VIII.
KARKURI.
Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.
"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra, mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan giljotiinille."
Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:
"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin. Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa. Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.
Harriman."
Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen asiapaperin lompakkoonsa.
Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista, ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.
Mutta — Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää sitä ohitseen.
Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista, mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän leveni kuin susi lammaslaumassa.
Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.
Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi, ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.
Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.
No niin — kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta. Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.
Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä. Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat jokaisen kolon.
Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen kannua bensiiniä.
Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella herrasmiehellä oli hyvä etumatka.
Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat häntä.
Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.
Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.