XV.
KOHTI TAPAUSTEN AAMUA.
Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.
Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.
Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää, lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen. Mutta mihin — siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin, voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.
Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi. Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä — eikä siellä ollut mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten välillä.
Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi — huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin kohdistuvista tiedoistaan — itsensä lopulta pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.
Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti hänet näiden luo asumaan.
Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.
Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se tarujen korkea olento — se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo kaukaisessa kaaoksessa.
Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen, rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä ylellisyysesineenä.
Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen, kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki — kerrassaan kaikki. Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta vähälahjaisen Aapelin.
Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia. Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että hampaita — mitä milloinkin tarvittiin.
Mutta nyt — niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään suututtanut häntä enää.
Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka, kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä leijonan että lampaan…
No niin — Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin — nyt täytyi tapahtua jotakin.
Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.
Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa eläinkallossaan.
"Khrein khli", virkahti hän.
Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.
Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi häneltä hengen.
Se oli lentokone.