IX.
Aivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi kuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan majoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja surua kärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan antaa heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun ystävällisen sanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti ystävyksiä, jotka häntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän tuomarinsa kasvojen eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksinäisyytensä; tämä näytti heistä kärsimättömältä. Kauan oli ukko köyhänä, heikkona halvattuna elänyt, hän ei voinut kättänsäkään heidän suojellukseksensa kohottaa; mutta hän erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä hymyilyllä heitä kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja surivat ystävykset ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan kappelin kirkkomaahan.
Köyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.
"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille lämmittelemään," ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka poltteli piippuansa takan edessä.
Baas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän itsepäinen eikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siitä kulki sivu.
"Tuo poika-ressu on kerjäläinen", sanoi hän itseksensä, "ei hänen tarvitse liehakoida Aloisan ympärillä".
Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.
Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti heidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle jäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi vanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja odottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli sydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin, kiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä seuraavana aamuna.
Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä suruja ja murheita — ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset, niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa ukko-vainaan lempeän hymyilyn.
Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä.
Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta.
Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.
Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen rehelliselle naamalle.
"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin meitä täältä ajetaan".
Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas. Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin sivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi. Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin Nello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut suruun ja epätoivoon.
He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän sivutsensa.
Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.
"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?" kysyi Nello kainosti, "hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen päivän mitään."
Emäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja vehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi kulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.
Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät kymmenen.
"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille leipää", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita, villainen liivi ja pari puukenkiä.
Tuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin anoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.
Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt. Rappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen ikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat, sukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.
Kaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet avautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli kuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.
Nellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat. Vähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen piirrustuksensa. Raikuvalla äänellä kuulutettiin, että palkinto oli annettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.
Nello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli kaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin nuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa pitkin rantaa kotia.
Poika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. "Kaikki on loppunut,
Patrasini," kuiskutti hän, — "kaikki, kaikki!"
Vähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän hiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen rinnallansa; — hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja nälästä.
Lunta tuiskusi vahvasti, pohjoisesta puhalsi läpitunkeva kylmä tuuli, lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Hiljakseen kulkivat matkustajat tuttua tietänsä. Kello juuri löi neljä, kun ne lähestyivät kylää. Yht'äkkiä Patras seisahtui, haisteli jotaki lumessa, raapi, ulvahti ja vetäsi hampaillansa ruunin nahkaisen kukkaron. Pimeässä toi hän sen Nellolle. Lähellä tätä paikkaa seisoi kojunen, jonka edessä paloi lamppu himmeällä valolla. Koneentapaisesti käänsi poika kukkarota valon eteen: kukkaro kantoi Baas Hogesin nimeä sekä sisälsi kaksi tuhatta frankkia kreditti-pileteissä.
Tämä antoi nuorukaiselle uutta voimaa. Hän pisti kukkaron poveensa ja silitteli koiraa, joka vakaisena tähysteli pojan liikkeitä.
Suoraa tietä astui Nello koputtamaan myllärilän ovea. Myllärin emäntä aukaisi sen, itkien. Aloisa piti kiini hänen hameensa liepeestä.
"Sinäkö se olet, lapsi-raukka" — sanoi ystävällinen emäntä kyynelten välistä. "Mene, mene täältä, ettet joutuisi Hogesin nähtäväksi. Meillä on tänään suuri murhe. Hän ajoi etsimään rahojansa, jotka pudotti kotia palatessansa; mutta eihän niitä tämmöisessä lumessa suinkaan löydä. Tämä onnettomuus hävittää meidät. Se on Jumalan rangaistus siitä pahasta, jota olemme sinulle tehneet".
Nello laski kukkaron hänen käteensä sekä kutsui Patrasin taloon.
"Patras löysi nuo rahat", sanoi poika kiireesti. "Sanokaa tämä Baas Hogesille — minä luulen hänen ei kieltävän vanhalta koiralta kattoa eikä ruokaa. Katsokaatte, ettei hän juoksisi jälessäni; vielä rukoilen teitä, olkaa ystävälliset hänelle".
Ennenkuin vaimo ja koira ennättivät käsittääkään hänen aikomustansa, kumarsi hän päänsä, kiireesti suuteli Patrasia ja katosi lähestyvän yön pimeyteen.
Emäntä sekä lapsi seisoivat ilosta pyörtyneinä. Turhaan Patras työnsi raudoitettua tammista ovea; läsnä olevat eivät tohtineet avata sitä ja laskea häntä ulos. Kaikella tavoin kokivat he koiraa lohduttaa. Hänelle tarjottiin makeita piirakaisia ja maukasta lihaa, turhaan ahkeroi tyttönen saada koiraa lämpöisen takka-valkean eteen. Kaikki lohduttamisen kokeet olivat turhat. Patras ei liikahtanut ovelta eikä mikään häntä ilahduttanut eikä viehättänyt.