XIX.
HÄÄT TUNTEMATTOMALLA TAIVAANKAPPALEELLA.
Se maja, jonka John Andersson oli hommannut norjalaiselle vieraalleen, oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti lirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.
Päivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut "salongin" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan uskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen pielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin ilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita noudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja se oli hyvin puoleensavetävän näköinen.
Mutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja pikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja hyvällä tuoksulla.
Omituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta ruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut neliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin voimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.
Joka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis taivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään liaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja niin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa pappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla, oli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja makua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja tämä sanoi jo paljon!… Niin, — paikka soveltui tosiaankin alkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi juoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.
Siitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä papiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen hieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka ravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta. Tuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän vieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös — ja tässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin Melunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa. Siitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia toimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten syntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen jumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet eroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja horjuvia maan asukkaita — ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla taivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa kiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa heikoille synnin vaarallisista iloista?…
Luultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa olosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden ympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili heidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän päistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Sitten juhlamenot alkoivat.
John Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään morsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi Claire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut morsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä kävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä talosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä voitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja kalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma hehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.
Mutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän kuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja arvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan johdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli määrä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.
Vanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät silmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä kummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?…
Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi — uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli olevinaan?… Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.
Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät epävarmoiksi. He ihailivat — puolittain vastoin tahtoaan — hänen hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.
Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen, lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein kauniiksi. Ah, — naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien vesi…
Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla jaloillaan seisova mies — hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.
Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja — he unohtivat kokonaan missä olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta — niin, aina äärimmäiselle rajalle saakka.