VI.
Paitsi Patras'ia ilmoitti Nello rohkeita toivojansa ainoastaan pienelle Aloisalle. Tämä tyttönen asui tuossa vanhassa punaisessa myllyssä. Hänen isänsä, mylläri, oli kylän varakkain mies. Aloisa oli kaunis tyttö hienoilla, ympyriäisillä, punaisilla kasvoilla. Suuret tummat ihanat silmänsä antoivat koko näölle sanomattoman sulouden.
Aloisa oli usein Nellon ja Patrasin seurassa. Yhdessä he telmivät pelloilla, yhdessä juoksivat hangella, yhdessä poimivat he kukkia ja marjoja, yhdessä he kävivät tuossa harmaassa kirkossa ja istuivat usein yhdessä myllärin talon iloisen takan edessä. Aloisa oli seudun rikkahin tyttö. Hänellä ei ollut veljiä eikä sisaria. Hänen sininen villainen hameensa ei ollut milloinkaan rikkonainen; sitäpaitsi oli hänellä aina paljon leikkikaluja ja tuomisia. Ensikerran käytyänsä Herran ehtoollisella olivat hänen keltaiset kähäränsä peitetyt somalla myssyllä hienoimmista pitseistä, jotka oli saanut perinnöksi mummoltaan. Hän oli vasta kahdentoista vuotinen, kun kylässä jo puhuttiin että hänestä tulee kaunis kadehdittava morsian. Hän oli kuitenki vielä iloinen teeskentelemätön lapsi, joka ei hiukkaakaan ylpeillyt rikkaudestaan ja kaikista kumppaneistaan hän enimmän rakasti vanhan Jean Daasin köyhää tyttärenpoikaa, ja hänen koiraansa.
Kerran tytön isä Baas Hoges, muuten hyvä ihminen, ainoastaan jotensaki kuivakiskoinen, sattui löytämään soman joukon, suurella kedolla, myllyn takana, heinillä istui hänen tyttärensä. Patrasin suuri, karvainen pää lepäsi hänen sylissänsä. Sekä lapsi että koira olivat kaunistetut valmu-kukista tehdyillä seppeleillä. Nello piirusteli heidän kuvaansa puhtaalle sileälle petäjä-laudalle hiili-palasella.
Mylläri seisoi ja katseli kyyneleet silmissä. Kuva oli erinomaisen yhdennäköinen ja hän suuresti rakasti ainoaa tytärtänsä. Yht'äkkiä hän julmasti alkoi torua tyttöä siitä, että hän tässä silloin, kun äiti häntä odottaa kotona ja laittoi hänen kotiin itkeväisenä ja pelästyneenä; sitten käännyttyänsä, tempasi hän laudan Nellon kädestä.
"Useinko sinä aikaasi kulutat näissä joutavissa toimissa?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
Nello punastuneena painoi päänsä alas.
"Minä piirrän kaikki, mitä näen", söpötti hän.
Mylläri oli vaiti; sitten ojensi hän Nellolle kätensä, jossa kiilsi hopearaha.
"Tämä on turhuutta, kerron sulle vieläki kerran, tämä on tyhjä ajan-hukkaaminen. Kuva on yhden-näköinen ja miellyttää vaimoani. Ota siis tämä hopearaha ja anna kuvasi minulle".
Puna katosi nuoren Ardennilaisen kasvoilta. Hän nosti päänsä ja pani kätensä selän taakse.
"Pitäkäätte niinhyvin rahat kuin kuvaki, Baas Hoges," sanoi poika yksinkertaisesti. "Te olette usein olleet minulle hyvä." Senjälkeen kutsui hän Patrasin ja meni pellon yli pois.
"Minä olisin voinut nähdä ne tuolla rahalla," kuiskasi hän Patrasille, "mutta enhän voinut myydä hänen kuvaansa tuonkaan onnen edestä."
Baas Hoges tuli suuresti rauhattomana myllyllensä.
"Tuo poika ei saa niin usein olla Aloisan seurassa," sanoi hän iltasella vaimollensa. "Leikki voi loppua sillä, että he rakastuvat toisiinsa ja rupeavat katsomaan itseänsä sulhaseksi ja morsiameksi. Hänellä on jo näet viisitoista vuotta ja Aloisalla kaksitoista".
"Hän on hyvä ja rehellinen poika", vastasi vaimo, tarkastellen kuvaa, joka riippui uunin päällä kukkuvan seinäkellon ja vahaisen Ristiinnaulitun rinnalla.
"Niin, se on totta", sanoi mylläri tyhjentäen tina-haarikkonsa.
"Siis, jospa tuo noin kävisikin, kuin luulet," sanoi vaimo hiljaisesti, "niin eihän tuo niin kauhea onnettomuus olisi. Tytöllämme on kylliksi kahdelle ja sitäpaitsi onni ei ole rikkaudessa".
"Sinä olet vaimo, ja sentähden myös tuhma", sanoi mylläri, lyöden piippuansa pöytään: "Poika on kerjäläinen; maalari-unelminensa on hän huonompi jokaista kerjäläistä. Katso lasten perään. He eivät saa niin usein nähdä toisiansa. Jos se ei tapahdu, laitan minä tytön luostariin jumalisien ja ankarain nunnain hoidettavaksi."
Vaimoparka peljästyi ja lupasi täyttää miehensä tahdon. Hän ei aikonut eroittaa lasta rakastetusta kumppanistansa ja eipä mylläri itsekään aikonut olla niin kova ja ankara poika-raukalle, jonka ainoa vika oli köyhyys.
Oli monta keinoa, joilla saattoi eroittaa Aloisan hänen rakkaasta toveristansa. Nello, tuo tunteellinen ja vähin itserakaskin Nello loukkautui ja heitti käymiset vanhassa, punaisessa myllyssä. Hän ei ollenkaan tietänyt mikä hänen rikoksensa oli ja luuli, että hän suututti Baas Hogesia kun uskalsi piirtää Aloisan kuvan tuolla pellolla. Kun rakastavainen lapsi hyppäsi hänen luoksensa ja luottavaisesti pani kätösensä hänen käteensä, silloin hän surullisesti hymyili ja puhui hänelle vakavalla ja hellällä huolella:
"Elä Aloisa suututa isääsi. Hän ajattelee, että minä opetan sinua, kultaseni, laiskehtimaan, hän ei tahdo, että sinä olisit luonani. Hän on hyvä ihminen ja rakastaa sinua — siis emme huoli suututtaa häntä, Aloisa".
Tämän hän puhui syvällä surulla. Luontokaan ei hänestä enään näyttänyt niin viehättävältä, kuin ennen, mennessänsä koiransa kanssa kaupunkiin.
Vanha, punainen mylly oli ennen aina pysäys-paikkana hänelle. Hän oli tottunut seisattumaan sen luona kaupunkiin mennessä ja sieltä palatessa. Hän oli tottunut tervehtimään kaikkia sen asujamia. Oli tottunut näkemään korean vaalea-kähäräisen pään, joka pistäysi pienestä portista. Hän oli tottunut näkemään, että pikkuiset punaiset kädet ojensivat Patrasille luun tahi leivän kuoren. Mutta nyt koira ikävällä katseli suljettua ovea; poika asteli seisahtumatta sen sivu sydän kipeänä. Tyttönen istui kotona ja neuloi, hitaasti vierivät kyyneleet kauniista silmistä hänen työllensä. Baas Hoges jyrisi säkkeinensä, tullen vielä itsepäisemmäksi ja kovemmaksi puhuessaan itsekseen:
"Näin on parempi. Tuo poika-riepu on kerjäläinen ja mieletöin uneksia. Kuka tietää mimmoinen onnettomuus voisi tästä tulla tulevaisuudessa?" Mylläri oli käytännöllinen ja varovainen, niin että myllyn ovet harvoin avautuivat, ja lapset, jotka olivat tottuneet joka-päiväisiin iloisiin kohtauksiin, lapsellisiin leikkeihin, joiden todistajana oli Patras iloisesti kilisyttäen kellojansa ja osaa-ottavaisena seuraten kaikkia heidän liikkeitänsä, tapasivat harvoin toisiansa. Heidän entinen sydämellinen luottamuksensa ja ilonsa oli poissa.
Koko tämän ajan pikkuinen petäjä-lauta riippui uunin päällä myllärin kyökissä kukkuvan seinäkellon ja vaha-ristin rinnalla. Toisinaan Nellolle tuntui hyvin vaikealta ajatella, että hänen lahjansa oli vastaan-otettu, mutta hän itse pois ajettu.
Vaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä kantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle usein:
"Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä pahat että hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa".
Poika aina hiljaisena kuunteli näitä sanoja, sillä hän syvästi kunnioitti ukkoansa. Mutta kuitenkin eräs sanomaton harras toivo, toivo semmoinen, joka elähdyttää älykkäitä lapsia, kuiskaili hänelle: "Kyllä köyhätki tahtovat toisinaan — tahtovat olla suuria ja saavuttavatki päämaalinsa aivan vastoin ihmisten luuloja ja kohtalon ivauksia". Älykkään pojan usko paremmasta tulevaisuudesta oli niin voimakas, että kerran, kun Aloisa aivan sattumalta kohtasi hänet pellolla ja juoksi luoksensa häntä hyväillen sekä kertoen, että huomenna oli hänen nimipäivänsä ja että ensikerran eläissänsä vanhempansa eivät kutsuneet Nelloa pienelle iltaselle ja lastenjuhlalle, silloin Nello suuteli häntä, vakuuttaen suurella, vahvalla luottamuksella:
"Aikaa myöten kaikki muuttuu, Aloisa. Aikaa myöten tuo pieni petäjälauta, joka riippuu isäsi kartanossa, tulee myötäväksi kullan arvosta; silloin ei hänenkään oviansa minulta suljeta. Ainoastaan rakasta minua aina, pieni Aloisa, rakasta minua, niin minä tulen suureksi taideniekaksi!"
"Mutta jospa en rakastaisikaan sinua?" sanoi pikku kaunotar kyynelten silmissä välkkyessä omituisella, lapsellisella kiekailemisella.
Nello käänsi kasvonsa hänestä ja tähysteli kaukaisuuteen, sinne, jossa yleni purppuraisen iltaruskon valaisema temppelin korkea huippu. Kasvoillansa oli kummallisen hieno hymyily. Aloisa vaikeni tykkänään.
"Niin, kuitenki minusta täytyy tulla suuri taiteilia", sanoi hän tuskallisesti, "minun täytyy tulla suureksi, tahi minä kuolen, Aloisa".
"Sinä et rakasta minua", sanoi lellitelty tyttö lykkien häntä luotansa. Poika vaan heilutti päätänsä, hymyili ja meni pitkin keltaista peltoa pois. Hän uneksi sitä onnellista päivää, jolloin hän palajaa syntymäseudulleen ja pyytää Aloisaa omakseen hänen vanhemmiltansa, jotka nyt eivät enää aja häntä tyköänsä, vaan ottavat vastaan kunnioituksella. Hän mietti kuinka kyläläiset tunkeuvat hänen ympärillensä ja kuiskuttavat toinen toisellensa: "Katsokaapa tuota! Hän on kuningas ihmisten joukossa, hän on suuri taiteilia, hänen nimensä on tuttu ympäri maan piiriä; ja kuitenkin hän ennen vanhaan oli meidän pieni, köyhä Nellomme, joka sai leipänsä koiransa avulla". Hän ajatteli, kuinka hän vaatettaa ukkonsa turkkeihin kalliista verasta ja piirtää hänet juuri semmoiseksi kuin tuo ukkoki on piirretty tuohon tauluun, joka kuvaa pyhää perhettä pyhän Jakobin kappelin seinällä; kuinka hän koristaa Patrasin kaulan kultaisella kaulavanteella ja asettaa hänet oikealle kädellensä ja sanoo kansalle: "tuo on se, joka ennen oli ainoa ystäväni;" kuinka hän rakennuttaa suuren valkoisen marmorisen hovin, ympäröittää sen ihanoilla puutarhoilla, eikä asu siinä yksinään, vaan kutsuu sinne kaikki köyhät, yksinäiset taidokkaat nuorukaiset; kuinka hän sanoo heille, jos he aikoisivat mainioittaa nimeänsä: "ei, ei, elkäätte minua kunnioittako, kiittäkäät Rubensia. Mitäpä minä olisin hänettä?"
Nämä ihanat, tapahtumattomat, omaa-voittoa etsimättömät, täynnä juhlallista odotusta olevat unelmat niin elävästi täyttivät nuorukaisen ajatukset, että hän tunsi itsensä onnelliseksi — onnelliseksi tänäki muutoin hänelle niin surullisena Aloisan nimipäivänä. Onnellinen oli hän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa leipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja nauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä tanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.
"Ei mitään, Patras", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa kynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, "ei mitään; aikaa myöten kaikki muuttuu."
Hän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän miettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen nykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat, semminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi Baas Hogesin sivu kulkeissaan.
"Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?" sanoi vanha Jean Daas pimeästä nurkastansa.
Poika nyökäytti päätänsä myödytyksen merkiksi; hän toivoi että ukon muisti ei olisi niin hyvä ja hän olisi hairahtunut tällä kerralla.
"Miksi et ole siellä?" jatkoi ukko. "Ainahan sinä ennen varsin hyvin muistit tämän päivän, Nello".
"Olethan kovin kipeä, enkä tahdo jättää sinua yksinäsi", kuiskutti poika kallistaen kaunista päätänsä.
"Hm … kummi Julia istuisi kyllä luonani niinkuin ennenki. On toinen syy, Nello?" tiedusteli ukko. "Oletko riitautunut Aloisan kanssa?"
"Ei, ei vaari-kulta," vastasi poika sukkelasti ja kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. "Totta sanoen, Baas Hoges ei pyytänyt minua tänä vuonna. Hänellä on jotakin minua vastaan."
"Etkös tehnyt jotakin pahaa?"
"Luullakseni en mitään. Piirsin vaan Aloisan kuvan petäjä-laudalle: siinä kaikki."
"Vai niin". Ukko vaikeni. Pojan suora vastaus ilmoitti hänelle kaikki. Hän loikoi kuivilla lehdillä tupansa pimeässä nurkassa, mutta ei sentähden unhottanut ihmisten mielipiteitä, tapoja eikä seuraelämän tuomioita.
Hellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa vasten. "Sinä olet hyvin köyhä lapseni," sanoi hän vapisevalla äänellä, "hyvin köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla".
"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen poika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon kuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja kuninkaan mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön rauhallista lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita haapoja, kun niiden lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä nuokkuivat.
Kaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat toisinaan soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli vielä lapsi; mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi itsekseen: "tulevaisuudessa!" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja kaikki vaikeni; silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten makasivat he kau'an ja makeasti.