XXIX.
ATLANTIN RANNIKOLLA.
Bahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen täysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia, erästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San Felian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta tupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut yhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu neekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että lasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.
Konsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat jokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis kasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa — viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja verisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden silmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä rankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.
Simpson asui varsinaisessa Bahiassa, aivan sataman vieressä, jossa koko viikon kuhisi meriläisiä ja neekerejä. Ei ole niinkään helppoa valkoisen miehen pitää arvoansa yllä kaupungissa, jossa on 350,000 värillistä ja ainoastaan 10,000 valkorotuista. Se koettelee hermoja. Mutta jokaisen viikon lopussa hän otti elevaattorikyydin ylös valkoiseen kaupunkiin, joka hohtaa ylväänä kallion laelta kauas siniselle Atlantille. Kaupungista hän ajoi raitiotievaunulla ulos sen mahtavan valkoisen majakan luo, joka näyttää tietä joen suussa olevaan kahvi- ja tupakkakaupunkiin.
Täältä hän löysi keltaisen rannan ja rannalta sen pienen täysihoitolan, jota ei helposti unohda yksikään Bahiassa käynyt valkoinen mies. Ehkä siitä syystä, että täysihoitolan saksalaisella emännällä oli kolme erittäin kaunista tytärtä, jotka sopivat niin hyvin tuohon kansainväliseen maisemaan, että he kaikki olivat englantilaisten kanssa naimisissa.
Konsuli Simpson ei kuitenkaan tällä hetkellä välittänyt rotukysymyksestä eikä kauniista tytöistä. Hänellä oli tapana olla ajattelematta mitään — tapa, joka melkein yksinomaan esiintyy viisailla miehillä. Useampien vain pitäisi omaksua itselleen tämä erinomainen tapa.
Muutenkaan hän ei vaivannut päätään mitenkään. Hän purjehti pitkin Nirvanan virtaa, ja olisi tarvittu monta käärmettä ja myrkyllistä sisiliskoa, jotta hän olisi muuttanut asentoaan.
Mutta kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, ettei konsuli Simpson saisi — päätöksistään, periaatteistaan ja elämäntavoistaan huolimatta — nauttia rauhassa whiskylevähdystänsä.
Ja näin siinä kävi.
Hänen tirkistellessään, silmät puolittain ummessa, sinitaivaan valtavaa kupulakea ja kärpästen askarrellessa hänen kukoistavan nenänsä kimpussa, hän sai äkkiä näköpiiriinsä jotakin, joka ei ollut hyönteinen eikä sinitaivas.
Simpson tarttui whiskylasiin puolta minuuttia ennen aikaansa ja koetti aimo kulauksella hajoittaa sumut silmistänsä. Mutta harmaa pilkku ikäänkuin sukelsi ulos sinisestä ja kasvoi peloittavalla nopeudella. Konsuli huokasi. Tämä huokaus kuulosti melkein kiroukselta… Ei sitten koskaan saanut olla rauhassa! Ilmankin saastuttivat kaiken maailman ilmiöt, jotka tarvitsivat konsulinviraston apua. Tämä oli tietysti jokin lentokone — jokin eurooppalainen, anglosaksilainen ennätyksen tavoittelija, joka halusi silminnäkijän todistusta. Ja hän oli vasta päässyt kolmanteen whiskyyn!…
Simpson ummisti silmänsä ja antautui kohtalon valtaan. Kun hän muutaman minuutin kuluttua avasi ne jälleen, tuli ruutuhameinen neekerityttö ja valmisti hänelle neljännen whiskyn, mutta silloin olivat kaikki hänen pahat aavistuksensa muuttuneet surulliseksi todellisuudeksi. Ilmataso tuli komeata liukulentoa suoraan häntä kohti eikä hän silmänräpäystäkään epäillyt sitä, ettei se laskeutuisi maahan ihan hänen jalkainsa eteen. Keltainen hiekkaranta oli nimittäin ainoa laskeutumispaikka näillä seuduin.
Ei kukaan voine väittää Simpsonia turhan uteliaaksi. Vaikka lentokone hyppeli rantahietikolla tuskin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä, niin hän vain istui paikoillaan.
Tuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas. Kului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson katsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin hitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina olla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei tullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.
Silloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli iso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin vaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä pitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla inhimillisiä tunteita.
Lentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa hytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle ovelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä kuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa. Silloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että otsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn voimalla.
Yhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin ja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.
Hän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen silmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka olisi voinut säikäyttää kenen tahansa.
Sekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi tuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän hollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.
Simpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea. Mutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset elivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva ilme, sanaton tuskanhuuto.
Silloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja kirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.
Simpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia määräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme matkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen alhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.
"Viekää ne ylös siimekseen — äkkiä!" karjui hän, niin että neekerit muuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin perästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa täysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.
Odottaessaan Simpson leikkeli saksilla auki matkustajain kummipukuja antaakseen heille enemmän ilmaa, mutta pienimmän ruumiin ääressä hän yhtäkkiä keskeytti hommansa, sillä hän tuli vilkaisseeksi silmäpariin, joka sai hänen sydämensä jyskyttämään.
"Jumala auttakoon, tässähän on nainen", mutisi hän ja peitti kainosti puoleksi paljastuneen rinnan.
Lääkäri tuli pikemmin kuin odotettiinkaan. Hän tarkasti nopeasti kankeat ruumiit ja loi harhailevan katseen ympärilleen.
"Katsokaas", sanoi hän Simpsonille, "heidän silmänsä elävät. Sydän toimii, vaikkakin enää heikosti. Mutta ruumis on jäykistynyt heiltä kaikilta. Matka on mahtanut olla pitkä, taikka tässä on omituinen myrkytystapaus. Annetaan heille lämmin kylpy!"…
Silloin se mies, jonka kädet Simpsonin oli täytynyt repiä irti ohjauspyörästä, kohotti päätään — hänen kurkustaan tuli muutamia kurahtavia ääniä.
Konsuli kumartui hänen ylitseen. Ei milloinkaan ennen hän ollut nähnyt noin komeata vartaloa: alaston yläruumis, voimakkaat lihakset, syvät ruskeat silmät, jotka paloivat sysimustien kulmakarvojen varjossa.
"Mistä te tulette?" kysyi hän lempeästi.
Mies teki leuvoillaan epätoivoisen liikkeen. Sitten kuului kuin etäinen kuiskaus:
"Äärimmäiseltä rajalta!"