XVI.
OUTOJA VIERAITA.
Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.
Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti, joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan kuvata.
"Trkhi, khitl, klokh?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.
"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi… "Jumalauta, eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"
Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.
"Tla pliskl?" kysyi hän taas.
Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa. Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta hirviötä kohti… Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta siitä että tämä vain näytti kävelevän!
He tulivat siis perille yhtaikaa.
Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat, jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla neliöpaasilla.
Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin pelontapaista.
Seuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun perästä se lensi auki.
"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu. Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä lentokoneen matkustajat lähempää.
Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia. Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.
Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan toivo saada seuraa hänet nyt pettävä… Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä tekisi kahdella vainajalla!
Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka todistivat sekä voimia että harjaannusta.
Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.
John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin liikkein.
"Tla pliskl", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.
Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen ympärillään.
"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa… "Elävätkö he?… Ja tointuvatko he pian?"…
Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.
"Tlopl, tilitl, tliml", torui ukko häntä. "Stal, slimtl, sloli", lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.
John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:
"Tlo pi lopl!"
Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.
Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin marathon-juoksija.
Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen, jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella, ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä. Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.
Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.
Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:
"Stlulp!"
Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät huulensa ruukun laitaan ja joivat — niin, joivat itselleen elämän.