XXX.

TAKAISIN ELÄMÄÄN.

"Tämä on omituinen myrkytyksen muoto", sanoi englantilainen lääkäri…
"Siitä voitaisiin kirjoittaa vaikka väitöskirja."

John Lange nyökkäsi, mutta ei näyttänyt olevan valmistunut lähemmin selittämään, mikä oli syynä tähän kummalliseen päihtymykseen.

"Liian paljon happea luultavasti", sanoi hän vältellen. "Ja liian suuri korkeus".

Lääkäri oli syvämietteisen näköinen. Hän oli nuori mies ja halusi palavasti tulla kuuluisaksi. Hänen kolme potilastaan olivat muutaman tunnin kuluttua aivan terveet. Mutta oli kuitenkin heidän fysiologisessa tilassaan jotakin, joka arvelutti häntä. Tuo kookas vaaleanverinen ruotsalainen näytti potevan jotakin verenvuototautia. Hänen ihonsa oli ylen omituinen — melkein loppuun kulunut. Näki selvästi että orvaskeden solut olivat tuhoutuneet. Mutta nämä Pohjolan asukkaat olivat vaiteliaita kuin hautakappeli eivätkä näyttäneet haluavan ryhtyä enempiin selityksiin kuin oli välttämätöntä.

"Kuinka vaimoni jaksaa?" kysyi John Lange ja käänsi huolestuneet silmänsä lääkäriä kohti.

"Hän on mitä parhaissa käsissä. Talon naisväki on ottanut hänet hoitoonsa. Hänen tilansa ei anna aihetta minkäänlaiseen levottomuuteen. Nuori rouvanne on jo ruvennut ajattelemaan pukuansa. Ja se on hyvä merkki."

Lange ponnistautui istumaan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän äsken noussut Niagaran kuohuaalloista. Kaikki hänen jäsenensä olivat kankeat, eikä hän saanut sormiansa suoristumaan siitä asennosta, missä ne olivat pidelleet ohjauspyörää. Mutta muuten tuntui hänen olonsa hyvältä. Lääkärin neuvon mukaan hän oli juonut ainoastaan lämmintä maitoa, ja tämä oli kuin tulta hänen suonilleen tuon yksipuolisen ravintojärjestyksen jälkeen. Jumalan kiitos — nyt hän oli taas maan päällä ja tunsi olevansa tavallinen kuolevainen ihminen eikä enää puolittain kuolematon kiertotähden asukas. Heikko paistetun lihan käry osui hänen nenäänsä ja sai hänet vaistomaisesti hymyilemään.

"Minä näen, että alatte toipua", sanoi lääkäri hyväntahtoisesti. Hänen oli vaikea pidättyä tekemästä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka välähtelivät hänen aivokopassansa — — — "Ettekö halua lähettää sähkösanomia? Konsuli Simpson on pyytänyt minua sanomaan teille, että meidän Marconi-asemamme on käytettävänänne."

Silloin John Lange kohottautui ihan pystyyn vuoteessaan.

"Marconi-asema", kivahti hän nopeasti. "Onko sillä suurikin säde?"

"Se on Etelä-Amerikan suurimpia. Me lähetämme joka päivä sähkösanomia
Oportoon ja Finisterreen."

Norjalainen mietti hetken.

"Tahtoisin mielelläni saada sähkösanoman lähetetyksi Marconille", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Te tunnette hänet?"

"En, mutta hän tuntee minut."

"Tiedättekö hänen osoitteensa?"

"En, mutta pitäisi kai sähkösanoman osata hänen luokseen lähimmältä eurooppalaiselta asemalta. Tahtoisitteko omissa nimissänne sähköittää hänelle, että John Lange on tullut Bahiaan ja tuo terveisiä Harrimanilta."

Lääkäri kirjoitti nimet tarkasti muistiin ja riensi ulos.

"Teidän on parasta pysytellä alallanne pari päivää", virkkoi hän varoittaen ovelta.

Mutta hän ei tuntenut potilastaan. Muutamia sekunteja sen jälkeen kuin hänen askeleensa olivat lakanneet kajahtelemasta pitkässä käytävässä kapusi norjalainen alas vuoteeltaan. Hän oli saanut parin Simpsonin nimettömiä jalkaansa, ja ne reuhottivat kuin säkit hänen yllään. Mutta ei hän siitä välittänyt. Jalat tuskin kannattivat häntä, mutta hän huomasi että lihakset olivat taas alkaneet toimia. Hän hoippui ovelle, avasi sen koukkuisilla sormillaan ja astui ulos pitkälle ulkoparvekkeelle. Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, mutta se ei häntä kiusannut. Hän oli tottunut väkevämpään auringonpaisteeseen. Suu auki hän imi sisäänsä voimakasta, tuoksuvaa ilmaa. Hän ikäänkuin pumppasi keuhkoihin maan raikasta, mutta vaarallista henkeä. Ja silmillään, jotka olivat tottuneet suureen mahtavaan yksitoikkoisuuteen, hän ahmi tropiikin värejä ja noita sinisiä, ihmeellisiä laineita, jotka pitkin, paisuvin hengenvedoin huokuivat autereista iloansa keltaiselle rantapenkerelle.

Ah, kuinka maa sentään oli kaunis ja kaivattava!

Hän jäi siihen hetkeksi seisomaan. Hän tunsi, kuinka veri taas alkoi kohista koskena suonissa… nyt hän oli uudelleen päässyt lapseksi siihen maahan, joka on luotu kauneuden hyvästä ja pahasta, elämän ja kuoleman kiertotähteen, aionien maailmanvaltakunnan kummalliseen päiväkorentoon…

Silloin hän yhtäkkiä kuuli heikkoa laulua aivan auki olevasta ikkunasta. Ne tulivat kuin lempeä, rakastava kuiskaus.

Laulaja oli hänen vaimonsa — hänkin ylisti maata ja elämää. Laulu oli eräs vanha ranskalainen hymni sille väkevälle Herralle, joka ohjailee kiertotähden kulkua.

Lähtipä silloin edelleen hoippumaan John Lange, löysi erään ovenrivan — ja nyyhkytti muutaman sekunnin kuluttua vaimonsa vuoteen ääressä.

"Rakas John", kuiskasi vaimo ja hapuroi heikoilla valkoisilla kätösillään toisen tukkaa… "minä olen niin onnellinen, niin onnellinen. Nyt olemme maan päällä. Kotonamme."

"Tai vankilassamme", mutisi mies.

Mutta vaimo ei kuullut, mitä mies sanoi.

"Voi kuinka olenkin kaivannut kukkien tuoksua, lintujen laulua ja hyönteisten surinaa! Ja kuulehan, kuinka kaikki kuiskii meille: tervetuloa, tervetuloa! Ja täällä on meidän lapsemme syntyvä ja elävä!… Älähän itke, ystäväiseni. Nyt vasta meidän onnemme kesä alkaa."

Mies koetti hymyillä.

"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta", jatkoi vaimo innostuen. "Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin katosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme oli pelkkää aurinkoa ja valoa… Kuule, John, kuinka osasit laskeutua vahingoittumatta maan pinnalle?"

"En tiedä itsekään", vastasi mies väsyneesti. "Minussa mahtoi olla jokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista ilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet keksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa. Kuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka silmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä huolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui maahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme hänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan eteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut hänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän olikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota rakastin!"

Vaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.

"Rakas, rakas John", kuiskasi hän.

"Mutta nyt meidän on oltava lujina", jatkoi mies melkein torjuen. "Ei ole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi aikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla syyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni."

Vaimo katsoi pelästyneenä häneen.

"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni kertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin salakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen."

"Niin oli siihen aikaan", vastasi Lange. "Ei kukaan tiedä, mitä myöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi tuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä syystäkin."

Claire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen häntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.

"Ei ikinä kukaan uskalla sitä", huusi hän. "Minä tunnen sinut. Ei ole olemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit rakkautesi puolesta — omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit Ranskankin puolesta."

"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja vaikuttimista", mutisi toinen väsyneesti… "Mutta kaikki päättyy kyllä hyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa."

Sitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen ihanista, kyyneleisistä silmistä.

Mutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen käsiinsä Guiglielmo Marconin.