XXVI.
PELASTAJA.
Ei ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin eteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa kasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään. Mikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin havaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli, ei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen ilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa minuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella ulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta. Ikäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan, mutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto otti uutta vauhtia ja voimaa.
Hän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa varassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos, kuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan seuraavat käskevät sanat: "Kädet ylös!"
Harriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa osui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei ollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen hervotonna hänen kaulansa yläpäässä.
Silloin entinen jalkapalloilija nauroi, ja tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta hänen elämässään, jolloin hän suvaitsi päästää ilmoille moisen kurkkuäänen. Sitten hän tarttui hellästi Niggittsin ranteeseen, ja väänsi helposti aseen tämän kankeasta kädestä.
"Lain nimessä…" mutisi salapoliisi, mutta sitten hän ei jaksanut enempää. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, se oli jäävä hänelle ikuiseksi salaisuudeksi. Hän pyörtyi, ja nyt ihan tosissaan. Oli kuin revolveri olisi viimeiseen asti pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun se oli poissa, ei hän viitsinyt ponnistella enää.
Mutta Harriman kävi järkiperäisesti kiinni asiaan. Hän otti esiin elintarvesäästöt ja pisteli poskeensa kohtuullisen määrän. Sitten hän hieroi jalkojaan, jotka olivat turvoksissa ja hellät. Ja lopuksi hän konttasi erään kanavan partaalle, jonka veden lirinä niin kiehtovasti kaikui hänen korvissaan. Ihmeekseen hän näki, että kanava oli rakennettu jostakin kellahtavasta aineesta. Mutta hän ei suonut itselleen aikaa tämän ilmiön seikkaperäiseen tutkimiseen. Hän kumartui kanavan reunan yli ja härppi sisäänsä tuota vihertävää vettä suorastaan ahmien. Eikä hän huomannut, ettei tämä neste laisinkaan maistunut siltä vedeltä, joka pulppuilee maapallon lähteissä. — Hän vain joi ja joi, kunnes hän tunsi kaikkien elämäntoimintojen alkavan työskennellä säännölliseen tapaan.
Sitten hän lähti juoksemaan. Ensin tämä kävi vaivaloisesti, mutta pian yhä helpommin. Silloin hänelle äkkiä selveni, että vesi, jota hän joi, mahtoikin olla tavattoman elähyttävää laatua.
Hän mietti hetken, sitten hän meni lentokoneen luo ja etsi käsiinsä pullon, jonka hän täytti tuolla omituisella vedellä. Pullossa se näytti toisia ihmeellisiä ominaisuuksiaan. Se oli kuparinvihreää, mutta sai ajoittain muita värivivahduksia. Tämä värivaihtelu antoi nesteelle erittäin eloisan ulkonäön.
— Kumma juoma — ajatteli Harriman yrittäessään pistää pullonsuuta puolikuolleen Niggittsin hampaitten väliin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä amerikkalaiset leuat muistuttavat kassakaapin lukkoja. Mutta nuori yankee oli liikkeissään niin taitava, että hänen maamiehensä sai nieluunsa pisarat, jotka tarvittiin hänen tajuntansa palauttamiseksi. Vesi vaikutti eetterin nopeudella. Niggitts repäisi silmänsä auki, rypisti kulmakarvojaan, nähdessään kuka hänen edessään oli, mutta otti vihdoin yhden lihakorpun ja nakersi ahneesti sitä.
"Missä on revolverini?" kysyi hän äkisti, ja tällä kertaa huomattavasti ponnekkaammin kuin äsken.
Harriman nyökkäsi hänelle rauhoittavasti ja osoitti housuntaskuaan. Niggitts murahti, mutta sammutti pettymyksensä kulauttamalla uudelleen kurkkuunsa vettä. Hän yritti sitten poistua lentokoneesta, mutta siihen hän oli liian heikko. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Vasta Harrimanin auttamana hänen onnistui vääntäytyä ulos hytistä ja laskeutua maahan. Sitten hän asettui kanavan reunalle ja katseli tutkivasti ympärilleen.
"Soma maa tämä", mutisi hän.
"Eipä hullumpi", säesti Harriman ja kaivoi sisätaskustaan esille piipun. "Tällainen kai maa oli ennen syntiinlankeemusta. Kuulkaahan, ei suinkaan teillä ole tupakkaa matkassanne?"
"En polta", vastasi Niggitts.
"Totta", sanoi Harriman miettiväisenä. "Tupakka selvittää aivoja. Se ei sovi Pinkertonin väelle… Luultavasti kuulutte 'Puzzifob-liittoon' tupakan, alkoholin ja purukummin vastustamiseksi?"
"Paikalleen arvattu."
"Tämä ilahduttaa minua. Sen ohjelman avulla voidaan päästä Yhdysvaltain presidentiksi. Mutta täällä se luullakseni ei tepsi."
"Täällä? Missä on lähin poliisiasema ja missä me olemme?"
"Vaikea sanoa. Missä itse luulette?"
"Helvetissä", paukautti Niggitts ratkaisevasti. "Minä kylläkään en tästä pidä. Mutta ei teitä nyt suunsoittonne auta. Nyt te olette minun miehiäni. Parasta on, että antaudutte hyvällä. Ja vaikka minun pitäisi kiskoa teidät ylös oikeastakin helvetistä, niin New Yorkiin teidän on minua seurattava!"
"Toistaiseksi me olemme taivaassa", keskeytti hänet Harriman. "Ja sieltä on pitkä huippaus sekä helvettiin että New Yorkiin."
Niggitts katsahti arasti ensin häneen ja sitten tuohon lohduttomaan maisemaan. Hänen silmänsä pysähtyivät puolihurjina mahtavaan aurinkovuoreen, joka kohosi heidän päittensä yläpuolella.
"Mikä perhana tuo on?" kysyi hän.
"Paapelin torni", vastasi ylioppilas kuivasti.
Niggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin heräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen huuliinsa.
Tuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä kohti — tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi ihminen.
Harriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja katsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin heti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä. Samalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan lämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.
Vanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.
Hetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään, vaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä, ihmismäisiä käytöstapoja.
"Oletteko John Lange?" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin kasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön vivahduksen.
Sitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä kanavan reunalle istumaan.
Mutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori, kuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen luo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä oli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli aikonutkin.
Tavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.
"Oletteko te John Lange?" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun käteen.
"Olen", vastasi mies. "Entä te?"
"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te pyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!"
Sitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.
Nuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä molemmille poskille.