XXVII.
AINOASTAAN KOLMELLE TILAA.
Harriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään moneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle kömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva noin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi hämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli kurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä ja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa hänellä oli taskupeilinsä?
Mutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta penikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään puristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo pieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa, jota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti hotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä ambrosiasta ja nektarista — tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla jotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin kristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa oli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti viimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan. Jospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin…? Mutta saatuaan taas silmiinsä Harrimanin, alias Smithin, hän halveksien hylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa matkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja, jalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts lopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.
"Missä on lähin kaupunki?" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli saapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään partaveistä.
Ruotsalainen ymmärsi huonosti amerikkalaista murretta, mutta tämän hän sentään ymmärsi.
Hän osoitti sormellaan alas. Niggitts tutki tarkkaan ruohokenttää, mutta ei keksinyt mitään kaupungin näköistä tuosta sinipunervasta sienimäisestä maisemasta.
Lange ehätti ystävänsä avuksi.
"Hän tarkoittaa", sanoi hän, "että tuolla on kaupunki maan alla. Auringonpaiste on täällä niin terävää, että tässä pinnalla voidaan oleskella korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Ainakaan me ihmiset emme kestä enemmän."
Niggitts nyökkäsi.
"Onko täällä poliisiasemaa?" kysyi hän jännittyen.
"Mitä ihmettä — poliisiasemaako?"
Harriman sekaantui taas keskusteluun.
"Ystävälläni on soma päähänpisto", virkkoi hän. "Hän luulee vielä olevansa maapallolla."
Silloin kaikki nauroivat.
Mutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa…? Ja sitten hän iski leukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui äänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:
"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä. Tässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa ja hoitoa."
Niggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas 'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?
Mutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden mysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.
Puolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen majassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään ja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.
Äijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan merkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin asioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen hän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten seura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin, rajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä joustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia, jotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia seurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle pettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko tuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään kiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään julmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi hänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen muuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä lentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko ruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea skandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus, kului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän huomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta selvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa mahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi aavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange oli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet levottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi salata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta yhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan maahan.
Mutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva, joka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja loistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten kaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen laulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon kohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyi Harriman päästyään kahden kesken John Langen kanssa.
"Kuusi kuukautta."
"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista vaimoa."
Norjalainen nyökkäsi ja katsoi kiinteästi amerikkalaista silmiin.
"Teidän täytyy viedä meidät pois täältä", sanoi hän innokkaasti. "Ei niin paljoa minun vuokseni kuin hänen — tehän ymmärrätte. — — — Meidät vihittiin täällä ylhäällä", jatkoi hän ja osoitti sormellaan pappia, joka autuaasti hymyillen ja silmät ummessa loikoili maassa, tämän vieraan kiertotähden nuoren tytön kahnutellessa hänen päätänsä. — — — "Ja me odotamme lasta muutaman kuukauden perästä. Tulitte siis yhdennellätoista hetkellä. Itse matkaa minä en nyt niinkään pelkää — kunhan akkumulaattori kestää. Se mahtaa olla ihmeellinen keksintö. Edisoninko?"
"Ei. Edison luopui yrityksestään. Keksijä on eräs suomalainen. Hänen nimensä on Ilmari Erkko. Eläneekö enää… Mutta hänen akkumulaattorinsa elää halki aikojen. Varmasti sillä vieläkin voisi lentää useita tunteja. Ja te arvelette, että se voidaan ladata uudelleen täällä ylhäällä?"
"Ehdottomasti. Tämä kiertotähti on suorastaan tehty sähköstä. Vuori, jonka näitte, on läpeensä sähköinen. Kanavat ovat voimalähteitä."
"Niissähän ei ole minkäänlaista putousta!"
"Entä sitten? Sulkulaitteet ovat sellaisia, ettei itse Niagara kaikessa komeudessaan voisi saada syntymään niin paljoa sähköä. Täällä ei tarvita lainkaan maaperän kaltevuutta, sillä nousu- ja pakovettä käytetään täällä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Tämä on älykkäiden ja terävien aivojen vuosituhansia kestäneen ajattelun tulos. Mutta huonon palkinnon ovat täkäläiset asukkaat kaikesta tästä saaneet. Heidän elämänsä on muuttunut hedelmättömäksi — heiltä puuttuu nykyään suuria ilon ja surun aiheita. Heidän harrastuspiirinsä on laakea niinkuin heidän maansakin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei täällä ole jyrkkää rajaa. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja syövät samassa pöydässä. Alempia eläinlajeja ei ole. Toisinaan melkein kaipaa jotakin verenhimoista kirppua tai itikkaa. Omituinen, lohduton, mutta silti onnellinen maa. Kaikki huonot vaistot ikäänkuin tukehtuvat täällä. Liekö tuo sitten ilman, auringon, veden vai ravinnonko vaikutusta? Jos ihminen jäisi tänne kyllin pitkäksi aikaa, niin kyllä hänen mielestään kuihtuisi pois maankaipuu — samalla kuin muutkin inhimilliset vaistot. En ole milloinkaan nähnyt kenenkään syntyvän tai kuolevan täällä. Suvun jatkaminen on salaisuus, josta täkäläiset eivät anna meikäläisille tietoa. Mutta täällä ei todellakaan ole lapsia, ja tuo vanha äijä on varmasti ollut tuollainen ukonrähjä satoja, etten sanoisi tuhansia vuosia… Kuten näette, tämä on pieni taivaankappale. Mutta miksi tähtientutkijat tätä nimittävät, en tiedä. Kanavathan viittaavat Marsiin päin, mutta nämä ovat asioita, joihin minun ymmärrykseni ei ylety Varmaa on, että se, joka tunkeutuu maan ilmakehän läpi, putoo tänne, ja päinvastaisessa tapauksessa…"
Sillä aikaa oli John Andersson lähtenyt käväisemään lentokoneen luona. Siellä mahtoi olla yhtä ja toista joka kiinnitti hänen mieltään. Hän nousi toiselle siivelle ja kurkisteli hyttiin. Se muistutti ilmanpitävää rasiaa. Mutta olipa eräs toinenkin asia, joka piti hänen mieltään jännityksessä: kysymys, oliko hytissä tilaa hänellekin. Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos kuopistaan… Hänen laskeutuessaan maahan valuivat kyynelet virtoina niistä. Hän oli nähnyt kohtalonsa. Tuossa pikku huoneessa oli tilaa vain kolmelle!
Silloin John Andersson alkoi huohottaa. Hän heittäytyi pitkäkseen ruohoon ja nyyhkytti kuin lapsi ja hänen sydäntänsä viiltelivät Siljanin rannoilla vietettyjen nuoruuden- ja lemmenpäivien muistot.