ONNELLINEN RAKKAUS.
16. laulu.
Toinen maailman on muoto,
Toinen on se silmissäin;
Toinen asiain on luonto,
Toinen kaiku virsissään;
Elämän on tunne toinen,
Toinen näkö ruumiin on;
Sielun lento toisenmoinen,
Toinen suunta olennon;
Toisin on nyt, sulosemmin,
Nyt kun lemmittynä lemmin;
Toisin aika viettyy vain,
Sitten kun ma hänet sain.
Unkarin albumi, 1881.
B.E. Malmström.
MIKSI METSÄ RASKAHASTI HUOKAA?
Syys=illan helmass' istuskellen poika pienoinen
Puun kellastuneen alla leikitseepi,
Ja kuunteleepi kahinata kuivain lehtien,
Ja taivaan kynttilöitä katseleepi.
Mut kun hän siinä istui ja taivaast' uneksui,
Niin syksy=yössä lehto se yhä tummentui,
Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Ja pieni poika kuunteli ja mieli synkistyi,
Ja juoksemaan hän rupes tanhualla.
Hän pahoj' aatteit' aatteli ja noita peljästyi
Ja eksyi näin kanervakankahalla.
Hän muisti äitiänsä ja isää, siskojaan:
»Jumala, mua pienoist' auta heidän luokseen vaan!»
Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Mut rakoilevan pilven takaa kumoittaapi kuu,
Ja maan se peittää verhoon välkkyväiseen.
Ja peljästyneet kummitukset vuoriin karkoittuu,
Ja peikot rientää pohjaan äärimmäiseen.
Ja vuorten huiput loistaa; mut metsä synkkä on,
Ja huhkain huutaa suruvirttä puissa koivikon;—
Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Ja pieni poika juoksi poikki kangasselänteen
Ja muisti monta vanhaa tarinata.
Ja taivaan tähdet kulki, yö kului hiljalleen,
Mut ei hän löynnyt tietä oikeata.
»Te tähdet vienot tuolla, ku käytte taivaan maat,
Te kuihtunehet kukkaset, oi mulle kertokaat:
Mi metsässä niin raskahasti huokas?»
Mut vait ol' illan tähdet ja vaiti kukkakin,
Ja poika karvait' itki kyyneleitä.
Näin joutui keijukaisten luo hän.—Sievin askelin
Hän astui rinkiin, lausutellen heitä:
»Oi te, ku käytte tanhuellen kanervaiset maat,
Te armahimmat siskot, oi mulle kertokaat:
Mi metsässä niin raskahasti huokas?»
Ja pieni keijuiskuningatar hymys sulosuin
Ja silitteli poikaa poskiselle;
»Äl' itke, kaunis lapsi, vaikk' äsken kauhistuin
Sä koivun alta eksyit kankahalle.
Vaan istu tähän turpehelle kanervaisen maan,
Ja kyyneleesi pyyhi pois, niin sulle tiedoks saan,
Mi metsässä niin raskahasti huokas.»
»Kun hiljan yli mäen ja vetten kohouupi yö,
Ja häly päivän hälvenneeksi saapi,
Ja aalto laskee lepäämään vihannan saaren ty'ö,
Ja kaikki kauniit tähdet tuikahtaapi,
Niin silloin taivaan kaarikatto puhtaaks kirkastuu,
Ja joukko enkeleitä sen alle laskeuu
Ja itkee hopiakyyneleitä maalle.»
»Näkeepi peiliss' silloin kuvansa maa poloinen
Ja itseään niin hyljätyksi kaipaa,
Ja syntinsä hän kertoo, murhat, valheen, turhuuden,
Mi vuosisatain kautta häntä vaivaa.
Ja kuolon kauhu silloin hänen suonihinsa saa;
Rukoilee laaksot, syntinsä vuoret tunnustaa,
Ja metsä se niin raskahasti huokaa.»
»Oi kiitos, armaat keijuiset!—tuon muistan ainian
Ja nyt en pelkää kotiani mennä.
Kas! tuolta tieni loistaa valossa kuutaman:
Nyt teit' en koskaan unhota ma, en mä.
Kyll' olen köyhä, ei mull' ole kultaa, tavaraa,
Mut Herran nimeen vannon: mun tähteni ei saa
Noin raskahasti metsä huokaella.»
Pääskynen 27/12 1873.
V. Rydberg.
TONTTU.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Kesk'yön unta suloista,
Ääneti kuu käy kulkuaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Hankea vastaan harmottain
Luotuvi läävän suuta,
Kuin monast' ennen tuijottain
Katsovi taivaan kuuta,
Katsovi hongikkoon, miten tuo
Seudullen kehän tumman luo;
Kummoa pulmaa miesi
Miettii, suotta kentiesi.
Pitkää partaansa siveltää,
Puistavi päätä ja hasta,—
»Ei, tät' en voi minä selvittää,
Tuopa se pulma on vasta.»—
Kuin tapa häll' on, heittää hän
Moiset miettehet mielestään,
Toimihins', askariinsa
Käypi ja ammattiinsa.
Hän vajat, aitat kuljeksii,
Lukkoja tunnustellen,—
Lehmät pahnoillaan uneksii
Kulkua laitumellen;
Ruoskat, ohjakset unohtain
Pollekin talliss' uinuu vain:
Seimi sen tuoksuavaista
Täynnään on apilaista.
Kulkien lammaskarsinan viel'
Uuhia katsovi ukko;
Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell'
On ylä=orrella kukko;
Mustikin oljillaan heräjää,
Häntää hiukkasen lierittää
Niin kuni ystävälle,
Tonttu se tuttu on hälle.
Vihdoin hiipien tonttu tuo
Käy talon perheen luona,
Kauan huomasi hän, miten nuo
Arvon hälle on suonna;
Lapsien luokin varpaillaan
Katsomahan käy armaitaan;
Kellähän oisi mieltä
Hältä sen onnen kieltää.
Näin hän polvesta polvehen
Lapsin' on nähnyt heitä
Poian ain' isän jälkehen;
Vaan mist' on he ja keitä?
Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain
Lähtevät pois—mut minne vain?
Pulma se vaikea hällen
Näin etehen tuli jällen.
Tonttu se käy ladon parveilen:
Heiniss' siell' ylähällä
Naapuristossa pääskysen,
Siellä se on maja hällä;
Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo,
Vaan kesä taas kun kukkia luo,
Palaa hän kotiansa
Sievän puolison kanssa.
Silloin kertovi muistojaan
Pitkältä matkatieltä,
Mitään pulmast' ei, joka vaan
Painavi tontun mieltä.
Seinän saumauksesta kuu
Äijän parrallen kuvastuu,
Parralla väike hohtaa;
Tonttu se miettiä pohtaa.
Vait on metsä ja seudut sen,
Siell' elo kaikk' on jäässä,
Kosken vaan humu hiljainen
Kuuluvi matkan päässä;
Tonttu sen kuulee puol'unissaan,
Luulee sen ajan virraks vaan,
Oudoksuu mihin vienee
Matka ja mistä lienee.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Aamu=unta suloista.
Ääneti laskee kuu radallaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Tilhi 26/7 1884.
G.G. v. Leopold.
NOKKONEN JA RUUSU.
Nokkoselle poljetulle
Ruusu lausui oksaltaan:
»Kov' on onni suotu sulle,
Sua aina kartetaan.
Sinuhun ei silmää luoda,
Ken sun näkee, väistyy pois;
Hyväilyst' ei sulle suoda,
Sillä kättä polttaa vois.
Jokainen, jok' astuu luokse,
Tuntein sinun tapojas,
Kohta luotas poijes juoksee,
Peljäten sun pistoas.»
Tähän vastas nokkonen:
»Luoja loi mun tuliseksi;
Koristusta minä en
Saanut vaaran peitteheksi.
Mut sä petät, kaunoinen!
Luotu muita narraamahan
Kaikkia sä viittailet
Sua riemuin poimimahan;
Piikkis piillät, hymyilet.
Kyllä kerskaat, ett' on sulia
Väri, loiste, joilla kiillät,
Mutta julmempi kuin mulla
Sull' on miekka, millä viillät.»
Luonnon kirja 1886.
Eerikki XIV.
LAULU KAARINA MAUNUNTYTTÄRELLE.
Se onnekas, ken korkeukset
Voi vaihtaa polkuun alhaiseen;
Se välttää monet lankeemukset
Ja rauhass' elää hiljalleen.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Useinpa ukkos=ilma jylhä
Lujaakin linnaa järkyttää:
Se lankeaa, ken pyrkii ylhä,
Ja turmio sen ennättää.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Isoilla merill' aallot pauhaa
Ja myrsky käy ja tuulispää;
Älykäs laaksoss' etsii rauhaa
Ja halvan lähteen luokse jää.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Rikasten oven luo kun kuljen,
Useinkin näen sen lukitun;
Mun tyttön' oveaan ei sulje:
Min' olen hänen ja hän on mun.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä,
Mut niitäkö mä pyytäisin!
Hän sydämmellään lämpimällä
On kallihimpi kultaakin.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultavirve hällä hohda,
Mut silmät kauniit hohtavat.
Hän mieleiseni on, jos kohta
Muut häntä ylenkatsovat.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Mun siipeni ei pilviin yllä,
Ken tahtoo, sinne nouskohon.
Maailman tiedoks teen sen kyllä:
Minulle rakas tyttön' on.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Hyvästi, hyväst', armahainen,
Tuhansin hyvää yötä nyt!
Se Herran tahto ompi vainen,
Pois, pois siis kaikki epäilyt.
Jokainen mieltään noutakaan,!
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Kaarina Maununtyttären muisto, 1885.
Björnstjerne Björnson.
El SAANUT HÄN LUPAA LÄHTEÄ.
Ei saanut hän lupaa lähteä,
Oli isä vanha, ja äiti poti,
Ja hänen työtään kaipasi koti:—
»Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
Sulia tääll' on mit' ikänä toivonetki.»
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään
Ulapalle päin hänet ajoi vaisto,
Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
Ja kuulemaan miten riehui taisto.
Se päivä ol' alkukeväimen,
Kun myrsky käy maan yli huudellen:
Ylös! talven vaippa jo yltäs luo!—
Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
Se lepää ankaran taistelun takaa.
Se ankkurissa on, purjeet luotu,
Mut lepo sille ei varsin suotu:
Sen purje tempoo ja masto nytkii
Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa:
Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa—
Kuin houkkion suusta ne sanat soi—:
»Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
Niin mulle ruori,—ma tahdon koittaa!»
Toiset tunturiin katseen loivat,
Mut toiset tyynesti atrioivat.
Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
Kivi lensi—se kahden on miehen surma.
Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
Syrjään ruoat ja käteen jousi!
Nuolia viuhuen ilmaan nousi,—
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:
»Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,
Vai ensinkö taistella tahdot kenties?»
Tuommoista ei miehet kuulla siedä,
Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:
»Mua tuonelassa ei kaivata vielä.
Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,
Voit mennä sinne tai rientää kotiin.
Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,
Se minun on; nyt minä lähden sotiin.
Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;
Mun aikan' on tullut, se ottaa minut.»
Mut toinen kannelta hymähtää:
»Jos mieles on niin kuin lausuit nyt,
Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!—»
»Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.
Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;
Ei uusi palvella vanhaa saata.»
Hän turhaan vastaust' odottaa;
Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:
»Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,
Kenelle voitotar kultiaan jakaa.
Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.
Ken ei suurinta palvele, hävetköön!»
Mut vihasta päällikkö punastui;
Hän mereen syöksyi ja maihin ui;
Mut toinenkin syöksee kohti rantaa
Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
»Häll' asett' ei ole, se hankkikaat»,
Hän laivaan huusi: »jos voiton sa saat,
Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
Sen miekan, jok' oli surmaks mulle.»
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
Ja isku huoaten iskuun vastaa;
Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
Ja laivan kannella kansaa hyörii.
Joka mies alas veteen ja kostohon!
Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
»Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
Sen ansaitsee hän!» Jo ääni herkes,
Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
»Aluks patsas urholle nostakaamme.
Ja mainetöitähän muistelkaamme!
Mut ennen iltaa on matka pois;
Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois.
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
Yli vetten muistolaulut soivat,
Ne saaren kuollutta kunnioivat,
Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
Ja kaikki kun rantahan juoksevat
Ja ilolla ihmein katselevat,
Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa,—
Niin illan rusko se purjeet paartaa
Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin;
Pelon huuto jo soi: »hän hukkuu näin!»
Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan,
Ja hymyili heille: »Nyt luvanko saan?»
Kalatyttö, 1869, parannettu 1905