VAPAUDEN KUOLLEISTA NOUSEMINEN.
He hautasivat multaan
Vapautes, synnyinmaan',
Vaatettas keskenään he
Jo rupes jakamaan
Ja etikkaa he antoi
Sun juodas, asetit
Sun hautas viereen vahdit:
Näin rauhass' uneksit.
Ja lapses kaukaa tuota
Katsoivat tuskaillen,
Ei ääneensä he käydä
Rohjenneet haudallen,
Sill' lukko vahva pantu
Sen eteen oli nyt,
Ja yö se oli synkkä—
Ei tähtä näkynyt.
Kah!—Elonkoite nousee
Jo hautas vierehen,
Yks enkel' äkist' astuu:
»Nyt nouse ilmoilleni»
Ja hautakivi vierii,
Koi hymyy, välkähtää—
Nuor' vapaus helohelma
Maailmaa tervehtää.
Ja kanteleet ja torvet
Hänelle riemuvat,
Ja silmist' ilohelmet
Valuvat kirkkahat,
Jo »Hosianna» kaikuu
Sun kauttas, synnyinmaa.
Sua, Jumal', ylistämme,
Meit' tahdoit armahtaa.
Hälläpyörä kevätluk. 1871.
Aleksanteri Petöfi.
RUNOHEPONI
Ei hepon' ole rodust' Englannin,
Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen,
Ei Ala=Saksastakaan syntyisin,
Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen.
Madjarivarsa runohepon' on,
Madjariverta, karvakin sen säihkyy!
Ett' ihastellen säde auringon
Sen silkinhienoill' lautasilla läikkyy.
Se kasvanut ei talliss' ole lain,
Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla;
Se vapaan ilman laps on, ja sen sain
Ma Kumanian aukeili' aromailla.
En sitä konsanaan ma satuloi,
Ma ratsastaissa loimell' istun vainen;
Mut kun käyn selkään, lentää se min voi,
Se, näet sä, salaman on heimolainen.
Se mielukkaimmin pussta'han mun vie,
Siell' aava nummi on sen kotopaikka;
Se vainun saa jo, kosk' on sinne tie,
Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht'aikaa.
Pidätän aina kyläin kohdallen,
Miss' impiä on kuni mehiläistä,
Ma kauneimmalta pyydän kukkasen,
Karautan taas kuin tuuli poies näistä.
Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa,
Se saattaa pois mun vaikka maailmasta;
Suu vaahdoss' on, ja ruumis suitsuaa
Vaan innost' eikä pelvost', uuvunnasta.
Ei runohepon' uuvu konsanaan,
Se uupua ei saa, on kielto hällä:
Näet pitk' on mulla matka päällä maan,
Ja toivojeni määrä etähällä!
Tavoita, hepo, virkku, temmoppas;
Ja vuorien ja hautain yli kiidä!
Jos vihamiehet estää kulkuas,
Niin rajutuulen lailla sorra niitä!
Kirj. Kuukauslehti 1874, lokak.; Kaikuja Hämeestä 1874.
Juhani Arany.
KLÁRA ZÁCS.
[Tämän balladin sisällys perustuu historialliseen tapaukseen. Kuningas Kaarlo Robert I:n hovissa Wisegradin linnassa oli hänen uskotun neuvoksensa, Felicián Zácsin ihana tytär Klára hovineitenä. Kuningattaren veli, Puolan herttua Kasimir, joka kerran oli tullut sisartansa tervehtimään, houkutteli Kláraa pauloihinsa ja häväisi hänet väkivaltaisella tavalla. Tästä raivostunut Felicián, joka ei voinut sen jälkeen pois lähtenyttä Kasimiria enää tavata, päätti kostaa tyttärensä häväistyksen kuningattarelle, jonka luuli olleen herttualle avullisna tämän rikostyössä. Huhtik. 17. p:nä 1350 syöksi hän, miekka kädessä, päivällispöydässä istuvaa kuninkaallista perhettä vastaan, haavoitti kuningasta käsivarteen ja löi kuningattarelta, joka oli nostanut oikean kätensä molempien lastensa suojelukseksi, neljä sormea poikki. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, ennenkuin heittivät hänet lattiaan ja silpoivat hänen ruumiinsa kappaleiksi. Rangaistukseksi tästä murhayrityksestä tapettiin sitten Záczin kaikki lapset (kaksi tytärtä ja yksi poika) ja koko hänen muu sukunsa hävitettiin ilman armotta kolmanteen polveen asti. Vielä tänään seisoo Wisegradin linnavuoren kupeella kullattu risti onnettoman Kláran muistoksi.]
Kuningattarell' on
Tarha kukkivainen:
Toinen impi punaruusu,
Toinen valkeainen.
»Kuningatar, sisko,
Taivas! jos ma saisin
Ruusun tuon, tuon punaruusun,
Kuin sit' armastaisin!
Sydämmeni tykkii,
Hän jo taudin tuopi:
Jos ma kuolen, kukkanen se
Haudan mulle luopi!»
»Voi sua, veli Kazmer,
Sit en kultiin vaihda—
Pois! ma suutun … etkö häpee!
Huolta tuot … oi kaihda!
Huomenkirkkoon aion,
Viipyä en saata;
Jos sa sairas olet, laske
Sohvalleni maata.»
Kuningatar lähtee,
Lähtee, kirkkoon saapi;
Kukat kauniit, sulo=immet
Häntä seurajaapi.
Rukoilla ei voi hän,
Rukoella soisi;
Helminauhan kotiin jätti:
Ken sen sieltä toisi?
»Armas tyttö, Klára,
Lapseni, se nouda!
Polvityynyll' on se taikka
Sohvallani … joudu!»
Klára etsii, etsii,
Eikä löydä vielä:
Kuningatar kirkoss' oottaa
Raskahalla miellä!
Klára etsii, etsii,
Tuntikauden vielä:
Kuningatar kirkoss' oottaa,
Turhaan oottaa siellä.
Kaunokaisten parveen
Imp' ei enää palaa:
Ennen kuollehitten joukkoon
Kirkkotarhaan halaa.
Ennen kirkkotarhaan
Alle mustan mullan,
Kuin on suureen linnaan, eteen
Vanhan isä=kullan.
»Lapsi, oi! mi sulia?
Mikä murhe karvas?
Sylihini tule tänne,
Kerro, lapsi armas!»
»Voi, voi, isä! en—en—
Mihin joutunenki!
Jalkas tomut suutelen ma,—
Tallaa multa henki!…»
Lounahalle kello
Hovin kutsuu pian;
Silloin kuninkahan eteen
Astuu Felicián.
Kuninkahan eteen,
Ruoalle ei vainen:
Kädessänsä häll' on miekka
Julma, kostavainen.
»Tyttärestä henkes,
Kuningatar nurja!»
Onneks neljään heikkoon sormeen
Henkens' ostaa kurja.
»Lajos, Endre kuolkoot:
Lapsi lapsen hinta!»
Onneks miekkaa vastaan syöksee
Nyt Gyulafin rinta.
»Joutuun konna kiinni!…
Oi, Cselényi!—Pian!…»
Siinä hovimiesten teuraaks
Joutuu Felicián.
»Veriss' on sun sormes,
Turhaan tuo ei vuoda:
Mitä tahdot, puolisoni,
Kivun kostoks suoda?»
»Etusormestani
Immen ihanaisen,
Pitkäsormest' uhkasurman
Nuoren nuorukaisen;
Molemmista muista
Vävyn sekä nadon;
Punaisesta verestäni
Koko heimon kadon!»
Nurjat ajat pääll' on,
Nurjain tähtein valta:
Torju, Luoja, kovat iskut
Madjarien maalta!
Unkarin albumi, 1881.
Aleksanteri Kisfaludy.
HIMFYN RAKKAUDENLAULUJA.
MURHEHTIVA RAKKAUS.
126. laulu.
Päivä nousee, mailleen entää,
Muuttumaton murheen' on;
Hetket vierähtäen lentää,
Vaan ei vaihdu kohtalon';
Sammuu vuori suitsuvainen,
Vaan ei tuli rinnassaan;
Kuivaa virran, lammin laine,
Mun ei kyyneleeni vain;
Kedot, metsät ilostuvat,
Tähtiryhmät palauvat,
Onni kiertää vaihdellen;
Kurjuuten' on ainainen.