II.
Ja kesä, kauan odotettu, tuli,
Jäät järvistä ja maasta hanget suli,
Puut lehteen puhkes, ruoho puki maan,
Ja linnut tuli puihin laulamaan.
Ja kukat maasta nousee tuoksuvaiset,
Ja nousee marjanvarret kaikellaiset,
Ja salo siloopi ja kaunistuu
Ja antipukuhunsa pukeutuu.
Ja laiho nousee vihanta ja uhkee
Ja taimii, versoo, putkellenkin puhkee,
Ja hymyellen päivä katsahtaa
Työalaans' ihanaa ja lupaavaa.
Semmoinen kaunis, kirkas, lupaavainen
On Sunkin kevät=aikas, nuorukainen,
Sa kuljet laulain vaan ja soitellen
Ja toivon ruususilla keijuen.
Ja huoletonna valon merta soudat,
Ja valmiit' elon kukkasia noudat.
Et tiedä kuink' on raskas ollut työ,
Ennenkuin voitetuks on saatu yö.
Et tiedä mit' on maksanut se vaivaa
Ja kuink' on paljon saatu raataa, kaivaa
Ja kyntää, kylvää, kylvää uudestaan,
Ennenkuin maa on saatu kasvamaan.
Nuo vanhat, jotka valon kanssa tässä
Nyt ovat kultahäitään viettämässä,
Ne näitä voivat Sulle kertoa
Ja taistelunkin näyttää arpia.
Kuin sotavanhus, kotiin tultuansa,
Tarinoi lieden luona muistojansa:
Kuink' iski luodit, tulta säkenöi,
Ja rae raskas viljan maahan löi,
Ja kuinka miehuus pysyi yllä tuskin,
Mut kuinka taasen palas luottamuskin,
Kun rakkautta raikui mielehen
Ihana sävel isänmaallinen.
Ja silloin, kunnialla tehden sijaa,
He sulle osoittavat runoilijaa,
Mi rakkaaks teki Sullenkin tään maan,
Työs sille kehottain Sua uhraamaan.
Niin, työ ja rakkaus: siinä näet taian,
Mi Suomeen loihti kevään kulta=aian.
Ja työ ja rakkaus tunnussanas
Ne Sunkin olkoon taisto=urallas.
Niin, paljon työtä, paljon alttiutta
Ja paljon lämmintä ja rakkautta
Maas nuori kevät vielä kaipajaa,
Ennenkuin yöstä täyden vallan saa.
Kateena sille vielä auringostaan,
Sen surmaks Louhi turmioita nostaa
Ja maanalaisen henkää hyyn ja jään
Se nuorta viljamaata kylmäämään.
Siis työhön, veikko, uutterahan työhön!
Ja rengast' uutta Louhen kahlevyöhön
Sa tao, että kalke vasaran
Kajahtaa yli Suomen avaran!
Ja lietso tulta, lietso valtavasti,
Ett' erämaan sisimpään soppeen asti
Säteinä säkenesi kiidättää
Ja siellä valon virran virittää!
Niin että, taas kun tänne liedellesi
Käyt seppelt' uutta saamaan kulmillesi,
Sun kaiken kansas suusta vastahais
Voimakas voiton virsi kajahtais.
III.
Suomi, armas synnyinmaani, äiti paljon kärsinyt,
Näinkö huolen pilviin taasen otsasi on peittynyt,
Näinkö taasen silmistäsi karvas kyynel puhkeaa,
Näinkö sydäntäsi taasen synkkä suru painaltaa?
Hempeimmällään onnetar jo rupes sulle hymymään,
Päiväkin jo sulle paistaa täydelt' alkoi terältään,
Vaivannäkös hedelmätkin kypsyä jo alkoivat,
Kauniit kansan orahasi jyväksi jo paisuivat.
Mut nyt sa seisot, niinkuin paahdepäivän jälkehen
Maamies seisoo pellollaan ja tähystääpi taivaallen:
Tuuli ompi kääntynyt ja viima jäinen kylmää maan,
Ja nyt huokaus pusertuupi raskas hänen rinnastaan.
Kaikki, mihin parahimman toivonsa on liittänyt,
Omiensa, rakkaittensa toimentulon kiintänyt,
Monen kovan päivän raade, pitkän työn ja taistelon,
Saattaa tuossa tyhjäks mennä kuluessa tuokion.
Niin myös sunkin, äiti parka; mut äl' ole huolissas,
Vielä sunkin poluillesi onnen päivä paistaa taas!
Ennenkään ei vastoinkäynti ole sua runnellut,
Kovan onnen kouluss' olet vanha tuttu, kokenut.
Karut maasi, jotka vaivoin viljamaaksi perkasit,
Usein kaunoill', akanoilla vaivannäkös palkitsit;
Usein, vaikka tuskin pysyit pystyss' omin voiminkaan,
Hurjat ihmiskädet sua yrittivät kaatamaan.
Vihamiehes viljas sotki, aittas tyhjäks raastoivat,
Kauneimmat sun kukkas joukoin tanterelle kaatuivat,
Loput Manan käskyläiset surmasivat taudeillaan,
Tupas tuli autioks, mut sortunut ei kuitenkaan.
Siis, sä äiti, ällös huolko, kyynel pyyhi silmästäs!
Tänään otsas olkoon kirkas, tää on riemupäiviäs!
Katso ympärilles: tuossa täyttää portaat Parnasson
Uusi, nuori, sankka parvi, vannotettu valohon.
Muutkin lapses, nekin, jotka harvoin muisti äitiään,
Halpaan mökkiis rientävät nyt riemujuhlaas viettämään,
Käden lyövät kätehen ja käyvät ikiliittohon
Varjellakseen äitiänsä viime hengenvetohon.
Ja sun vaunuun istuttavat, itse käyden valjaihin,
Ja sun, kansan riemuitessa, vievät valon templihin,
Kunnes määrän päässä hiljaa uuvahtavat kuolemaan,
Jättäin muiston maailmalle lapsenrakkaudestaan.
30/5 1890.
LAPSEN LAULU ISÄNMAALLE.
Suomi, äiti poloinen,
Kallis synnyinmaani,
Sulle edes laulelen,
Huoltas huojentaani.
Poveeni sun painallan
Pikku kätösillä,
Ehkä mieles haikean
Vaimentaa voin sillä.
Oi, jos lintu olisin,
Luojan kellarista
Haavoillesi noutaisin
Mettä taivahista.
Mutta varro, lapsestas
Kerran kasvaa suuri,
Silloin sinun suojanas
Seison niinkuin muuri.
Puollan oikeuttasi,
Äidinvaivas kostan,
Tuen askeleitasi,
Kunniaan sun nostan.
Vielä silmäs suruinen
Kirkkahaksi tulle,
Kerran päivä lämpöinen
Myöskin paistaa sulle.
Joulutervehdys 1890.
KAARLO BERGBOMILLE
viiskymmenvuotias=päivänä 2/10 1893.
Kun routa suli ja lämpeni maa
Ja kun kevättoukoja tehtiin,
Niin silloin Kaarlo Bergbom'kin
Hän kylväjämiehenä nähtiin.
Mut muilla kun pellot on perkatut,
Häll' auran koskematointa
Ja kylmää korpimaat' oli vaan,
Joka raatajan vaati tointa.
Mut kirvehen eestä ne kaatui puut.
Siell' ankaraa oli työtä,
Ja niinkuin ainakin viertomies
Hän raateli päivää, yötä.
Ja viesti tuosta kun kiersi maan,
Oli arvelu kaikellainen:
Ken ilkkui, ken taas kummastui
Hän uskoi ja toivoi vainen.
Ja mustain kantojen keskeltä
Oras nousikin, versoi kohta;
Ja viljan kullankarvaisen
Nyt täysinä tähkät hohtaa.
Sinä kylvösi hyvään maahan teit,
Satakertainen siit' on jo sato;
Sit' ei vihamies voi turmella
Ja sitä ei kaada kato.
Se rakkaudessa on kylvetty,
Käden kautta on Kaikkivallan.
Ja sen siemen se muruja Sammon on,
Ja ne kestää hyyn sekä hallan.
Kaikuja Hämeestä 1901.
KANTAATTI.
Ilo= ja onnentoivotusjuhlassa marraskuun 2 päivänä 1896.
Terve, nuori Ruhtinas,
Uuden aamun koitto!
Pilvi poistuu kaihokas,
Päivän taas on voitto.
Toivon riemu rinnassansa,
Tervehtii Sua Suomen kansa.
Terve, Ruhtinatar,
Hempi haltijatar,
Virpi vihannoiva,
Valtahuolten hoiva,
Kodin hyvä henki,
Terve Sinullenki!
Taas on kevät pohjanmailla,
Suomi suloissansa;
Ilmass' ilo helkkyy,
Järvet välkkyy,
Vapaat kahleistansa;
Kilvan kansa yhtyy,
Riemuin ryhtyy
Elon työhön;
Taaskin isänmaalle
Armahalle
Koittaa huomen,
Keväthuomen,
Taaskin tulevaisuuteensa
Luottaa kansa Suomen.
* * * * *
Oikeuden varmassa
Turvassa
Varttuu, kasvaa kansa vakaa;
Kansan onni Ruhtinaalle takaa
Palkan parhaimman.
Ruhtinas toiveitten,
Ainaisen
Siitä kiitoksemme niität,
Helmen kruunuus hele'immän liität:
Kansan rakkauden.
SUOMALAISEN TEATTERIN 25=VUOTIS=JUHLASSA
13/10 1897
Suuri sota valost' oli taisteltu,
Vuoren helmast' aurinkokin voitettu,
Kynnettihin maita, kuokittihin soita,
Kylvää kyyhäteltiin Sammon muruloita.
Salo siloaa ja mielin kasvaa maa,
Kalevalan kallis touko orastaa,
Siemen näyttää itävän ja hyötyvänkin;
Silloin istutettiin taimi etelänkin.
Ujona se siinä nousi, arkaillen,
Niinkuin vilukukka alta nietoksen,
Päätään pälvestä se tuskin nostaa tohti,
Kyyristäen varttaan painui maata kohti.
Viisaat virkkoi: valju taivas pohjoinen,
Täällä etelän ei viihdy taiminen,
Joskin varteen varttuu, ei se joudu kukkaan,
Kituu hetken, kuihtuu, heitetähän hukkaan.
Toiset toisti: joutava ja turha työ!
Maansa raataja se selvän leivän syö.
Poista ensin halla, pelloks korvet laita,
Silloin vasta aika kukitella maita.
Ilkamoivat pahansuovat, katehet:
Vilu kukan vie ja kaataa rakehet,
Huurto lehteen painaa kylmän suutelonsa;
Tuopa taimi tässä maass' ei juurru konsa.
* * * * *
Meni kevät, tuli suvi suloinen,
Maat ja puut ja pensaat siinti verallen,
Kasken kannotkin jo taaja laiho peitti,
Juhlapukimensa luonto ylleen heitti.
Taimi etelänkin nosti korttansa,
Siisti lehviään ja suori varttansa,
Latva taivahasta imi lämpimyyttä;
Juuret maasta syvält' imi väkevyyttä.
Taivas lämmint' antoi, maakin väkeään,
Kukkaa taimi alkoi työntää täydeltään.
Niitä siinä ihasteli seudun kansa;
Mykkänä on viisaat vaan ja kummissansa.
Mutta sanoivatpa silloin ihmiset:
Tuot' ei halla vie, ei kaada katehet,
Syvään juurtaan työntää, sit' ei murra aika;
Joku siin' on tenho, lumovainen taika.
* * * * *
Niin, taika siinä onkin, on luote vakainen
On vanhan Väinämöisen luote oiva,
Ja tenhona on sillä vain sana ainoinen,
Mut sana valtava ja paljon voiva.
Sen sanan pelkkä helähdyskin on jo hurmovaa,
Sydämmet sytyttää se ja mielet valloittaa:
Sisimmän henkemme se kieltä puhuu.
Sen sanan kautta täällä on tehty kaikki työ,
Ja korpimaat on viljamaiksi saatu,
Sen sanan kautta päiväks on tehty Pohjan yö,
Ja onni voitettu ja elo taattu;
Se sana vuoren muuttaa ja siirtää kallion,
Ihanaks keitahaksi se luopi aavikon,
Ja Pohjan jäilläkin sen hehku palaa.
Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa
Ja tukala ja ankea on aika,
Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,
Ja kauas käy sen lumoava taika;
Ja silloin sana kaikuu: »isänmaa eläköön
Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön,
Ja etu menköön, ajallinen onni!»
Mut onnen raunioilla kun miesi huokailee
Ja sydäntä kun kalvaa murhe musta,
Kuin toivon tähti silloin se hälle säteilee
Ja tuopi intoa ja lohdutusta,
Ja tenhollansa muuttaa se mökin matalan
Ja mieleen kuvaileepi nyt kodin korkean
Ja tuvan täyden lempeä ja rauhaa.
Vaan ylimmilleen vasta sen tenho ennättää,
Kun sydämmet se sulattaapi jäiset.
Yks ajatus ja mieli kun jälleen yhdistää
Nuo henget keskenään nyt kiistäväiset;
Ja taimi etelänkin on silloin ylvä puu
Ja kauas yli metsän sen latva kohouu
Ja oksilla sen laulaa satakielet.
U.S. 14/10 1897. Kaikuja Hämeestä 1901.
TALVEN VARALTA.
Talveksi muurahainenkin
Se kantaa kortta pesään,
Ja talven varaa mettinen
Kokoilee pitkin kesää.
Ja peltomieskin pelloltaan
Se viljakullan kerää,
Näin talviajaks joukolleen
Varaten eineen erää,
Ett' elämist' ei puuttuisi,
Kun kylmä maita kulkee
Ja luonnon rinnan rikkahan
Syliinsä jäiseen sulkee.
Myös kansan kesää ihanaa
Se vaanii talven halla:
Idästä irjuu pakkanen
Ja uhkaa kuolemalla.
Pelastaa täytyy talveksi,
Mit' armas kesä antaa,
Ja vilja hengen pellolta
Nyt yhteis=aumaan kantaa.
Siis kaikki työhön käsiksi,
Ja kaikki auman tekoon!
Ja rikas niinkuin köyhäkin
Se tuokoon kortta kekoon!
Jokainen työnsä hedelmää:
Yks tuokoon hengen kultaa
Ja toinen tiedon aarteitaan
Ja kolmas innon tultaan!
Ett' auma nousis täyteläs,
Mi talven tuiskut kestäis
Ja kylmän kouriin kansankin
Pois kuolemasta estäis.
Ja tallell' että siemen ois,
Kun päivä taaskin voittaa
Ja lämpii maat ja mantereet
Ja suuri suvi koittaa.
Liitto 1902.
KOTILIESI.
Kultainen kotiliesi,
Sinulle laulelen,
Taivaisen tulen suojus,
Pyhäkkö rakkauden!
Kun vaeltaja kaukaa
Sen loimun havaitsee,
Iloiten, laulatellen
Hän tietään astelee.
Kun työstään väsyneenä
Koteutuu peltomies,
Lämpöisen sylin hälle
Levittää kotilies.
Ja onnenrikko raukka,
Maailman murjoma,
Myös helmaan kotilieden
Hän itkee tuskansa.
Ja kun se raskas tulee
Suur kansan koetus,
Kun riehuu väkivalta
Ja horjuu oikeus,
Totuuden pylväät huojuu
Ja pyhyys tallataan,
Pyhyyden puoltajatkin
Veriinsä kaadetaan,
Niin silloin kodin liesi
Tulellaan, lämmöllään
Karaisee uuden polven
Vääryyttä häätämään,
Kädessä isäin tarmo;
Ja rinnass' uskallus,—
Ja, sortuu väkivalta
Ja voittaa oikeus.
Kultainen kotiliesi,
Sinulle laulan ma,
Sä isäin mielen, hengen
Ja tarmoni vartija!
Maan kalleuden kätkö,
Sa kehto vapauden,
Taivaisen tulen suojus,
Pyhäkkö rakkauden!
Liitto 1902.
ME LAULAMME.
Me lapsoset laajan Suomenmaan,
Kaikk' yhdymme yksin mielin
Ja yhtä sydämmen laulua vaan
Tuhansin laulamme kielin:
Me laulamme Suomelle lohdutusta,
Ja toivoa laulamme, luottamusta,
Jos kuinkin synkkä sen taivas ois,
Sen pilvet me laulamme pois.
Pois laulamme maasta hyytävän hyyn,
Joka vihreän viljamme kaataa,
Pois laulamme hiljaa hiipivän kyyn,
Joka onnen toukomme raataa,
Pois laulamme Suomesta harmaan hallan
Ja yössä vaanivan väkivallan,
Pois laulamme juonet katalat
Ja mielet matalat.
Ja päivän laulamme sydämmihin
Ja toivon lämpimän säteen,
Ja miehuutta laulamme mielihin
Ja lohtua kärsivän käteen,
Me riemua laulamme köyhän majaan,
Me täydeks laulamme rinnan vajaan,
Ja kodittomankin povesta jään
Me laulamme lämpiämään,
Me arvoon laulamme raskaan työn,
Joka kärsii, uskoo ja luottaa;
Maan ympäri laulamme taikavyön,
Joka kansan yhdeksi juottaa;
Me Suomeen laulamme vapauden tunnon,
Ja esi=isäin tarmon ja kunnon
Me laulamme kansaan nousevaan
Yli avaran Suomen maan.
Liitto 1902.
VANHA LEMPI.
Työpöydässänsä hän istuu,
Jo käyränä varreltaan,
Ja loistossa himmeän lampun
Selailevi kirjojaan;
Lunt' aika on päähän tuonut
Ja otsaa uurrellut,
Elämän kun ongelmoita
Hän tuossa on tutkaillut.
Välin sentään työstään herkee,
Ja silmä se lennähtää
Kadun poikitse naapuritaloon
Ja sinne se hetkeksi jää;
Valo sieltäkin himmeä loistaa,
Ja hennon siell' olennon
Näet istuvan ompelutyössään,
Ja harmaja hänkin on.
Ja ne muistuvat mieleen ajat
Kesälämpeät, kukkeat,
Veri nuori kun suonissa tykki
Ja posket ne hehkuivat,
Ja silmän tulinen tuike
Sydämmen pani syttymään,
Ja valtava leimusi roihu
Poven täyttäen lämmöllään.
Se aika on ollut ja mennyt—
Oi, herttainen menneisyys!—
Nyt posken on kuihtunut kukka,
Kesän jälkeen tullut on syys,
Sydämmenkin valtava roihu
On hiiltynyt, hiipynyt,
Ja vuodet on unheen tuhkaa
Sen hehkuhun heitellyt.
Mut joskus sentään hiilus
Se vieläkin hehkottaa,
Ja kaihtien »vieraansilmä»
Tuhan keskellä tuikuttaa,
Se kasvaa, hohtaa, loistaa
Ja taaskin lämpöä luo,
Vain hetken—sitte sen päälle
Taas vuodet tuhkia tuo.
Mut työstä hän silloin herkee,
Ja silmä se lennähtää
Kadun poikitse naapuritaloon
Ja sinne se hetkeksi jää;
Siell' istuvan ompelutyössään
Sinä hennon näet olennon,
Ja kenties sielläkin hiilus
Tuhan alla nyt hehkunut on.
Liitto 1902.
MARKETTA.
Marketta neiti oli ihanainen impi
Ja muitakin tyttöjä kaunihimpi.
Varsi oli sorja ja silmä oli tulta
Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.
Monen oli nuorukaisen sydämmen hän syttö,
Ja kainonkin pojan se hurmasi tyttö.
—»Tule, sinä tyttönen, omakseni mulle,
Kullat ja kalleudet annan minä sulle.»
—»Ennen korppikin valkeaksi muuttuu,
Kuin tämä tyttönen poikasehen puuttuu.»
—»Sydämmeni, elämäni sulle ma annan,
Henkeni helmet ma etehesi kannan.»
—»Ennen minä höyhenenä veden alle vaivun,
Ennenkuin kainon pojan sylihin ma taivun.»
Viskeli päätä ja silmä oli tulta,
Ja tuulessa hulmusi kutrien kulta.
* * * * *
Ja aika se vierähti hiljaisin hetkin,
Ja viikot ne kulki ja vuoskaudetkin.
Ne menneet jo muistoja on muinaisuuden,
Ja kainoinen poika se kullan otti uuden.
Ja hääilot pidettihin komeat ja oivat,
Ja valkeat ne loisti ja soitot ne soivat.
Ja kukkaa ja kauneutta hääsali hohti,
Kun poika se tyttönsä vihkisille johti.—
Mut ovensuussa seisoi Marketta neiti
Ja ylpeän katseen hän yli salin heitti.
Ja varsi oli sorja ja silmä oli tulta
Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.
Mut silmä paloi oudosti ja liekehti poski
Ja rinta se nousi kuin valtava koski.
Ja vinhasti häätuvan poikki hän viisti
Ja morsiamen hiuksilta seppelehen riisti,
Ja kutrinsa kullan sillä seppelellä peitti,
Ja voiton riemulla hääsalin heitti.—
Mut koleata naurua kuuluvi tieltä,
Ja aamulla mielipuoli löyttihin sieltä.
Liitto 1902.
»HUPSU=MAISTERI».
Pihalla koirat haukkuu,
Ja tanhualta mies
Taloa kohti astuu,
On vieras kukaties:
Kumara häll' on selkä
Ja raskas astunta,
Olalla matkareppu
Ja sauva kourassa.
Ei, outo se ei ollut,
Jo kaukaa tunnettiin
Ja »hupsu=maisteriksi»
Yleiseen mainittiin.
Hän tuli, kättä paiskas,
Ja, eineen saatuaan
Ja levättyään hetken,
Taas läksi matkaamaan.
Kotia häll' ei ollut,
Hän muiden armohon
Vain turvautui ja kiersi
Talosta talohon,
Samainen nuttu yllä,
Kulunut, ohkoinen,
Jos oli kesä, syksy
Tai talvipakkanen.
On toisin ollut ennen,
Mut siit' on aikaa jo,
Kun hälle hymyellyt
On onnen aurinko:
Silloinkin parhaimmillaan
Se tarjoi vaivaa vaan,
Ja puutett' oli usein
Ja nälkää toisinaan.
Olikin voitto suuri,
Kun kerran kulmilleen
Sai työnsä palkaks painaa
Viherjän seppeleen.—
Vaan sitten kaikki kääntyi
Ken onnen oikut ties!…
Pimeni järjen valo…
Hän oli mennyt mies.
Nyt tuossa istui, haastoi,
Maat, taivaat haparoi,
Vakavaan kysymykseen
Vain hupsun vastuun soi,
Eläimen ääntä matki,
Ja linnun laulua
Ja joskus joukkoon nauroi
Hupelon naurua.
Mut äkkiä hän herkes:
Tuolt' astui silmihin
Perältä pöydän takaa
Nyt kuva Snellmanin;
Muun kalleuden kanssa
Koruna ollen vaan,
Unohtuneena siinä
Se seisoi nurkassaan.
Ja istuiltaan hän nousee
Ja hiljaa astelee
Ja kuvan eteen saapuu,
Sen otsaa sivelee;
Pää kumarassa, siinä
Sanoja sammaltaa,
Ikäänkuin puhuttaisi
Hän suurta vainajaa.
Hämärtää mieless' aika,
Kun nuori oli hän
Ja mahtisanat kuuli
Tuon valtatietäjän,
Tuo aika, jolloin heräs
Unestaan koko maa,
Ja Suomen huomenkello
Kun alkoi kajahtaa;
Tuo suuri aika, jolloin
Kevättä ilmat soi
Ja tunturit ja laaksot
Jääkahleet yltään loi,
Ja purot virroiks paisui,
Ja sulut murrettiin,
Ja hänkin oli myötä…
Mut siit' on aikaa … niin.
Ja hiljaa kuvan luota
Hän taaskin siirtyi pois,
Ja näytti niinkuin maahan
Suur kyynel vierryt ois,
Mut silmiss' oli välke
Kuin älyn kajastus,
Ja otsaa ihmeenlainen
Valaisi kirkkaus.
Ja hiljaus huoneess' oli,
Ikäänkuin liikkunut
Ois näkymätön henki
Ja mielet tenhonnut.—
Mut vieras pöytään vietiin,
Kylläiseks ruokittiin,
Ja yöksi lämmin vuode
Hänelle laitettiin.
Mut anivarhain nauroi
Taas hupsun nauruaan,
Ja hyvästeli, kiitti
Ja läksi matkaamaan:
Kumara oli selkä
Ja raskas astunta,
Olalla matkareppu
Ja sauva kourassa.
Kaikuja Hämeestä 1908.