X.
POLOINEN ISÄ.
Harriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä ottaa kone haltuunsa.
Hän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli lähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon arvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri palannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.
Nuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten hyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten tunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä haavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija eikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa matka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut sille ajatuksen hiventäkään.
Ja sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt vietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä pyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.
Vain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni valoisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen jälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.
Mutta kun amerikkalainen kömpelöllä tavallaan oli pyytänyt anteeksi ja maininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin tuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan mielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli välkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi näyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti Kaanaanmaata.
Debusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän morsiamesta.
"Tiedättekö", sanoi hän vilkkaasti, "minulla on täällä raskaassa yksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni elää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta, joka on antanut minulle hiukan lohtua."
"Ja nyt kerron teille", jatkoi kemisti hidastellen, "jotakin, jota en tähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani käyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen pimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä on Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä tunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki yllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on tullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon antautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä ilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni Dufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä oleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan. Nämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen."
"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon yrittäminen. Yhtäkaikki — sieltä lähti ulos yksi lentokone noin minuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni Dufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen ja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi melkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun tyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista löydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä nyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä, mutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan sulhastansa."
"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin", pisti väliin Harriman, joka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.
Debusson nyökkäsi surullisesti.
"Niin, epäilemättä asian laita on niin", sanoi hän. "Mutta tämäkin tieto kuuluu yksinomaan minulle ja Dufresnesille. Emmekä me ole tahtoneet tahria hänen muistoansa — pikku Clairen vuoksi. Mutta nyt saatte kuulla lisää. Dufresnes lentäjineen ajoi takaa lentokonetta, joka oli aseeton. Mutta tämä nousi niin nopeasti ja niin korkealle, etteivät toiset voineet seurata sitä. Dufresnes oli menettää henkensä sillä matkalla. Hän saavutti korkeuden, jossa tavalliset happikojeet eivät riittäneet. Hänen kätensä ikäänkuin jäätyivät. Kone alkoi syöksyä maata kohti. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi siitä ulos ja pelastui laskuvarjostimen avulla. Hänen viimeinen näkemänsä oli tuo toinen kone, se, jota hän ajoi takaa. Se suorastaan syöksähti ulos avaruuteen, jossa sen nielaisi itse aurinko. Se näytti loistavalta saippuakuplalta, joka haihtui valtavaan valomereen. Se katosi kipinäsateeseen, eikä Dufresnes nähnyt sitä enää."
"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut nähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä."
"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan alas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli murtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin ehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen, oli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt salakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen urhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman — ja kerrassaan tuloksetta. Parikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät mennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain tiedettiin olevan olemassa."
"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes selittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala olisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena hän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja rauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun luullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä: unta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen… Väkeväluonteisille miehille käy usein niin."
Henry Debusson huokasi raskaasti.
"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin", jatkoi hän, "ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä tyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!"
Harriman nousi.
"Jos tapaan tyttärenne", sanoi hän rauhallisesti, "sanon hänelle teiltä terveisiä."
"Mitä tarkoitatte?" änkytti vanhus.
"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni", lausui amerikkalainen koruttomasti… "Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot paremmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne jälleen."
"Uskomatonta", mutisi Debusson. "Mutta jos asia on, kuten sanotte, kuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?"
Harriman hymyili — hieman ylenkatseellisesti.
"Jokainen, joka syöksähtää ulos maan ilmakehästä, joutuu pakostakin saman kiertotähden magnetismin piiriin ja kulkeutuu uuden painolain mukaisesti."
"Mutta kuinka kauan mahtaakaan tämä matka kestää?"
"Niin, se on asia, jota en ymmärrä. Mutta John Lange ja hänen vaimonsa ovat päässeet perille tarvitsematta kuolla nälkään. Se riittäköön meille. Ja nyt hyvästi sitten!"
Debusson aikoi sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti muudan kalpea mies, joka toisten huomaamatta oli astunut huoneeseen. Mies oli kapteeni Dufresnes. Hän näytti olevan yhtä käherretty ja karski kuin niihin aikoihin, jolloin hän oli ilmalaivueen päällikkönä. Mutta hänen silmänsä olivat käyneet merkillisen sameiksi ja kauaskatsoviksi. Hän astui suoraan amerikkalasen luo.
"Teillä on pitkä matka edessänne", sanoi hän omituisella, verhotulla äänellä. "Varokaa suurta valoa ja syvää vettä. Sillä aamuruskon ulkopuolella on raja — äärimmäinen raja!"