XVIII.
VAKAVIA VALMISTELUJA.
"Nähkääs", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille, "me emme ole naimisissa."
Andersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä mies.
"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme", jatkoi toinen rauhallisesti. "Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me lähdimme karkuun."
"Karkuun? — Oliko se välttämätöntä?"… Anderssonin siveelliset epäilykset valveutuivat yhä enemmän.
"Oli", vastasi toinen kylmäverisesti. "Se oli ihan välttämätöntä, jotta
Claire ja minä pääsisimme naimisiin."
"Claire?"
"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja tehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä muukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar — te ymmärrätte?"
Andersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän ajatteli taalalaistyttöänsä.
"Sitten menetin palveluskykyni", jatkoi Lange. "Myrkkykaasut. Tulin sokeaksi. Hän pelasti henkeni."
"Ihastuttava neiti", mutisi Andersson miettiväisenä. "Mutta minä en pidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea saada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta."
Lange katsahti kummastellen häneen.
"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta", sanoi hän. "Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että meillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta hänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään todistajana olemista vastaan?"
Andersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut ruotsalainen.
"Se on oleva iloni", sanoi hän. "Mutta saatte tyytyä minuun sen näköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa."
"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki mahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?"
"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien pituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä. Mutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?"
"Luonnollisesti."
"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367 kertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen vuosi."
"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin", mutisi Lange.
"Lämminkö?… Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette voisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi täällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät muutamia metrejä pinnan alla."
"Entä vuodenajat?"
"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei kunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää uusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan. Luulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole tiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei ylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä. Mutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten onhan meidän jouduttava häihinkin!"
John Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein karkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna lehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan käännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.
Nuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla taivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria seikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua paikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja Amazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen vakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa hyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset. Niin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.
Mutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin neliöihin — tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain lähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat johtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään ihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen mieltään — mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän häämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?
Hän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan maanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet huoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella, rivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.
Kaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka nyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi kulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku olennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen mieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän leveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat koirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä vaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.
Tavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties nauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti parhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John Lange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän silmissään sen loisteen — sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen, johon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja eleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa homo sapiens-suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.
Norjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:
"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?"
"Mahdotonta", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. "Minun kielitaitoni on hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä, joiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan käsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa. Eivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa joku eläin, jonka nimi — niin, mikä sen nimi onkaan…?"
"Kameleonttiko?"
"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan nähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä. Heidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi. Katsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä — aika ajoin vaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten kielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?… Vaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki… He ovat kyllin valistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka kuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat olennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He keräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän tiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille mitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo vanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen… Ja tätä vihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille. Sillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia — mikäli olen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa. Niinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut kertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia on olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan teljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua… Tahdon nyt muuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä taivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei tunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen minulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun arvostelukykyyni… Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä vain hyvin tavallinen oppimaton mies… Mutta sen minä ymmärrän, että täkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin jättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään etäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä ei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas kansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät paikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On mahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei kylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen… Mikäli minä voin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin käyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan sähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon, ja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei ole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla, monimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin…"
Anderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.
Sillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he seisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen punainen nenänsä loisti.
"Kaikki on valmiina", virkkoi hän juhlallisesti. "Morsian odottaa!"
Taas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme. Hän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa. Kiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan kamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen. Sitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat häntä.
Vanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He katsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat perästä.