I.
Ihanne.
Mull' lapsest' aikain oli ihantein,
Ja onnellinen olinkin sen kanssa;
Mä kukkaskiehkuroita sille tein
Ja palkinnoks sain aina makeitansa.
Ja makeita ne makeet olikin,
Ne oli mitä kastehelmet maalle,
Ne oli niinkuin kyynel enkelin,
Kun lempeään hän lausuu Jumalalle.
Kun laski päivä ja kun koitti koi,
Me ihailimme taivaan purppuroita,
Ja tähdet taivaalla kun loisti,—voi,
Kuin kauniisti me selitimme noita!
Niin, taivaat, kukat, suutelot, ne vaan
oi' aino'ina lempimaina meille,
Maan murheista ei tietty milloinkaan,
Ja pitk' oi' askel vielä tuonen teille.
Mut kuinka kävi!—Aatos siivet sai,
Ma käydä tahdoin itse taivaan koissa;
Mut ystävä sai tuosta kaimon kai,
Ja siitä saakk' on ihanteeni poissa.
Se haihtui, niinkuin sumu haihtuu pois
Ja niinkuin meren häviääpi vahto—
Mut jospa vielä herättää sen vois!—
En, en, ma sitä herättää en tahdo.
1870 (?) Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»).