XXXI.
KAKSI SÄHKÖSANOMAA
Siitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja vaiherikkain päivä.
Hän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan tavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren italialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti — niinkuin ohjelma vaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen säännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat pitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja loppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle purjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki "Times"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta. Ja koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä lukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun Joseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi hänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän kykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki pyöräänsä hänen huvilalleen.
Marconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi tarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi hän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa sillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle vain välttämättömissä tapauksissa.
Mutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa vähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän säikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan ottaessaan käteensä keltaisen paperin.
"Mistä tämä tulee?" kysyi italialainen äkäisesti ja paiskasi sähkösanoman pois.
"S:t Vincentistä", vastasi poika itsetietoisesti.
Marconin kulmakarvoista katosivat rypyt yhtäkkiä ja viestin tuoja näki jonkinlaiseksi tyydytyksekseen, että lennättimen suurmestari sai kamalan kiireen käsiinsä juuri hänen kääntyessään lähtemään.
Tämä S:t Vincentin juttuhan se oli pääasiallisesti aiheuttanut keksijälle monta unetonta yötä ja oli ehkä suurimpana syynä hänen nykyiseen maanpakoonsa. Kaikkien ystävien ja liiketuttaviensa ihmeeksi hän oli kuukaudesta kuukauteen palvonut tätä jumalien hylkäämää S:t Vincentin hiekkahelvettiä. Hänen ajattelijapäänsä kävi päivä päivältä harmaammaksi hänen joka yö väsyksiin asti tuijottaessaan läntiselle taivaalle, näkyisikö ehkä taaskin niitä sähköpisteitä ja -merkkejä, jotka olivat panneet Simon Newcombe Harrimanin mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan ja eräänä päivänä ajaneet hänet tuolle vaaralliselle retkelle kohti tähtiä ja suurta hiljaisuutta.
Viimein Marconi kyllästyi pitkään odotukseen, ja nyt istui aseman ison kaukoputken ääressä eräs hänen luotetuimpia ja vaiteliaimpia miehiään ja odotti irlantilaisen kärsivällisyydellä taivaan merkkejä.
Ja nyt —?
Marconi repäisi nopeasti sähkösanoman auki, luki sen läpi ja hänen mustat silmänsä tulivat ihmettelyä täyteen. Se kuului seuraavasti:
"Marconi
Cowes
Wight-saari.
Otin vastaan tänä yönä kello kahdentoista ja kahden välillä
seuraavan, hämmästyttävän selvän valosähkösanoman:
John Lange vaimoineen on odotettavissa maahan milloin tahansa. Olen käyttänyt aikani sähköopiskeluun. Tutkinut uutta siirtomenetelmää, jonka yksinkertaisuus takaa sille aavistamattoman kantavuuden ja luultavasti kiinnittää teidänkin mieltänne suuresti. Jos John Lange pääsee maahan, niin hän kenties voi suunnilleen kuvata teille keksinnön yleispiirteet. Teidän käsissänne se tulee mullistamaan maailman. Joshua P. Niggitts lähettää terveisiä Pinkertoneille. Hän on tehtävälleen uskollinen, mutta käsiraudat hän on kadottanut, niin että ne on seuraavan apuretkikunnan otettava matkaan. Muuten ei asialla ole mitään kiirettä. Me voimme hyvin.
Harriman."
Saattaa sattua lahjakkaimmillekin ihmisille sellaista, että he toisinaan näyttävät hämmästyttävän tyhmiltä. Ei ole ihan mahdotonta, että Marconi joutui tällä hetkellä näiden viisaiden päiden kohtalotoveriksi. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, pysähtyivät kotvaksi itäiselle taivaalle, täynnä kysymysmerkkejä, ja palasivat takaisin maan pinnalle, jossa ne kiintyivät erääseen maantiellä näkyvään valkoiseen pilkkuun.
Tämä valkoinen pilkku suureni suurenemistaan. Eikä Marconi voinut ensinkään irroittaa silmiään siitä. Tämä oli tosiaankin ihmeellinen päivä, täynnä merkillisiä tapauksia, ja Jumala yksin tietää, eikö tämä kasvava valkoinen pilkku merkinnyt jonkin uuden sala-arvoituksen ratkaisua.
Suuri italialainen oli viimeisinä aikoina muuttunut hieman epäileväksi. Hänen virkatoverinsa Thomas Edison oli lähettänyt hänelle erään koneen, jonka avulla hän muka saattoi keskustella itseään etevämpien henkien kanssa. Mutta kone näyttäytyikin pelkäksi roskanpuhujaksi, joka oli ahdettu täyteen ihan tavallista inhimillistä humpuukia. Conan Doyle ja Camille Flammarion olivat kehuneet konetta, kunnes humpuuki oli tullut ilmi. Vanha Thomas Alva itse oli näet joutunut ovelien spiritisti-avustajiensa petkuttamaksi — — eipä, hitto soikoon, ole hauskaa tulla vanhaksi ja kuuroksi!…
Mutta mainitsemamme valkoinen pilkku oli vähitellen muuttunut lihaksi ja vereksi, toisin sanoen uudeksi valkopukuiseksi sähkösanomapojaksi.
Marconille alkoi tulla hiki. Mutta tyytymätön ryppy oli nyt kerrassaan kadonnut hänen silmiensä välistä ja sijaan oli ilmestynyt mitä innokkain odotus. Ja sanomapoika, joka aavistamattaan huomasi olevansa tervetullut, lisäsi äkkiä vauhtiansa ja jätti hymyillen ja kumarrellen päivän toisen sähkösanoman Marconille.
Ei kestänyt monta sekuntia, kun se jo oli avattuna hänen edessään. Hän näki hämmästyksekseen, että se oli lähetetty Bahiasta 2 1/2 tuntia sitten.
Se kuului näin:
"Eräs John Langeksi itseään nimittävä mies on saapunut ilmalaivalla tänne vaimonsa ja erään miesseuralaisen kera. Matka on selvästi ollut hyvin pitkä, sillä he ovat kaikki erittäin heikontuneessa tilassa. Hänellä on tervehdys joltakin Harrimanilta ja hän haluaa neuvotella kanssanne eräästä ylen tärkeästä asiasta. Matkustajien tila on nyt parempi. Hengenvaaraa ei ole. Odotan lähempiä ohjeita ja määräyksiä.
Simpson, konsuli."
Marconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään. Hänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin pikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä muuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui maapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa — maa, jossa ennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka Königsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac oli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan ja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja kreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin vanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä arvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka…
Näin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat jo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle ja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä, jotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä, rohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle…