ISÄNMAAN LAULU.
Tämän maan rakennan,
Tätä puolustan,
Rukouksissa lemmin ja lapsissain,
Meren luodolta niin
Lumitunturiin
Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.
Täällä peltoa on,
Kesälämpöä on,
Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.
Mut' kun into ja työ
Lujan liiton lyö,
Niin me miehissä nostamme syntymämaan.
Ennen retkeiltiin
Maihin kaukaisiin,
Yltä linnoja Normannien kohoaa.
Vaan nyt kauemma vie
Jalon lippumme tie,
Se nyt entistä raittiimmin punottaa.
Tuloss' aika on suur':
Kolmijakoinen Nor
Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.
Sinä rientohon myös
Pane tarmos ja työs,
Edes paisuva virta sen vierittää.
Kotimaamme on tää,
Meille rakkaaksi jää
Mitä on se, mit' oli, mitä vastakin on.
Ja kuin meiss' oma maa
Lemmen nostattaa,
Samoin lempemme maammekin nostakohon!
Kalatyttö, 1869, korjattu painos 1905.
H. G. Andersen.
ZOMBI TEKI SEN.
Seuraa mua taikamaahan,
Jylhäin Pyreneiden taa;
Taiteen raunioita siellä
Mandelkuuset varjostaa.
Lauhasäässä lähteen luona
Laulaa paimen Cid'iään,
Messut raikuu, kellot kaikuu,
Siell' on juhla yhtenään.
Kuva kirkossa Sevillan
On Madonnan puhtahan,
Neitseen kainon, äidin hellän,
Taivahaisen, ihanan.
Mutta värit nuo ken sekas?
Kenpä mointa luoda voi?
Minkä tiedän, sen nyt kerron,
Joutavaa en tarinoi.
Don Murillon tunnetten te,
Espanjan Correggion;
Rikkautta puku hohtaa,
Silmän tuike neron on.
Kesä=aamu oli varhain,
Tavan jälkeen saapuivat
Oppilaat ja tauluns' ääreen
Penssel' kädess' istuivat.
Don Murillo läss' ei ollut,
Haasteltiin ja ilveiltiin
Kompia ja kokkalauseit'
Ympärille viskeltiin.
»Pyhä neitsyt!» huutaa yksi,
Tauluaan käy lähemmäks,
»Ken on tämän tehnyt? ken täält'
Eilen viimeisenä läks?»
»Hupsu, yhdessähän mentiin!
—Katsos minun lautastain!;
Katso kuvaa tuota tuossa,
Siin' on pelkkä tuhre vain!»
»Mutta kulmassapa pää on,
Oi, kuin kaunis, verraton!
Sit et ole tehnyt sinä,
Sulle se on mahdoton!»
»Märjät mun on pensselini!»
Huusi kolmas innoissaan;
»Tää ei ole ensi aamu,
Jolloin mointa huomataan!»
Suuret sydänyön on kummat,
Paljon ihmeitä se luo!
—»Uskot kai, kuin neeker'orja,
Ett' on Zombin työtä tuo;
Zombiks, neeker'uskon mukaan,
Haltijaa näät kutsuu hän!»
—»Zombi», huusi vanhin heistä,
»Rauhaan teidät jättäkään,
Madonnaani auttakoon hän,
Multa se ei käyvän näy!»
Ja hän kuvahansa kääntyy,
Katsoo, katsoo, kalvaaks käy.
Luonnoksena ihanaisen
Huomaa hän madonnanpään.
»Armon herra, kenen työtä?
Tuota luomaa päättämään
Mull' ei miehuutt' ole, voimaa!
Kuinka kaunist', ylevää!»
Saliin Don Murillo astuu,
Kysyy: »kenen työtä tää?
Hän on parhain oppilaani,
Maalar' on hän verraton!»
Kaikkein silmät maahan kääntyy,
Kaikki äänetönnä on.
»Vastatkaa, ken tuon on tehnyt!
Joutuun! tahdon tietää sen!»
—»Herra, Zombi sen on tehnyt,
Se ei työtä säällisen!
Illoin pensselit ja kaikki
Järjestykseen laitetaan,
Mutta aamuin tullessamme
Kaikk' on poissa paikoiltaan.
Mutta kaikkialla esiin
Pistää joku kaunis pää,
Piru täällä, enkel' tuolla;
Päätä oikein pyörryttää!»
Vait Murillo kuvaa katsoi,
Maahan siitä silmäsi:
»Minä tuon jos oisin luonut!»
Lausui suuri mestari.
»Vaan ken loi sen? Hoi, Sebastian,
Poika villatukkainen!»
Neeker'orjan poika saapui,
Neljätoistavuotinen.
»Eikö jyrkkä käsky sulla
Maata täällä joka yö?»
—»Kyllä, Herra.»—»Sit' et tee sä,
Toista näyttää tämä työ!
Sano, ken tääll' öisin kulkee?
Miksi tiehes riennätkään?—»
—»Herra, paitse mua, tääll' ei
Ollut ole yhtäkään.—»
»Valhettelet, mies! Sun käsken
Ens' yön täällä valvomaan,
Ja ken tuon on kuvan tehnyt
Huomenn' oitis kertomaan.
Vaan jos juokset pois tai nukut,
Katso silloin itseäsi
Viisitoista raippavitsaa
Armotta saat selkähäs!
Ja nyt työhön joka miesi!»
Päivä meni joutuen;
»Varo raippoja, Sebastian!»
Muistutettiin orjallen.
»Zombi on se», sanoi orja,
»Kuinka siitä piestä voi!
Hän se Davidinne sääret
Pitkiks, kädet lyhviks loi.»
»Oikein!» huusi toiset, »sua
Pilkkaa Sebastiankin!»
Ilveiltiin ja naljaeltiin,
Vihdoin matkaan mentihin.
—Yö on hiljainen ja tyyni,
Lampun valo välkkyilee;
Yksinänsä miettii orja;
Zombiako aattelee?
Ovi aukenee niin hiljaa,
Sinne silmänsä hän luo;
Hänen isäns' on se, ainoo,
Paras ystävänsä tuo.
»Isä, mitä nyt näin myöhään?»
—»Luonas valvon! nuku pois!»
—»Se ei tarpeen, isä!»—»Mutta
Zombi tänne tulla vois.»
»Minä Zombia en pelkää!»—
—»Vaan jos pois hän veisi sun,
Yksin, lapsetta ma jäisin
Maailmaan; se surma mun!
Orjuuttani huojennat sa!»
—»Paljon olen itkenyt,
Isä! kurjaa orjan' olla!»
—»Niin on Luoja säätänyt!»
—»Vapauden hetki koittaa,
Isä, näin sen unissan'!»
—»Nuku, laps, kun Zombi saapuu,
Apu kenties saadahan!»
—»Isä, lähde! älä pelkää!
Vapauden hetken nään!»
Suudellen ja mielistellen
Sai hän isän lähtemään.
»Ja nyt työhön!» huusi orja;
»Oi, sit' en voi vastustaa!
Sydämmessäni on valta.
Joka käskein pakoittaa.
Vaan kun huomenna he tutkii,
Enkä vastata ma voi;
Viisitoista raippavitsaa
Seljässäs, Sebastian, soi?
Oi, en voi ma sitä jättää!»
Ja hän itki, polvistui,
Kyynelin ja rukouksin
Unen helmaan laskeutui.
Heräs koittehessa vasta;
Hämmästyvän näytti mies,
Kolmen tiiman päästä heidät
Taasen tulevan hän ties.
»Maannut olen, maata voinut,
Hukkaan maata vapauden,
Kolmen lyhven tiiman päästä
Olen orja jällehen!
Miehuutta, Sebastian! Työhön!
Oi, se syntiäkö ois?»
Tarttui pensseliin ja aikoi
Pyyhkäistä madonnan pois.
Mutta voimaa, henkisyytt' on
Heikoissa sen piirteissä.
Oi, se hengittävän näytti,
Hymy hurmas sydäntä.
»Muut ne antoivat sen olla,
Hävittää ei voineet vaan,
Ei Murillo, mestar' itse,
Minä kuinka voisinkaan?
Ei, hän huomenna mua piesköön,
Piirrettä en pyyhikään.
Kuvas, pyhä äiti, kuvaan
Niinkuin edessän' sen nään!»
Silmä säihkyi, uskaljaasti
Pensselin hän sieppasi,
Ryhtyi maalaamaan, ja sydän
Pyhään intoon leimahti.
Päivä loisti, orjuus hältä,
Raipat, kaikki unhottui,
Vapaa, suuri sieluns' oli,
Henki hänet mieheks loi.
Äkkiä hän melun kuuli,
Näki joukon takanaan,
Don Murillon oppilaineen;
Puna putos poskiltaan.
Päänsä peljästyin hän painoi,
Rangaistusta vartosi,
Mutta nuori joukko häntä
Ihmetellen katsovi.
Katseensa Murillo peitti
Vihan pilviin ankariin:
»Mies, ken maalaamaan sun neuvoi?»
—»Sinä, herra!»—»Minä?»—»Niin.»
—»Koskaan en sua neuvonut ma!»
—»Mutta näinhän sinun työs,
Ja kun toisia sä neuvoit,
Kuulin neuvos minä myös!»
—»Niin, sa kuulit, opin kätkit,
Sana sattui oikeaan!
Rangaistaanko? Palkitaanko?»
—Kaikki huusi: »palkitaan!»
»Lausu toivos!»—Sydän orjan
Riemusta se sykki nyt.
»Rahaa, vaatetta nyt pyydä!»
Vaan hän viel' ei pyytänyt.
»Rohkeesti!» Murillo lausui;
—»Oi, kun uskaltaisin vaan.»
—»Rahaa pyydä!» jotkut huusi,
»Tänään kaikkeen suostutaan!»
»Vapautt' ano!» huusi toiset,
—»Lopuss' orjuutes on tuo!»
»Vapaus!» huusi orja, »Vapaus!
Vapaus isälleni suo!»
Helmaans' itkien Murillo
Pojan sulki: »Vapahat
Olette te! Taideniekan
Nimen sinä kannatat.
Nero tarpeen on, mut siihen
Sydäntäkin vaaditaan.
Terve! taideniekan loin ma
Ihastukseks Spanian maan!»
»Oi, kuin suurta!» ihmetteli
Neeker'vanhus riemuiten.—
Poika hymys kyynelsilmin:
»Isä, Zombi teki sen!»
Suomen Kuvalehti 15/12 1880.
Fr. v. Schiller.
KOHTAUS SCHILLERIN NÄYTELMÄSTÄ »ORLEANSIN NEITSYT».
(Esittänyt rouva Raa Suomalaisessa seurassa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p. 1870.)
4:s näytös. 1:nen kohtaus.
JOHANNA:
On sodan myrsky laannut, miekka vaipuu,
Ja karkeloksi vaihtuu vainotyö,
Kaduilta kansan riemuhuudot raikuu,
Ja kirkot loistaa, juhlakellot lyö,
Puun vihreet oksat voittokaariks taipuu,
Ja patsait' ympäröitsee kukkaisvyö,
Rheims tuskin tilaa vierailleen voi myöntää,
Joit' tänne riemu kansanjuhliin työntää.
Yks ihastus nyt kaikkein rinnat täyttää,
Yks aatos kaikkein mielet valloittaa;
Keit' äsken vaino vieroitti, ne näyttää
Nyt kilvoin juovan riemun hekumaa.
Ken omanaan vaan Ranskan nimen käyttää,
Nyt tuosta ylpeänä olla saa,
Nyt uuden loiston Ranskan kruunu voittaa,
Ja kuningastaan kansa kunnioittaa.
Vaan mulle, joka loin tät' ihanuutta,
Sen kiilto, loisto ilomielt' ei suo;
On rintan' raskas, täynnä riitaisuutta,
Ei sille hoivaa voittojuhlat tuo:
Sen tunteet leiriin Brittiläisten muuttaa,
Sinn' aatos hiipii vihollisten luo.
Mun täytyy paeta, pois riemut heittää,
Näin koittain tuimaa tunnonvaivaa peittää.
Ken? Minäkö? Minäkö voin
Povessain miehen kuvaa kantaa?
Minäkö, taivaan neiti, noin
Maan lapselle voin lempen' antaa?
Ma, pelastaja Ranskanmaan,
Ma, Herran sankar', kuinka vaan
Voin rakastaa maan vainolaista?
Voi, ettei nuoli taivaan maista
Jo riennä mua ruhjomaan!
(Säveleitä kuuluu, jotka sulavat vienoksi sopusoinnuksi.)
Voi mua! Sävelet nuo kuinka
Sydäntäni lumoaa!
Hänen kuvans' esiin tuo ne,
Hänen ääntään muistuttaa!
Jos mun myrskyt muuttaa voisi
Sinne, missä nuolet soisi,
Missä verta vuotaa sais!
Mieltäni se rohjentais!
Sävelet ja äänet tuolta
Kietoo vallan sydämmein!
Kaikki voima rinnastani,
Sulaa huoliks suloisiksi,
Sulaa kaihon kyyneliksi!
(Hetkisen kuluttua vilkkaammin.)
Pitikö hänet tappaa? Kuinka voin
Sen tehdä, kun näin silmäns' iskun? Siksi
Ma kalvan öisin omaan rintaan syösnyt!
Ja rikoinko, kun ihmisyyttä tein?
Niin, rikost' onko sääli?—Sääli! tunsitko
Sä sääliä ja ihmisyyttä, kun
Teräsi pistit noiden toisten rintaan?
Miks oli vaiti ne, kun henkeään,
Tuo hento nuorukainen sinult' anoi?
Kavala rinta! Valheita sä käyt,
Sä rikkoneeksi taivaan eessä näyt!
Miks silmiin häntä katsoin? miksi vaan
Ma kasvojensa jalon muodon näin?
Sun katsees rikost' oli, onneton!
Sokeit' on Luojan välikappaleet!
Tuot' umpisilmin sun ois tullut tehdä!
Heti kun katsoit, hylkäs taivas sun,
Ja Hornan suu sinulle aukes!
(Säveleet jatkauvat ja surumielisiksi muuttuen raukeevat vähitellen.)
Hurskas sauva! Miksi, miksi.
Sinut miekkaan vaihdoin pois!
Pyhä tammi! Lehväis kieltä
Jos en koskaan kuullut ois!
Taivaan korkeus! Miks sinä
Mulle satuit näkymään!
Ota kruunus, ota, minä
Sit' en kelpaa pitämään!
Oi, ma avoinna näin taivaan,
Autuaitten kasvot näin!
Sentään maassa toivon' asuu,
Taivas pois on mielestäin!
Miksi tuota raskahinta
Tointa mulle annoit? Voi!
Voiko turtua se rinta,
Jolle taivas tunnon loi!
Jos sa tahdot voimaas näyttää,
Voithan enkeleitäs käyttää,
Laske valovaatteissaan
Heitä ulos maailmaan!
Puhtain' eläen taivaan mailla
Ihmistunteit' on he vailla!
Heille suuret toimet heitä,
Säästä kurjaa paimenneittä!
Mitä minuun valtain riidat
Koskee? Miksi sotaa hain?
Viatonna vuorimailla
Kuljin karjaa paimentain.
Vaan mun taivas sieltä kiskoi,
Ruhtinasten seuraan vei,
Näin mun synnin helmaan viskoi.
Tuo mun syyn' ei ollut, ei!
Hälläpyörä 28/10 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.