XXIV.
MORSE-SÄHKÖSANOMA.
Seuraavana päivänä oli mahdotonta tuntea John Langea. Tuo tyyni ja maltillinen aviomies oli kuin sähköllä ladattu. Ei kylläkään ole luultavaa, että aurinkovuoren tavaton purkaus olisi siirtynyt hänen ruumiiseensa. Mutta siltä melkein näytti.
Sillä tuo nuori norjalainen loisti. Hänen silmänsä paloivat, eikä hän voinut pysyä rauhallisena. Oli kuin hän olisi painiskellut jonkin mielenkiintoisen arvoituksen kanssa. Luultavasti Isaac Newton oli saman näköinen silloin kun hän istui omenapuun juurella ja hänen jalkainsa eteen putosi se merkillinen omena, josta tuli hänen painolakiensa alkusyy.
Nuorta rouvaa alkoi ihan peloittaa. Hän ei ollut unohtanut yöllistä näytelmää. Ja muutenkin hän tunsi olevansa huonolla tuulella. Hän oli nähnyt unta isästään, ja uni painoi hänen mieltään. Tätä ennen ei hän ollut ikävöinyt maata eikä isäänsä. Mutta nyt oli ikävä tullut vastoin hänen tahtoaan. Ja hän oli ajatellut Ivryn kirsikkapuita, nähnyt kukkien kumartavan metsissä ja kuunnellut lapsen jokellusta ja lapsen itkua.
Ja menneiden aikojen muistot saivat hänet vaistomaisesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän melkein kauhistui loihtiessaan silmiensä eteen sen hetken, jona hänestä oli tuleva äiti. Ah, — täällä ylhäällä ei ollut minkäänlaista tilaa lapsen itkulle eikä naurulle.
Hän taisteli ankarasti näitä ajatuksia vastaan, mutta ne olivat jo pureutuneet kiinni hänen olemukseensa eikä niitä ollut helppo karkoittaa pois. Pahinta oli, että hänen täytyi suorittaa tämä taistelu yksin. Sillä John Lange oli jo varhain lähtenyt aurinkovuorelle äijän seurassa. Mies parka, kai ne oli hänelläkin omat taistelunsa taisteltavina, vaikkei hän milloinkaan ollut sanaakaan niistä maininnut. Ja isä sitten, joka istui yksin kotona suruissaan ja lapsensa menettäneenä!… Pikku Clairen oli yhtäkkiä mahdoton pidättää kyyneleitään, ja hän nyyhkytti aivan kuin sydän olisi ollut halkeamaisillaan…
Myöhään iltapäivällä John Lange tuli takaisin. Uusi välke oli hänen silmissään, kun hän astui heidän köyhään huonepahaiseensa.
"Sinä näytät väsyneeltä", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt kaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä hymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.
"Nyt on paljoa parempi", vastasi hän. "Minusta tuntuu kuin täkäläinen ilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas hyvin."
"Pikku Claire-rukka", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti hänen hiuksiaan. "Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä menehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa."
"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin me pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta — — —"
"Mutta mitä?" kysyi mies jännittyneenä. "On siis olemassa jokin 'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme tai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?"
Nuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.
"John", kuiskasi hän, "miksi sinä joutavia lörpöttelet… Me emme ole sitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme — kaikesta."
Mies tuijotti jäykästi eteensä.
"Meillä ei ollut valitsemisen varaa", mutisi hän. "Maa oli käynyt minulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä takaisin."
"Uskotko sinä?"
"Melkein. Katsos, sitä juuri minä olen ajatellut näinä viimeisinä neljänäkolmatta tuntina. Me lähetämme sanan maahan, pyydämme toimittamaan meille sieltä apua — nyt kun kerran tiedämme että matka voi onnistua."
"Mutta millä tavalla?…"
John Lange siirtyi istumaan likemmä vaimoansa ja tarttui tämän käteen.
"Katsohan, yksi mahdollisuus on olemassa. En tiedä, huomasitko sinä lähinnä viimeisenä sotavuonna sanomalehtiselostuksia muutamista omituisista ääni- ja valoilmiöistä, jotka yhtaikaa havaittiin usealla Marconi-asemalla. Taivas oli ikäänkuin kapinassa. Tapahtui seikkoja, joita ei voitu selittää tavallisen langattoman lennättimen aiheuttamiksi. Ja nähtiin valoja, jotka olivat ihan uutta, ennen tuntematonta tyyppiä. Suuri Marconi itse kiinnitti niihin huomionsa. Hän varusti retkikunnan asiata lähemmin tutkimaan. Ja mikäli tiedän, hän rakennutti itselleen huvipurren, johon sijoitettiin tavattoman voimakkaat langattomat vastaanottovehkeet — kaikki tietysti aivan uusinta mallia."
"Sillä kertaa ei tuon nerokkaan italialaisen onnistunut keksiä näiden salaperäisten ilmiöiden syytä. Hänen oli pakko pysähtyä oletuksiin, joihin hän tuskin itsekään uskoi. Lontoossa kuulin henkilöiden, jotka olivat hänelle läheisiä, arvelevan, että todennäköisemmin nuo salaperäiset valot johtuvat toisissa taivaankappaleissa asuvien järkiolentojen tieteellisistä yrityksistä päästä yhteyteen toisten maailmojen kanssa. Hän oli siis oikeassa, mikäli valosta on kysymys. Sen me näimme eilen. On varmaa varmempi asia, että aurinkovuoren sähkövalo-aallot, joiden voimaa ei voida mitata maallisilla mitoilla, vaikeuksitta ulottuvat maahan asti. Ja niiden näkeminen sai aikaan riidan, johon sekaantuivat kaikki maapallon tähtitieteilijät ja fysiikantutkijat."
John Lange pysähtyi hetkeksi. Hänen silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kauastähtäävä ja uneksiva katse.
"Näihin valoaaltoihin", jatkoi hän sitten, "minä perustan toivomme. Niissä on meidän mahdollisuutemme… Ja viime yönä minä ikäänkuin näin sen tien, jota meidän on vaellettava päästäksemme takaisin maan päälle".
"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka…"
"Niin. Katsos, oli kerran eräs amerikkalainen, joka harrasti maalaustaidetta ja fysiikkaa. Molempia yhtä paljon. Hän syntyi Charlestownissa Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuoli seitsemänkymmenen ikäisenä. Lystikäs mies. Hänen nimensä oli Samuel Morse. Hän se keksi viivat ja pisteet. Kaikenlaatuinen sähkötys on tähän päivään asti nojautunut tähän järjestelmään. Ne ovat epämukavia nämä lyhyet ja pitkät merkit, mutta ne ovat varmoja."
Claire katsoi haltioituneena mieheensä.
"Ja nyt sinä siis aiot lähettää Morse-sähkösanoman maahan aurinkovuoresta?"
"Niin", vastasi mies lyhyesti, "se on aikomukseni. Olen entinen sähköittäjä. Ja kone toimii tyydyttävästi. Sen sain tänään selville kokeilemalla. Mutta ihmeellisintä on, että äijä käsittää tarkoitukseni. Ja nyt hän lataa minkä ennättää akkumulaattorejansa. Koko aurinkovuori on kuin noidankattila. Sihisee ja kiehuu kaikissa kanavissa, ja kipinöitä lentää jokaisesta kivestä. Sain tänään nähdä vilahduksen siitä työstä, mitä täällä tehdään. On siinä vauhtia! Pitäisi lähettää maasta muutamia stipendiaatteja tänne oppimaan, kuinka työtä on tehtävä. Eikä täällä ole mitään tyytymättömyyttä, ei palkkatariffeja eikä suurlakkoja. Nuoret puskevat, vanhat johtavat. Kaikki tähtää yhteiseen hyvään. Oikea idylli, mutta ikävin idylli, minkä olen eläissäni tavannut. Niin, että mieluimmin minä sittenkin toivon maapallon vihollisuuksia, taisteluja, kateutta, riitoja, liikemiesmoraalia ja Rasmussenin tapaisia tirehtöörejä."
"Sinä haaveilet", sanoi Claire hymyillen. "Mutta mitä aiot sähköittää?"
"Se on jo täällä", vastasi John Lange ja iski rintaansa povitaskun kohdalle. "Sanomassa on monta sataa sanaa. Ja koska jokaiseen kirjaimeen tarvitaan monta merkkiä; niin salamoita siinä kysytään. Mutta äijä varustelee parhaan kykynsä mukaan. Ja viiden päivän perästä räiskyy."
"Mutta kenelle sähkösanoma on osoitettu?"
"Marconille."