XXVIII
JÄÄHYVÄISET.
Ja niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin akkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle retkelle halki avaruuden.
Vanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas. Eikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa viisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa käytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen murinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa kuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään tuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja taivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin pariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja sienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen unennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne ikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta, jolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat kiertotähtiin asumaan — sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto, suuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.
Norjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka tapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui siitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko mutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi hänen olevan oikeassa.
"Hänen seuransa tuottaa minulle iloa", sanoi hän. "Kun olen perehtynyt kieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle sähköstä enemmän kuin itse Marconi."
"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei ole oikeutta ryöstää teiltä konetta."
Amerikkalainen kohautti olkapäitään.
"Tehän tunnette minun historiani", sanoi hän. "Minä en halua tutkia sähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo Sing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin juttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka saisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa minua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen mukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin meidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään niin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se maistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja sitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen tyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen."
Harriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti John Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi herättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja vuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä juurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti palkeen ääntä.
"No, oletteko valmis?" kysyi Lange.
Andersson kohotti katseensa maasta.
"Valmisko? Mihin?"
"Matkustamaan. Puolen tunnin kuluttua lähdemme."
"Pääsenkö minä mukaan?" huohotti ruotsalainen.
"Tietysti."
"Mutta nuo toiset?"
"He jäävät tänne vapaasta tahdostaan. Sitäpaitsi meillä on puolen vuoden päästä vakinainen liikenne tähän kiertotähteen."
John P. Andersson Falunista hypähti seisaalleen. Hänen käsistään kirposivat puunjuuri ja puukko, ja itse hän lehahti tulipunaiseksi. Aivan kuin veripisaroita olisi pusertunut hänen velton ihonsa huokosista ulos.
Lange katseli häntä tarkkaan.
"Kylläpä taitaakin jo olla aika", sanoi hän. "Mikä teidän hipiäänne vaivaa?"
"Hitto sen tietäköön", mutisi ruotsalainen hämillään. "Minä alan vaihtaa väriä niinkuin täällä syntyneetkin. Se kai johtuu kaikesta siitä vihreästä, jota sullon sisääni. Mutta nyt se lopetetaan", karjaisi hän ja suoritti ilmahypyn, joka olisi kelvannut mihin olympialaiseen tahansa… "Nyt menen kotiini, Taalainmaahan, ja siellä kiinnitän ankkurin koipiini, niin ettei minun enää tarvitse pelätä lentäväni tähän kirottuun, paratiisilliseen helvettiin!"…
Näin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi haasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli tullut hänenkin osakseen. — — —
Mutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui kuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä — niin, silmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään hallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän hyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet ylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti häntä — peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.
Mutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli pannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon varalta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.
Ja juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu ja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon poislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki latinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä silitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata tukkaa.
Sitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin ilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä elämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange suuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti Anderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin ruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan. Aurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat ruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan valkeuteen. — — —
Mutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta raskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä värähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän murheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin pieni ja harmaa ja kumara — kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen paino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei nähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa kohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet suuresta hävityksestä — kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja heikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi äkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava, ulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto kiiri yli äärettömien tasankojen.