XXV.
AVARUUDEN HALKI.
Hänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi hän ollut pyörivässä tynnyrissä.
Mutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin tällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin pystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani hänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää… Pienen kiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne sitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli seisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin kerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.
Hänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin jostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa kiljui, hänen päätänsä särki — ylimalkaan hän ei ollut ensinkään kadehdittavassa tilassa!
"Piru vieköön kaiken", mutisi nuori ylioppilas ja katseli pulloa. Mutta sterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui kitkerältä.
Sitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka kerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen takanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston salapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä toiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei mies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen pähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti Pariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.
Lentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä Niggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän oli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki. Niggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut useita vuorokausia.
Harriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän olisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä avaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts hellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on ihan kuollut.
Niggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti suljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä toiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki kovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi nimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun ennestäänkin heikosta elämänlangasta.
Amerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan oli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John Langeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan. Ennemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin olisi aika toimia.
Sitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo raskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa, mutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa, vaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän keskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava kunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen kiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden taivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja rakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.
Ja mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista päättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?
Simon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi naisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta toiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen näkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin viheliäistä, huonon amerikkalaisen "mestarin" töhertämää öljymaalausta. Se oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja lähetyssaarnaajiin.
Hän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli nähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä liikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen käsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.
Mutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän oli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen silmiensä ohi — siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja varieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia tanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine pitsi-alusvaatteineen — sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva eetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas valkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi vivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt häntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut hitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman alemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein vastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin uuden ilmakehän ulkoreunaan.
Harriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Oli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen ihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut ruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa istumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän kirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty tuhansilla naskalinterävillä neuloilla.
Myöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona, että jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä virkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja puristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.
Tämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen ihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko taivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän voisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja teettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä salapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana valtiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua siitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti hänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin mies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi — vaikka häneltä puuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein mäsänä.
Nuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua, kun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran tavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja roikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista hyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä piirre… Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole hiukan ahkerammin?
Niggittsin ihmisarvo oli — kuten kai on selville käynyt — vähäinen, mutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti Harrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti sulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri kauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei millään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin amerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee kynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!
Parempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä väite kaivannut.
Mutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi selvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa elementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia peräsinten liikkeitä.
Silloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon akkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi tyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät harmahtavaa ilmaa.
Nyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi hänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun läpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka jakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi neliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka sumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään eloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään kalalokkia lentänyt häntä vastaan.
Harrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin aurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.
Silloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli ympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.