II.
Emma.
Mitä näen, taasen taipuu
Mieli minne muinoinkin,
Taasen näen, kuin päivä vaipuu
Hämärikin helmoihin;
Taasen näen, kuin koitar tuo
Suuteloita maalle suo.
Purppurainen puku nytkin
Peittää taivahan ja maan—
Liekö vainen herännytkin
Ihanteeni taineestaan?
Ei, ei, aika ihanteen
Mennyt pois on polvekseen.
Mutta sentään katselen ma
Riemumielin koita koin.
Miksi? selitä se Emma,
Miksi sitä ihanoin?
Sinä sen voit selvittää:
Olet itse koitar tää.
Näkyä oi suloisinta
Armaist' armahinta, oi!
Kun sun näen, oitis rinta
Niinkuin Memnon=patsas soi.
Sydämmeni riepaleet
Sinä sointuisiksi teet.
Autu'utta rinta kaikaa,
Aatos kotkan siivet saa,
Miel' ei katso paikkaa, aikaa,
Pois se lentää tähtein taa:
Jumalien vertainen
Ompi hetkeks ihminen!
1870 (?)