RAUHATON.
Minne läksit, muinaisrauhani,
Autioksi jättäin rintani,
Päiv' on vielä taivahalla,
Luonto kaunis taivaan alla,
Lintu vielä lehdon suussa
Laulelee.
Läikkyvänä laine päilyy,
Lainehilla pursi häilyy,
Kultain viiri pursipuussa
Nuokkuilee.
Lännestä tuulonen viestiä tuo,
Riemua virtana rintaani luo,
Mutta hetkeks ainoasti—
Pian rinta riehuu taas.
Karvas huoli! Kahleitas
Kantaa saanko hautaan asti?
Ei!—Rautasi ma annan ruostuttaa,
Rauhaa tahdon. Enkö sitä saa?
Kalmistoon käyn joka ilta
Riemun kerjuun kuollehilta;
Mullassakin veljen rinta
Lämmin on.
Kummulle tuon kukkaiskehdon,
Haavoist' istuttelen lehdon,
Niiden viihtymys—se hinta
Itkuin on.
Lehtohon linnut taas riemuja tuo,
Viihdynnän mullekin hetkeksi suo,
Viihdynnän, vaan kuinka kauvan?
Yö tuo taasen halloja,—
Linnun lakkaa laulanta———
Ihminen, käy onnes sauvaan!
1868.
NYKYINEN SYDÄMMENl.
Kuin tappelutanner mun rintani on;
Sen tunteitten kiista on loppumaton.
Min järki paikkaa, sen viha murtaa,
Ja kosto myrkkyjä syvään uurtaa,
Ja ystävyys, lempi ne murhataan
Sun rauhasi tähden ainoastaan.
Oi, ennen ma halloissa lepäsin
Ja kesän riemuista vaan uneksin,
Mut toiveista sykähti silloin rinta,
Vaikk' härmäinen oli armaan pinta.
——Oi hallaas, talvi, ja härmääsi
En kesään ma konsanaan vaihtaisi!
1868.