VON ESSEN.
Hän portahilleen saapuu,
Häll' lakki nyt on sotilaan,
Kannukset ja ratsaskaapu;
Hän aikovi ratsastamaan.
Tuoss' seisovi vanhus sorja,
Uros katseeltaan, sävyltään,
Lumipäinen, kookas, norja—
Sen moinen hän on näöltään.
Mut miksikä ukko nyt pauhaa?
Miks polkevi jalkaa nyt?
Eletäänpähän keskellä rauhaa,—
Mikä vimman on synnyttänyt?
Älä huoli, ei vaaraa lässä,
Älä tuost' ole milläsikään;
Tavan ainaisen näet tässä,
Näet Essenin harmaapään.
Jo huutavi raittihisti,
Syyn virkkavi selvälleen:
»Sinä Matti, sen päiväinen risti,
Lopun nyt sinust' oitis teen!»
»Vai vartoa näin unes tähden
Ijänkaiken tässä ma saan!
Sinä tietänet, milloin lähden
Joka päivä ma ratsastamaan?»
Ja tallista renki se pikaa
Nyt uljaan tuo orihin;
Hän ei nukkunut, siinä ei vikaa,
Heräs ehk' ylen aikaisin.
Pää pystyss', ääneti aivan
Edes orhin ohjaelee.
Jalo ratsu—no leimaus taivaan!
Väriseepi ja vaahtoilee.
Alas portailtaan hän saapuu,
Asu yllään, kenraali tuo,
Ja kannukset, ratsaskaapu;
Nyt orhiin katsehen luo.
Vait on hän, liikkumatonna,
Ei usko hän silmiään:
»Näkö pettikö mun, sano, konna,
Sun työtäsi näinkö ma nään?»
»Mut jos kudot valheen viekkaan
Ja mulle nyt syötät sen,
Niin lähden ja tartun miekkaan
Ja pääs heti halkaisen!»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi,
Hätäpoika ei ollutkaan;
Työn kyllä hän tehneens' tiesi,
Mut vastasi myös teostaan.
»Kuin? Valhetellako voisin?
Hävettää jo, kun epäillään.
Isommassakin syyssä jos oisin,
Ei valhetta sittenkään.»
»Kasakan näin tuossa ma tiellä,
Hän kerskasi virkustaan.
Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä!
Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, se vanhus sorja,
Tuli hehkuva rinnassaan,
Lumipäinen, kookas, norja,
Hän kimmosi kiukuissaan.
»Pois», huusi hän, »lurjus, pian,
Pois tallihin käy takasin,
Ja myötäsi, ratsun sijaan,
Heti ruoska sa tuo tukevin.»
Tuo Matti on mies, joka tuonaan
Oli luoteja kestellyt,
Kuninkaalt' oli saanut muonan,
Vaikk' Essenin leivässä nyt.
Ihan ääneti läksi hän alas,
Mut silmä se vaan salamoi,
Saman tien hän läksi ja palas,
Tukevimman nyt ruoskan toi.
Sen laski hän kourastansa:
»Sotamies olin myös minäkin;
Minä ammutess' ampusin kanssa,
Ja lyödessä löin takasin.»
»Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin,
Kun tein mitä parhaiten,
Niin potkaisenpa ma vaankin,
Ja kuin orhi ma potkaisen.»
Kenraali kun uhkan on kuullut,
Taaks suorana astahtaa;
Mut ei suutu hän, kuin ois luullut;
Miest' ääneti tarkastaa.
Ja kun katsovi, suoremmaksi
Vars sorja se suoristuu;
Ja hän vait on, ja kirkkaammaksi
Yhä katsanto kirkastuu.
»Mies, kuules», huusi hän, »mistä
Sait moisen sä miehuuden?
Se on aioist' entisistä,
Sikes keskellä hurmetten.»
»Ei mulle tuo ole unta,
Sen tunnen jo vanhastaan;
Samanlaistapa urhoisuutta
Moni ilmaisi kaatuissaan.»
»Sen näin mä, kun voiton tiellä
Liput riemusi liehuillen,
Näin tappioissakin vielä,
Näin Pohjolan hangilla sen.»
»Ja kuinka, kun urhokkaasti
Sinä itseäs käytät noin,
Noin katselet uskaliaasti,
Sua ruoskalla herjata voin?»
»Jumal'auta, näinpähän vasta
En kehtais mainitakaan
Sitä joukkoa urhokasta,
Jota vein minä taistelemaan.»
»Käy kumppali etsimässä,
Mies reima ja vankkumaton
Juo kunniaksemme, he, tässä
Tukaatti, se palkkas on!»
»Ja kiitos, kun mieleni täytit
Taas kaunihin muistelmin
Ja kun näin sisus yrmeän näytit,
Ja nyt mene helvettihin!»
Hän pyyhkäisi silmiänsä,
Tais käydä ne himmimmäks,
Ja, yrmistäin näköänsä,
Pois kääntyi ja sisään läks.
Samaisen tuon urhean herran
Minä tunsin jo ennestäin,
Saman tuon von Essenin kerran
Sotivan Savonmaassa ma näin.
Oli nopsa hän muulloin kyllä,
Mut nyt tuli peijakkaat.
Vilun tähden häll' oli yllä
Sudennahkat ja vuotikkaat.
Kun näin hän pakkassäässä
Etumaisena riens tulehen,
Ja jok' ainoan askelen päässä
Vajos pohjahan nietosten,
Hiki äijän jo otsasta juoksi,—
Kovin raskas virka on tää;
Välin kauhean painonsa vuoksi
Hänen täytyvi viivähtää.
Mut »Eespäin!» vaan tulisella
Hän innolla huudahtaa,
»Jos en jaksa ma astuskella,
Pojat, hoi, mua kannelkaa!»
Nämä kolme äijällä tällä
Oli murheissaan, iloissaan:
Miel' ylväs ja luonne hellä,
Veri kiehuva kuumuuttaan.
Suomen Kuvalehti 1/3 1875; parannettu 1889.