XXIII.
NÄYTÖS.
Nyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet nyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.
Hän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja haisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka antoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut joku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi palanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia mieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen Uranienborgista.
Mutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen selitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit, näyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on paussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme jokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan jalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin erinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.
Arvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä yhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan hän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla käpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien tavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin ilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri ollut yhteyttä lauseparsien "hyvää päivää", "hyvästi" ja "kuinka vatsanne laita on?" — tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.
John Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä hänkään — vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas — pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta tieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen liikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon kurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat paukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli nyt sulkenut puhevirran.
Sitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren ampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen nelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja murisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon vallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä noudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä kiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu jokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti niitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.
Alkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen toimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja, sitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.
Äijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan heidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä vähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä nokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.
Sitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi:
"Propl, fritl, pjo!"
"Hän pyytää meitä istumaan hiljaa", tulkitsi Andersson.
Sitten ukko nousi yhtä porrasta ylemmä ja kosketti erästä kiviryhmää, jossa kivet nojasivat toisiinsa ja olivat eri tasoissa. Kuului räiskinää, kivet liikahtivat ja yhtäkkiä singahti valosäde suurta kiikaria muistuttavan torven suusta.
Säde — sanoisimmeko säde? Jättiläissalama se oli, salama, joka säkenöitsi kirkkaassa päivänvalossa ja hopeanvalkoisella loistollaan huikaisi auringonpaisteenkin. Vakaisena keihäänä se syöksyi taivaan kupulakeen ja katosi väräjävänä sädeheijastuksena eetteriin. Ei mikään maanpäällinen valonheittäjä olisi saanut niin voimakasta vaikutusta aikaan sysimustassa yössäkään. Väkevä auringonvalo muuttui suorastaan pimeydeksi tämän häikäisevän valkoisen, avaruuteen ammutun säteen rinnalla.
Maapallolaisten oli ehdottomasti pantava kädet silmilleen. Kun he ottivat ne pois, oli kaikki ennallaan. Mutta äijä ei vielä hellittänyt. Oikeana Jupiterina hän seisoi siinä. Nyt hän kosketti toista kiviryhmää, ja tällä kertaa lennähti putkesta mahdottoman suuri pallosalama. Se kiiri ylös taivaalle niin kuin valkohehkuinen tykinkuula. Näin kai olisi Birkelandin sähkötykki toiminut, jos se olisi ollut valettu kyllin suureen mittakaavaan.
"Miltähän tämä olisi näyttänyt yöllä?" mutisi Claire ja hieroi silmiään. "Valo oli niin voimakas että nytkin silmiä kirveli".
"Me emme maapallolla oikeastaan tiedä, mitä sähkö onkaan", säesti
Lange.
"Ne on pirun vehkeitä", sanoi pappi. "Joutukaamme täältä pois."…
Miesparan kurkku hehkui kuin leivinuuni.
Mutta falunilainen John Andersson ei sanonut mitään. Taivas olisi saanut sortua hänen niskaansa, eikä hän olisi pannut sitä pahakseen. Sillä hänen sydäntänsä raateli kirvelevä ikävä pienen taalalaisen tytön luo. Ja sitten vielä toinenkin asia täytti hänet jonkinlaisella pelolla. Hänen hipiänsä alkoi vähitellen muuttaa luonnettaan. Näytti siltä kuin olisi orvas ruvennut lakastumaan pois. Hän oli asunut täällä niin kauan, että ravinto ja ilma olivat alkaneet vaikuttaa hänen elimistöönsä. Hämmästyksekseen hän oli jo toisinaan huomannut nenänsä vahvasti hikoilevan — ihan niinkuin täällä syntyneiden. Nyt puuttui vain, että hän vaihtaisi ihonsa väriä aina mielialojen mukaan. Niin, että jos hänen oli palattava takaisin — sen täytyi tapahtua pian.
Siksi ei tämä suunnaton sähköpurkaus tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän antoi aviopuolisoiden tulkita ihastustaan tavalla, joka oli aito-maanpäällistä.
Ja äijä, joka oli omaksunut koko joukon maanpäällisiä tapoja ja eleitä, käyttäytyi niinkuin se jumalaistarujen sankari, jonka päähän oli pälkähtänyt varastaa Zeuksen vasama.
Mutta enempää hän ei toistaiseksi halunnut näyttää vierailleen. Nämä lähtivät heti paluumatkalle, joka tapahtui hyvässä järjestyksessä. Tunnin kuluttua he jo istuivat syömässä keittoansa työläiskaupungissa, tutun perheen piirissä.
Samana yönä tapahtui jotakin Lange-puolisojen makuukamarissa.
He nukkuivat rauhallisesti ja turvallisesti toistensa syleilyssä aina aamupuoleen yötä. Silloin John Lange yhtäkkiä heräsi ja hieroi silmiään.
"Mikä nyt tuli?" kysyi hänen vaimonsa ja kiersi ihastuttavan pyöreän ja rauhoittavan käsivartensa toisen kaulaan.
"Olen sen keksinyt", lausui John Lange yhtä ponnekkaasti ja vakuuttavasti kuin aikojen aamupuhteella Arkimedes.
"Minkä?" kysyi Claire.
"Ratkaisun ja viivat."
Silloin nuori rouva rupesi pelkäämään miehensä järkeä. Olikohan John saanut auringonpiston?
"Ah, sinä olet nähnyt unta", koetti hän tyynnyttää.
"Mahdollisesti", vastasi mies hieman hermostuneesti. "Mutta se on ollut hyvä uni. Ja minä toivon, että siitä tulee todellisuus."
Sitten hän suuteli huolet pois vaimonsa huulilta ja silmistä.