XX.
KUHERRUSKUUKAUSI.
Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana — kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.
Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange. Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana — Claire oli nyt ja tästä lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.
Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka — synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää heissä eloon.
Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan yksinäisyydessä — että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi kahdelle rakastavaiselle sydämelle.
Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle, jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa — saa kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.
Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen laulua.
Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle erikoisen leiman — sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen, rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen, mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.
John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea sanomalehtiä, ei romaaneja — kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille. Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia, eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.
Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki muut äänet vaikenemaan.
Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä, joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat kateudesta keltaisiksi.
Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän hipiä muuttui ruosteenpunaiseksi — selvä tyytymättömyyden merkki. Andersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että hän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät toivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista vastustusta.
Mutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän tahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö sieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä lentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut bensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän oli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta enempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli viisasta päätänsä.
Sitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja puristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä tuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti sihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen syttymään ilmiliekkiin — joka kuitenkin heti taas sammui… Mutta sauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti ja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa oli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.
Annettuaan nämä taidon- ja voimannäytteet ukko pisti sauvan ruohopukunsa alle ja odotti salaa ylpeillen vieraittensa kiitosta.
Eikä sitä tarvinnut pitkään odottaakaan. Pikku Claire, jolla oli erinomainen kielikorva ja joka oli Anderssonin pieneltä ystävättäreltä saanut erikois-opetusta, yski ja pärski ihastustaan äijän mieliksi, John Lange hakkasi polviaan, mikä temppu täällä kuten muuallakin merkitsi erityistä kunnioitusta, ja pappi risti silmiään ja ajatteli pirua. Kaiken tämän äijä käsitti kiitokseksi. Ja siitä hetkestä hän alkoi mielistyä näihin muukalaisiin — olihan hauskempaa antaa näytöksiä näille kuin vanhoille aurinkovuoren vanhuksille ja tämän ikävän kaupungin kanavatyöläisille. Papista hän piti erikoisesti, mutta eipä hän enempää kuin toisetkaan tietäjät, voinut vastustaa John Langenkaan häikäilemätöntä tiedonhalua. Ovathan oppineet herrat säännöllisesti turhamaisempia kuin mikään muu maan pinnalla mateleva. Eikä tämä pieni ja hyvin järjestetty kiertotähti siinä suhteessa ollut mikään poikkeus säännöstä.
Kun siis norjalainen väsymättä pyyteli saada nähdä hiukan enemmän taivaankappaleen ihanuuksia, vaaleni tietäjän hipiä kerta kerralta yhä enemmän — pysähtyen lopuksi hyväntahtoiseen lohenpunaiseen. Samalla hänen nenänsä hikoili tavallista enemmän minkä Lange oli myös arvellut merkitsevän suopeutta… Hänen johtopäätöksensä osoittautuikin oikeaksi. Varhain eräänä aamuna tuli koiramainen olento ja herätti molemmat aviopuolisot kohteliaasti mutta samalla päättävästi.
John Lange rouvineen puki kiireesti vaatteet ylleen ja seurasi miellyttävää koiraa. Andersson seisoi jo ulkopuolella pimeässä. Hän selitti, että, mikäli hän ymmärsi koiraa, kutsun oli lähettänyt kiertotähden hallitsija. Samassa valot syttyivät. Ruotsalainen ei oikein pitänyt tästä aamuherätyksestä, joka oli vastoin maanalaisen kaupungin kaikkia tapoja ja tottumuksia.
Kaduilla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mutta hiukan etempänä he kohtavisat papin, joka näytti uniselta ja tyytymättömältä, ja pantterimaisen olennon, joka miellytellen ja mairitellen koetti häntä lohduttaa.
Pieni seurue lähti sitten, koira etunenässä, erään suuren kanavan luo, joka näytti olevan tavattomasti kuohuksissa. Iso neliönmuotoinen lotja, valettu jonkinlaisesta keltaisesta betonista, odotti heitä rannassa.
Koira hyppäsi siihen ja pyysi toisia tekemään samoin. John Lange rouvineen olikin heti perässä, mutta ruotsalainen ja pappi eivät näyttäneet halukkailta tähän aamuseikkailuun. Iso kissa kuitenkin tyrkkäsi heidät ystävällisesti alukseen, koira irroitti kiinnitysköyden ja seuraavassa tuokiossa oltiin keskellä kohisevaa virtaa.
Vauhdilla, jota ei kukaan heistä osannut mitata, he liukuivat pois. Valaistu kaupunki katosi melkein heti näkyvistä ja alus syöksyi natisten ja paukahdellen pikimustaan pimeyteen.
Niin kului puolituntinen, eikä mitään tapahtunut.