V.
Ardennilaisen sydämen täytti voimakas taiteen-halu. Kulkiessaan pitkiä vanhaa kaupunkia auringon laskuun asti, Nello koiransa rinnalla eleli unelmien valtakunnassa. Unelmiensa esineenä oli Rubens. Paleltunut, nälkäinen, rikkinäisillä vaatteilla varustettu, avojalkainen ja väsynyt poika unhotti sekä nälän että väsymyksen, kun oli saanut nähdä ainoastaan Neitsyt Maarian suloiset kasvot kulta-kiharoineen ja ikuisen auringon valaisemalla gloorilla. Nello, joka oli kasvanut köyhyydessä, oppimaton, yksinäinen, kaikkien hylkäämä, sai lahjaksi palkinnon, jota ihmiset kutsuvat älyksi eli neroksi.
Ei kukaan tuota tiennyt, itse poika kaikkein vähemmin. Ainoastaan hänen eroittamatoin toverinsa Patras näki, kuinka hän piirteli kaikki näkemänsä esineet liidulla kiville. Ainoastaan Patras kuuli, kuinka Nello, loikoen heinistä tehdyllä vuoteellansa, kuiskutti hiljaisia ja hartaita rukouksiaan toiveidensa toteuttamisesta. Ainoastaan Patras huomasi kuinka Nellon silmät tummenivat ehtoolla auringon laskeudessa ja kirkastuivat aamulla aamuruskon koittaessa. Useampia kertoja tunsi hän kuinka sanomattoman surun ja ilon sekoittamat kyyneleet putoilivat nuoren lapsen kirkkaista silmistä hänen ryppyiselle, keltaiselle kuonolleen.
— Rauhassa minä menisin hautaan, jospa vaan tietäisin, Nelloni, että sinä suureksi tultuasi saat oman mökkisi, oman maatilkkusi, teet työtä ja naapurit kutsuuvat sinua: "baas'iksi," (isännäksi), saneli usein vanha Jean loikoessaan vuoteellaan. Omistaa maatilkun ja kantaa "baasin" nimen kylässä, tämä on Flandrian talonpojan korkein ideali. Niinpä vanha sotamieskin, risteiltyänsä nuoruudessaan koko maan ja ei ansaittuaan matkustuksistaan mitään, oli tullut siihen päätökseen, että elää ja kuolla yhdellä ja samalla paikalla, oli paras osa, mitä hän osasi toivoa omalle armaallensa. Nello ei vastannut mitään.
Hänessä kyti sama into, joka ennen muinoin synnytti Rubens'it, Van Dyk'it. Nello uneksi toisenlaista tulevaisuutta. Varakkaan maanviljeliän turvallinen asema ei viehättänyt häntä. Temppelin kultainen huippu, punertava aamurusko ja ihanat jumalan äidin kasvot puhuivat hänelle toisenlaisesta tulevaisuudesta. Unelmansa uskoi hän ainoastaan Patrasille ja lapsellisesti kuiskutteli ne koiran korvaan heidän yhdessä työtä tehdessään aamulla ja silloin kun lepäsivät joen rannalla humisevain kaislojen keskellä.
Semmoisia unelmia on vaikea sanoilla kertoa ja vielä vaikeampi olisi ollut synnyttää niihin kuulian myötätuntoisuutta. Ne ainoastaan olisivat huolestuttaneet ja murheelliseksi saattaneet ukko-raukan. Sillä ukko katsoi tuota likaista juomalan seinällä riippuvaa Neitsyt Maarian kuvaa juuri yhtä ihanaksi ja hyväksi kuin sitäki mestariteosta, jota katsomaan ulkomaalaiset tulvasivat Flandriaan maailman kaikilta haaroilta.