XI.
KOHTI SUURTA HILJAISUUTTA.
Oli ollut ihmeellinen, sumuinen aamu, sellainen, josta Pariisissa ei ole puutetta keväisin. Mutta lähestyttäessä puolta päivää tuli jostakin heikko, virkistävä tuulenhenki, joka hellävaroen kuljetti pois aamupölyt suurkaupungin kasvoilta.
Harriman seisoi kevyeen lentäjänpukuun puettuna voimakkaan yksitason vieressä. Koneen siivet olivat lyhyet, ja siinä oli iso, tiiviisti suljettava hytti. Juuri nyt sukelsi voimakas, partainen pää esiin sen avonaisesta luukusta.
"Minä luulen, että kaikki on nyt kunnossa", sanoi mies ja loi vielä yhden tutkivan katseen köysiin ja tankoihin. "Ja jos akkumalaattori tuolla alhaalla pitää, mitä lupaa, niin voitte lentää suoraa päätä taivaaseen."
"Se onkin aikomukseni", vastasi amerikkalainen kuivasti.
Ranskalainen insinööri loi hieman ihmettelevän katseen nuoreen lentäjään, joka oli saanut päästötodistuksensa kahdeksan päivää sitten, mutta kuitenkin lensi kuin vanha tekijä. Itsekseen hän luultavasti ajatteli, että amerikkalaisilla lienee yleensä erittäin tyhmä tapa ilmaista tavallisia asioita, mutta ei sanonut mitään.
Ylimalkaankin Henry Farman oli mahdollisimman harvojen sanojen mies. Hän kuului jo lentotaidon ikämiespolveen ja olisi voinut jo vuosia sitten asettua laakereilleen lepäämään. Mutta ihmiset, jotka ovat matkustelleet paljon ilmassa, eivät mielellään lepää ennen kuin kuolema heidät korjaa.
Oli tuottanut nautintoa hänelle tämän uuden Kervel-koneen rakentaminen, koneen, joka oli varustettu omituisella sähkömoottorilla, hämmästyttävän kevyellä työkykyynsä nähden. Hän aavisti, eikä syyttä, että Ilmari Erkon akkumalaattori saa aikaan mullistuksen lentokoneiden ja kaikkien muiden kulkuvälineiden alalla. Mutta erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen, hän ei ollut vielä päässyt sovelluttamaan keksintöä käytäntöön.
"Te voitte tällä koneella saavuttaa minkä tahansa korkeus- ja pituusennätyksen", sanoi hän astuessaan alas koneesta. "Akkumalaattori on niellyt sähköä niin paljon, että tuntuu kerrassaan uskomattomalta… Se voi viedä teidät vaikka Marsiin", lisäsi hän piloillaan.
"Miksi juuri Marsiin?" kysyi amerikkalainen terävästi.
"Tai mihin hitolle itse haluatte", vastasi Farman hieman kärsimättömästi… "Teillähän on pitkän matkan eväätkin… Matkustatteko yksin vai tuleeko Marconi mukaan?"
"Matkustan yksin", vastasi Harriman äkkiä innostuen. "Marconi on, kuten tiedätte, S:t Vincentissä. Hän tulisi iloiseksi, jos lähettäisitte hänelle ilmoituksen lähdöstäni. Siinä voisitte sanoa, että minulla on mitä parhaat toiveet tehtäväni onnistumisesta. Tuon koneen turvissa luulen olevani suojattu kaikilta onnettomuuksien mahdollisuuksiltakin. Jos palaan takaisin, niin tapahtuu se vain siksi, että avaruus on paiskannut minut helmastaan. Mutta silloin ei minussa enää ole henkeä. Sanokaa hänelle tämä."
Farman katsoi tarkkaan nuorta lentäjää.
"Te olette minusta juuri sen näköinen kuin voisitte antautua vaikka minkälaiseen epätoivoiseen yritykseen", virkkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Mutta se ei kuulu minulle. Kaikki suuret keksinnöt ja löydöt juontavat alkunsa jostakin epätoivoisesta teosta. Kun Orville Wright ja minä — siitä on jo melkein ihmis-ikä kulunut — lentää räpyttelimme näillä seuduin, ei kukaan tahtonut vakuuttaa meidän henkeämme. Ensimmäiset sadat metrit lentämisen historiassa ovat maksaneet monta ihmishenkeä. Ja nyt te tahdotte lentää kuuhun tai ainakin sinne päin. Vanhat ihmiset sanoisivat varmasti sitä hulluudeksi. Minä puolestani en koskaan tule niin vanhaksi, että estelisin nuorta miestä tekemästä jotakin uhkarohkeata tyhmyyttä silloin kun on kysymyksessä uusien alueiden voittaminen tieteelle."
"En tiedä, mitä voitan", mutisi amerikkalainen melkein vihaisesti.
"Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää."
"Entä henki?"
"Se on erinäisistä syistä menettänyt kaiken arvonsa täällä maan päällä. Eräät ihmiset eivät osaa puhuakaan mistään muusta kuin laeista ja viranomaisista. Äitini, joka oli Bostonissa pesijättärenä, sanoi usein, että minä muka ennemmin tai myöhemmin joudun helvettiin. Tahdon saattaa hänen ennustuksensa häpeään ja koetan saavuttaa taivaan niin kauan kuin vielä on aikaa. Mutta kuka pentele siellä sormielee konetta?…"
Kumpaisenkaan huomaamatta oli eräs harmaaseen urheilupukuun puettu mies hiipinyt lentokoneen taakse, jossa hän korvat hörössä oli kuunnellut viimeistä keskustelua. Hän vapisi innosta ja hänen oikea kätensä puristui tiukkaan browningin kahvan ympärille.
Siellä oli todellakin Joshua P. Niggitts. Ja nyt tuo luureunarillirakkari oli kuin olikin kiikissä. Onneksi hän oli ehtinyt ajoissa!
Varmemmaksi vakuudeksi salapoliisi kapusi ylös toiselle siivelle, välittämättä vanhoista S:t Vincentin aikuisista romurautakasan aiheuttamista naarmuista. Ja koska hytin katto oli auki, niin hän laskeutui päättävästi alas tilavaan pikku hyttiin, veti esiin revolverinsa ja vannoi karkean epäkirkollisesti, ettei Simon Newcombe Harriman kuuna päivänä pääsisi tekemään lentoretkeä hänen kanssaan eikä yksinään.
Juuri tällä hetkellä nuori amerikkalainen keksi, että joku asiaankuulumaton hääräili hänen koneessaan.
Ja seuraavassa sekunnissa hän sai nähdä näyn, jota hän kaikkein vähimmin olisi itselleen toivottanut — nimittäin Pinkertonin asiamiehen seisomassa keskellä hänen lentokoneensa pyhättöä revolveri toisessa ja sinetillä varustettu paperi toisessa kädessä.
"Lain nimessä", ärjäisi Joshua nyt toista kertaa verrattain lyhyen ajan mittaan, "minä vangitsen teidät, Nathanael Smith, murhasta syytettynä."
Kaksi viimeistä sanaa hän suorastaan sähisi — lähinnä vaikuttamaan todistajaan, joka osui olemaan läsnä.
Mutta Farman ei ollut juuri tietääkseenkään Niggittsin salapoliisi-eleistä. Hän kääntyi Harrimanin puoleen.
"Taivaan matkasta ei siis tällä kertaa taida tullakaan mitään", sanoi hän nauraen.
"Ei, nyt mennään ensin New Yorkiin ja sitten helvettiin", riemuitsi
Niggitts.
"Minuutin kuluttua lähden", sanoi Harriman ja kietaisi kaulaliinansa tiukempaan kaulansa ympärille.
"Se saadaan nähdä", ulvoi salapoliisi.
Hän sai tosiaankin nähdä sen — ja vielä muutakin.
Pantterin vikkelyydellä Harriman hyppäsi siivelle. Niggitts ampui, mutta ei tietenkään osannut. Sen sijaan osui häneen nyrkinisku, ihan silmän alle, siinä olevaan arkaan hermoon. Se salpasi hänen kaunopuheliaisuutensa vahvojen telkien taakse. Hän vaipui läjään hytin pohjalle, jossa hän ensimäisen minuutinpuoliskon ajan kuvitteli olevansa höyryvasaran alla Bethlehemin terästehtaassa.
Harriman yritti nostaa tajutonta miestä ulos hytistä.
Silloin hän kuuli Farmanin äänen:
"Jos aiotte taivaaseen, niin kiirehtikää. Tuolta tulee joku yli kentän, ja vauhdista päättäen hän on ranskalainen salapoliisi."
Silloin amerikkalainen muuttui yhtäkkiä teräkseksi ja raudaksi. Hän päästi Niggittsin irti, veti alas hytin katon ja tarttui ohjauspyörään. Dynamo pirisi, potkurit liikahtivat ja sähisten lensi voimakas yksitaso yli kentän, kohosi äkkiä ja liukui keula edellä kohti aurinkoa ja eetteriä, Joshua P. Niggittsin vähitellen täristessä takaisin tajuntaan.
Mutta Farman jäi seisomaan ja seurasi kauan silmillään poismenevää.
"Se nuoriso, se nuoriso", mutisi hän. "Maa ei enää riitä sille. Nyt se jo lähtee painiskelemaan tähtien kanssa!"