XXII.
LUURANKO.
Ihmisluuranko on syystä tai syyttä luettu maapallon kamalimpien esineiden joukkoon.
Ihan täytyy ihmetellä, että tuo sama laitos, joka niin erinomaisella tavalla pönkittää ja kannattaa meidän elimiämme ja jonka varassa me — kuka onnellisemmin, kuka onnettomammin — vaellamme läpi elämän, herättää meissä vastenmielisen tunteen. Syynä on kenties se, etteivät ihmiset enempää kuin eläimetkään ole luurankoina juuri hauskan näköisiä. Eivät edes suurimmat sankarit — Ramses toisesta Kaarle kahdenteentoista — esiinny edukseen luurankoina. Etenkin pääkallossa on jotakin epämiellyttävää, silloinkin kun sen kaikki 32 hammasta ovat tallella. Ja miksi Herran nimessä luurangon pitää irvistää…
Monet ovat kiinnittäneet huomionsa tähän kysymykseen. Edgar Poe oli, kuten tunnettua, ihastunut kaikkeen, mikä koskee luurankoa. Ja hänen on onnistunut lisätä kammoa pääkalloa kohtaan. Eikä hänen oppi-isänsä Hoffmann ollut hidas hänkään säikyttelemään aikuisia ihmislapsia fosforihohtoisilla luilla.
Mutta nehän kuuluivat maapallolla oleviin luurankoihin. Kuinka toiseksi muuttuukaan asia, kun tapaa ihmisluita ja muita jäännöksiä, melkein kuuden jalan korkuisia, etäisellä taivaankappaleella!
Älköön siis kukaan ihmetelkö, vaikka Clairen kasvot kalpenivatkin hänen nähdessään tämän tähtimuseon kalleimman ja harvinaisimman esineen.
Äijä näytti katselevan sitä jonkinlaisella viileällä, tieteellisellä silmällä. Hän luonnollisesti osoitti sille yhtä suurta anatoomista kunnioitusta kuin eurooppalainen professori Neanderthal ihmiselle, tähän ensi kertaa tutustuessaan.
Pappi risti silmiään herkeämättä. Hän ei pitänyt tästä huvimatkasta.
Hän ikävöi takaisin elämänveden partaalle ja tunsi jo kamalaa janoa.
Sitäpaitsi hän oli tottunut tarinoimaan sen nuoren tytön kanssa, joka
kohdisti hänen henkilöönsä niin suurta ja kunnioittavaa luottamusta.
Mutta John Lange ei tuntenut mitään pelkoa luurankoa kohtaan. Mitä suurimmalla harrastuksella hän tutki tuota merkillistä oliota. Hän totesi pian, että siinä oli mies, joka oli menettänyt henkensä parhaassa miehuuden kukoistuksessa. Aivokoppa oli hyvin jalon muotoinen, voimakkaine eteenpäin pistävine niemekkeineen, jotka usein todistavat rohkeutta ja päättäväisyyttä.
Mikähän ihme oli tuonut pois maapallon radalta tämän nuoren miehen, joka epäilemättä polveutui menneiltä ajoilta, jolloin lentäminen vielä kieriskeli kapaloissaan?
Tähän kysymykseensä hän kuitenkin sai osittaisen vastauksen. Sillä kylkiluiden välistä löytyi pieni musta esine, jonka lähempi tarkastelu osoitti meidän isovanhempiemme aikuiseksi lompakoksi. Vuodet olivat pidelleet nahkaa kovin kourin, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti, että lompakon entinen komeus olisi kadonnut jäljettömiin. Se sisälsi kymmenen kuningasvallan aikaista kultafrangia sekä paperin, jossa oli hiukan haalistunut mutta silti selvä kirjoitus:
Täten kehoitetaan kaikkia, joiden puoleen insinöörikapteeni Eugene Pierre Suffrenin täytyy kääntyä, auttamaan häntä parhaan kykynsä mukaan neuvoilla ja teoilla isänmaan hyödyksi.
Pariisissa tammikuulla 1871.
Trocher
John Lange loi ihmettelevän katseen vaimoonsa ja ojensi paperin tälle.
"Hän on teikäläisiä ja on viisikymmentä vuotta sitten eksynyt tänne ylös. Tämäkin on niitä arvoituksia, joita ei kukaan osanne koskaan selittää. Pariisin piirityksen aikana vuosina 1870 ja 1871 lähetettiin kaupungista, kuten tunnettua, ilmaan monta ilmapalloa. Yksi niistä, 'Ville d'Orleans', ajautui Li-tunturille Norjaan. Se oli muuten ihan luonnollista. Kapteeni Suffrenilla ei ole ollut samanlaista onnea. Hän on kohonnut ilmaan, on ehkä yläilmoissa joutunut hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin ja tavalla tai toisella paiskautunut toisen kiertotähden radalle ja pudonnut tänne ruumiina — kuollut joko nälkään tai ruhjoutumalla. Edellinen on minusta luultavampaa, sillä luurangossa ei näy mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Suuren, väkevän ja rohkean miehen kenraali Louis Jules Trocher onkin keksinyt lähetikseen, jonka oli pyrittävä ulkomaailman yhteyteen. Suffren — sehän on loistava nimi Ranskan historiassa?"
"Eräällä merisankarilla oli tuo nimi", vastasi Claire. "Hän taisteli englantilaisia vastaan Intian vesillä."
John Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui:
"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja nykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä sanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin paljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he kai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla vallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi painosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä — tai ehkä ihan ilmattomassa avaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa menettämäisillään."
"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu aineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en, Jumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat viedä ihmiseltä järjen… Ja missä ihmeen paikassa me olemme? Marsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin irtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja on valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella vanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut."
Äijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää tiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja tällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia ihmeitä.
Hän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien eteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi näitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan. Ainoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein huipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille. Toisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle ja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä kysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John Lange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista kyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään aurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot, sillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.
Tämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat koverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta kellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä olivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen tykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä että katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.
Tämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin rivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata metallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä suhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten nelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka pisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.
"Tämä mahtaa olla tähtitorni", arveli Claire.
Mutta hän erehtyi.