seikat saattoivat eroittaa hänet hyvästä ystävästänsä. Useasti koki hän tarkastaa asiata ja siitä syystä astui rappusille, vetäen jälessään kärryn astioineen; vaan hänet ajoi aina pois pitkä ovenvartia mustissa vaatteissa ja hopeaisilla vitjoilla kaulassa. Pelosta, että vahingoittaisi omaa pientä isäntäänsä, koira totteli ja kärsiväisenä odotteli kirkon edessä pojan takaisin tuloa. Patrasia ei huolettanut Nellon kirkossa käyminen; tiesihän koira, että kylän kaikki asukkaat kävivät tuossa pienessä, harmaassa kirkossa punaista tuulimyllyä vastapäätä. Nello oli huolissansa, kummallinen oli näkönsä, hänen poskensa olivat joko lumi-vaaleat tahi loistavan punaiset joka kerta, kuin hän tuli kirkosta; kotona hän tavallisesti näiden käymisien jälkeen istui hiljaisena ajatuksiinsa vaipuneena; ei hän iloinnut, ei leikkinyt, katsoi vaan suruisena kaukaisuuteen.
Mitähän se voisi olla? ihmetteli Patras. Hänen mielestänsä oli tuo vakavuus pojalle vahingollista. Kaikin mokomin koki hän pidättää poikaa luonansa niin hyvin auringon valaisemilla pelloilla kuin myös kansaa vilisevillä kauppa-toreilla. Nello kuitenti kävi kirkkoon ja useimmiten suureen temppeliin. Patras venyessään kivillä rautaisen portin luona haukotteli, huokaili ja toisinaan ulvoiki: kaikki kuitenki turhaan siksi kunnes kirkon ovet suljettiin.
Silloin kirkosta tuli Nelloki ulos ja puristaen käsillänsä koiran kaulaa sekä suudellen sen kuonoa, aina kuiskaili sille nuo yhdet ja samat sanat:
— Jospa vaan saisin nähdä niitä, Patras! Jos vaan saisin nähdä! — Mitä niitä? tuumaili Patras tähystäen Nelloa suurilla, osaa-ottavilla silmillään. Kerran, kun vahti tuli heittäen oven auki perässään, astui koira hetkeksi sisään pienen ystävänsä jälkeen ja näki. "Ne" — oli kaksi suurta, peitettyä kuvaa alttarin molemmilla puolilla.
Nello innostuneena seisoi polvillansa ylösnousemista kuvaavan alttari-taulun ääressä.
Nähtyänsä Patras'in, hän nousi, saattoi koiran ulos ja peitettyjen kuvien sivu kulkiessa kuiskasi hän kyyneleet silmissä koirallensa:
On kauheata kun ei näe noita, Patras, kun en näe sentähden, että olen köyhä enkä jaksa maksaa. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut peittää niitä köyhäin silmäyksiltä, kun hän niitä piirusti. Kyllä hän antaisi meilleki lupaa katsella niitä joka päivä. Mutta he pitävät niitä peitossa ja katettuina. Nämä ihanat teokset eivät tunne valoa ja ainoastaan rikkaiden silmät saavat niitä ihailla. Kun minä vaan näkisin nuo, voisinpa kuolla rauhassa.
Mutta hän ei saanut nähdä niitä ja Patras ei voinut häntä auttaa; sillä ansaita hopea-rahan, jonka kirkko vaati jokaiselta, joka toivoi nähdä Rubensin maalaamat kuvat "Ristiinnaulitsemisen" ja "Risitiltä pois ottamisen," olisi ollut heille yhtä mahdotonta kuin kiipeäminen temppelin harjalle. He eivät milloinkaan jaksaneet säästöön panna ainoatakaan penniä; jos he vaan saivat joskus niinki paljon, että voivat ostaa muutamia halkoja uuniinsa ja vähä ruoka-aineita, sen he katsoivat suurimmaksi onneksensa. Ja kuitenki lapsen sydän ikävöitsi ja halasi vastustamattomalla innolla saada ainoastaan kerrankin katsahtaa Rubensin mainioita tauluja.