XVII.
KAKSI VELJESTÄ.
Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.
Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen, että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa, joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta — iloksi askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.
Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi, antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet — luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat — elä pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta, vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle — mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?
Niin — ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia… ei, lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.
Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön aikaansaamaa voimiensa palautumista.
John Andersson jäi neuvotonna seisomaan — kykenemättä suutansa avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat silmät?… Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo. Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.
Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa. Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan. Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen mielestään mahdottomuus.
Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.
Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies, käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.
Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.
"Konjak", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo raastinraudan päällä.
Andersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta "konjak" on kauneimpia kansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku, myöskin ruotsalaisen korvissa.
"Täällä ei ole konjakkia", sanoi Andersson. "En ole nähnyt ryyppyä kahteentoista kuukauteen".
Mutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.
"Konjakkia", kuiskasi hän käheästi. "Pikku tuikku, monsieur!"
Mutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies käänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Ensin niihin tuli ihmettelevä — tutkiva ilme, joka sitten muuttui ajattelevaksi — sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja viimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja toista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa työläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.
Ja nyt — tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen maahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä hirveätä hän nyt näkikään?… Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen, puoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja karvapeitteiset kynnet!… Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin näkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä hulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun eräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan arkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä mahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka aikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan ylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin ylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei hyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin kun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että tämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean luonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati kädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja vaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?
Niin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen silmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut toivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva sormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja varmoin liikkein.
Vanhus taisi kyllä enemmän kuin "isämeitänsä" — jota hän muuten tuskin ymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi muutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden — hänen oli vaikea löytää sanoja.
Samassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin hoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen jättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä puhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen maisemaan.
"Me emme luultavasti ole maapallolla?" kysyi hän englanniksi.
"Emme", vastasi Andersson.
"Missä olemme?"
"En tiedä."
"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?"
"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson".
"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange."