HEITUKKA
— Ja minä olen heitukka puolustaakseni orjia!
Tämä odottamaton mielenilmaisu, joka kuului tovereittemme riveistä, sai katseet kääntymään sinnepäin. Siellä seisoi mies: heitukka.
»Hän oli meidän vanhimpamme, vaikka kukaan ei olisi sitä uskonut, sillä hänen tuuheassa, sinisenmustassa tukassaan oli vain joku hopeinen hapsi. Hänen hammasrivinsä pystyi musertamaan oliveja kivineen. Hänen ryhdikäs astuntansa vapisutti tannerta. Hänellä oli sankarin menneisyys.
»Vastaukseksi hämmästyneisiin katseisiin, jotka olivat kiintyneet häneen, hän puhui näin:
»Tahtoisin sanoa jonkun sanan vastaukseksi tälle nuorelle miehelle, joka on niin ylpeä syntyperästään eikä tahdo puolustaa muuta kuin heitukkain vapautta.
»Orja-parat! Surkuttelen heidän kohtaloaan. Eivätkö he edes saa tukea niiltäkään, jotka puolustavat kaikkia sorrettuja? Ja ajatelkaahan, että he sittenkin uskovat Jumalaan ja rukoilevat kaikkien puolesta: herrainsa puolesta, jotka sortavat heitä, ja heitukkain puolesta, jotka halveksivat heitä. On siis totta, että orjan sydän yksin on jalo, että se yksin on anteeksiantavainen!
»Viikon ylenmääräisen työn jälkeen voi orja vielä sunnuntaina nauraa, laulaa, tanssia. Elämän jälkeen, joka on ollut vain pettyneitä toiveita, hän lohduttautuu toivomalla parempaa elämää taivaassa. Viha ja kauna ei paljoakaan myrkytä hänen mieltään; hän on kuin koira, jonka isännän ystävällinen sana saa unohtamaan ruoskan sivallukset. Hän unohtaa niinikään, että lakeudet kuuluvat herroille, metsät heitukoille, ja että hän se hankkii molemmille viljan syötäväksi ja lihan nautittavaksi.
»Tulee tosiaankin kysyneeksi itseltään, mitä tarvitsisivat herrat vielä tullakseen paremmiksi ja heitukat, osatakseen antaa anteeksi!
»Tässä on metsän poika, joka komeilee heitukan nimellä, mutta joka olisi yhtä hyvin voinut syntyä linnassa.
»Codrou [vankka metsä], joka taistelee yötä päivää myrskyä, köynnöskasveja ja lahoamista vastaan, »codrou, romanialaisen veli», ei ole antanut hänen tietää mitään taisteluistaan, veljeydestään, vielä vähemmän jalomielisyydestään. Miksi sitten kopeilla tuosta ylevästä syntyperästä? Miksi ylpeillä tuosta orjaäidistä, — joka tarjoaa tinkimättä niinhyvin vainotulle kuin pahantekijällekin varjonsa ja lämpönsä, ravinnon ja varman turvapaikan, — jos se kerran haudataan häpeään ja jätetään vandaalien käsiin. Sillä metsä on suuri orja, joka elää kiittämättömien ihmisten onneksi: palkinnoksi moninaisista antimistaan se saa vain kiittämättömyyttä alkaen lapsesta, joka taittelee sen nuoret vesat, ja eläimestä, joka pureksii sen silmut, aina siivekkäisiin vieraisiin saakka, jotka tahrivat sen lehvät, ja taivaaseen saakka, joka lähettää tuhoisan salaman. Eikä se kuitenkaan, enempää kuin Jeremiaan vihaama ihmiskarjakaan, lakkaa hetkeksikään taistelemasta vihamielistä elämää vastaan, joka käy sen kimppuun, eikä palvomasta Jumalaa, joka on laupiaampi täitä kuin ylevintä luotuansa kohtaan.
»Samalla kuin karhunmarjapensas työntää esiin lukemattomia okaita puolustaakseen hyödytöntä ja kurjaa olemassaoloaan, täyttää metsä osaansa alistuneena tehtävänsä maan päällä; mutta sillä aikaa kuin kirves iskee sen ytimeen, laulaa latva viimeisen ylistyslaulunsa auringolle.»
* * * * *
»Jeremias! Heitukka, joka nyt puhuu sinulle, on orjan äpärälapsi, ylhäisen miehen jälkeläinen, (sillä kuten ehkä tiedät, ovat ylhäiset samanlaisia kuin mekin: heillä on jälkeläisiä kaikkialla).
»No niin, minä kieltäydyin palvelemasta ylhäisiä, painuin kymmenvuotiaana metsiin ja siellä olen elänyt viisikymmentä vuotta. Olen taistellut heitukka Jianun johdolla, palvellut suuren Tudor Vladimirescon joukoissa, päätyen viimein isäsi Cosman joukkoon. Kaikki kolme olivat hirmuvaltiaita ja minä heidän orjansa. On totta, että heidän hirmuvaltansa oli ylevää, mutta orjuuteni ei silti ollut vähemmän kova. Hirttäköön sinut sitten Tudor tai arkontti Samurakis, olet hirtetty. Ja minä taivuin, näetkös, ja kestin usein huutavaa vääryyttä. Tein sen siksi, että se tapahtui 'aatteen' vuoksi. Tein sen vielä siksi, että… pelkäsin. Ajattelin: on kovaa olla pahan palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla. Älä unohda, että äitini oli orja, ja orjat ovat aina pelkureita. Kuinka voisikaan vaatia, että he olisivat urheita? Pelko on vuosisatoja ollut heillä veressä, vuosisatoja ovat vuoroin Tudorit, vuoroin arkontit piesseet ja hirttäneet heitä.
»Ymmärrätkö, pieni sankarini: sekä lakeudella että metsässä on herransa, jotka sitä hallitsevat.»
Sumuinen yö lankesi 'Hämärään laaksoon'. 'Karhuluolassa' ei enää voinut eroittaa heitukkain kasvoja.