VIII.
Kerran Antverpenistä palattuansa löysivät he tieltä kauniin, kauniin nuken, puetettuna punaisella veralla, koristettu pienillä kulkusilla ja kulta-nauhoilla. Tämä nukke oli kuusi tuumaa korkea, ja kumma oli todellaki kun se ei pudotessa ollut likauntunut eikä särkeynyt. Tämä oli soma leikkikappale. Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja kuin tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle.
Jo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan kammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos antaisi hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan olleet tuttuja. Aloisan akkunan alla oli erään ulkohuoneen laaka katto; tuolle katolle kipusi Nello ja kolkutti hiljaan akkunaan. Kammarissa loisti himmeä tuli. Tyttönen aukaisi akkunan ja tirkisti pelästyneenä ulos.
Nello antoi hänelle tuon kauniin nuken.
"Tuossa on sulle nukke, jonka löysin lumesta, Aloisa. Ota se", kuiskutti hän, — "ota se ja Jumala siunatkoon sinua, kallis Aloisa!"
Hän hyppäsi katokselta ja ennenkuin tyttö ennätti häntä kiittääkään, katosi hän pimeään.
Tänä yönä oli myllärilässä tulipalo. Ulkohuoneet ja paljon ruista paloi poroksi. Mylly ynnä myllärin asuinhuone jäivät kuitenki ehyiksi ja vahingoittamattomiksi. Kylän väki tulvaili kauhistuksissaan kadulle ja Antverpenistä saapuivat palosammuttajat. Myllärin omaisuus oli palovakuutettu; hän ei kadottanut mitään, vaan julisti kaikkein kuullen, että tuli ei päässyt irti sattuman tahi vahingon kautta, mutta että joku oli sytyttänyt hänen omaisuutensa.
Nello, havahtuessaan, juoksi muiden kanssa auttamaan. Baas Hoges sydämissänsä työnsi hänet pois.
"Sinä täällä hämärissä kuljeskelit," sanoi hän äreästi, "minä olen valmis lyömään vetoa, että syyn tulipaloon sinä tunnet paremmin kuin kukaan muu."
Hiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin leikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla mahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.
Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain silmin.
Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla myllärin mieliksi — ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat joka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan. Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti Nelloa.
Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä mielipidettä vastaan.
"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen, vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."
Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman vääryytensä.
Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte säälivät".
Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle, joka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa kaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä pikkuinen maailma oli äissään hänelle.
Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin oli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona. Nyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi Nelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he jäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa; hädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei heillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli kauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama äyri.
Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne olivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella kaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he tämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.
Joulu-juhla lähestyi.
Olivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa korkea; jää oli paksu ja vahva.
Tähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.
Köyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä, matalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia sokeri-leivoksia.
Hevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan padassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien neitosten kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon tahi sieltä kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten pikku mökki oli aivan pimeä ja hyvin kylmä.