JEREMIAAN KERTOMUS
»Sanotte tietävänne, kuka olen. Ette kuitenkaan tiedä mitään.
»Olen synnynnäinen heitukka, enkä ole siksi muuttunut. Äitini oli metsä. Elämäni vapaus. Kaksivuotiaana Cosma löysi minut metsätieltä. En itkenyt, olin vain hämmästynyt. Cosma oli pistänyt minut reppuunsa ja ruokkinut minua lihaliemellä ja viinillä. Kuusivuotiaana uin kuin kala; yksitoistavuotiaana ammuin ensimmäisen laukauksen (joka tuotti kelpo kivun leukaperiini); kaksitoistavuotiaana otin osaa taisteluun Poteraa vastaan ja jouduin vangiksi.
»Noina kahtena kauheana orjuuden vuotena olin oppipoikana elämän koulussa. Niin, ollessani vankina arkontti Samurakisin hovissa opin tuntemaan ihmisiä. Ja se, mitä ajattelin tuona aikana, ja mitä ajattelen vielä tänäänkin, ei totta tosiaankaan olisi teille hauskaa kuulla.
»Ensinnäkin rakastan riippumattomuutta siinä määrin, että se hipoo kiittämättömyyttä. En tahdo olla kiitollisuuden velassa kenellekään eikä mistään. Minulle on annettu elämä kysymättä halusinko sitä. Ja jos elämäni antajat ovatkin voineet ottaa osaa kaikkiin iloihini, eivät he ole voineet kärsiä kanssani pienintäkään kärsimystäni. Kun haavoituin, jätti Cosma minut ja pakeni. Jos minut olisi tapettu, olisi hän elänyt kuten ennenkin. Hän eli hyvin, sillävälin kuin minun elämäni arkontin luona oli kuolemaa. Orjuuteni, joka oli kuolemaa pahempi, ei estänyt häntä syömästä neljän edestä eikä huvittelemasta naisten kanssa.
»Samoin oli äitini laita; elämän noppapeli oli heittänyt hänet samaan taloon, joka oli kaksi vuotta ollut helvetti hänen pojalleen, mutta jossa hän eli ruhtinattarena. He olivat kuitenkin vanhempiani. Olin heidän poikansa. Miksi heidän eikä kenen muun tahansa? Siksikö, että heille oli mieluisampaa tietää minun elävän vapaana kuin orjana? Mutta kukapa inhimillinen olento ei mieluummin näkisi lähimmäistään hyvinvoipana kuin sairaana? Tai vahingoittumattomana mieluummin kuin rampana?
»Miksi siis puhua sukulaisuudesta? Minä en näe isän ja pojan välillä sellaista yhdyssidettä, joka on olemassa pään ja ruumiin välillä. Ja muut siteet ovat vain juttua. Ne jättävät minut kylmäksi. En tahdo, että minua petetään kuten orpoja, joille annetaan kasvatusvanhemmat.
»Se sukulaisuudesta.
»Yhtä vähän jalomielinen olen rahvaaseen nähden, jota te tahdotte vapauttaa tai kostaa sen puolesta. Tässäkään suhteessa ei sydämeni tunne innoitusta. Ei ole mitään yhdyssidettä minun ja arkontti Samurakisin hovissa ammuvan ihmiskarjan välillä. Olen heitukka oman itseni enkä lähimmäisteni vuoksi. Tulkoot he heitukoiksi, jolleivät ole siksi syntyneet. Kysyn itseltäni: kuinka voi olla heitukka lähimmäisensä puolesta? Romanialainen sananparsi sanoo: Väkipakolla voi ottaa toiselta jotakin, mutta ei antaa. — Ja toinen sananparsi kuuluu näin: Pappi ei soita angelusta kolmeakymmentäkuutta kertaa ollakseen mieliksi vanhalle kuurolle ämmälle.
»Tavatessanne sellaisen papin, soittakaa kuuroille niin paljon kuin haluatte. Ja jos sydämenne teitä siihen kehoittaa, heitukat, niin tehkää työtä miehen avuksi, joka tuskin jaksaa muuta kuin raapaista päätään tarpeen vaatiessa. Olette ehkä apostoleita. Minua ei haluta olla sellainen. Siitä huolimatta näytän teille, ettei minultakaan ole puuttunut halua auttaa sorrettua.»
* * * * *
»Kun oli kulunut vuosi, eikä Cosma ollut antanut elonmerkkiä itsestään eikä tehnyt mitään auttaakseen minua arkontin käsistä, valtasi aivoni hullu tuuma: kylvää kapinan siemen orjien keskuuteen, nostattaa heidät aseisiin, hyökätä yöllä vartioston kimppuun, pistää talo tuleen ja pelastautua metsiin.
»Ajattelin näin: nämä miehet, kuten kurjinkin vetojuhta, pitänevät vapaata elämää orjuutta parempana. He ovat pelkurimaisia, kuten tiedetään, mutta jos heidän etunenäänsä asettuu johtaja, joka yllyttää heitä eteenpäin, niin he marssivat. Minä rupean heidän johtajakseen.
»Ah, mikä kaunis haave! Näin vartioston hävitettynä; palatsin savuavina raunioina; arkontin jaloissani rukoilemassa, että säästäisin hänen henkensä. Koko maan jaloillaan tämän ennenkuulumattoman urotyön vuoksi. Cosman hämmästyneenä, nöyryytettynä. Itseni sankarina nelitoistavuotiaana!
»Tiesin panevani henkeni peliin, mutta tämä vangin elämä korkeitten muurien ympäröimässä hovissa oli sietämätöntä. Haudoin yötä päivää suunnitelmaani, jota aloin pitää elämäni tarkoituksena. Elettyäni kokonaisen viikon kuin kuumeessa minä viimein päätin uskoa aikeeni kahdelle valitulle. He olivat tallirenkejä kuten minäkin, melko ovelia, ei erittäin palvelevaisia, ja he napisivat usein kohtaloaan vastaan. Tunsin heitä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. He olivat ainoat, jotka olivat halukkaasti kuunnelleet rosvotarinoitani. Luulin tuntevani heidät.
»Niinpian kuin he huomasivat, mistä oli kysymys, nuo poloiset ystäväni kalpenivat, heidän kasvonsa venähtivät pitkiksi, heidän säikähtyneet silmänsä karttoivat katsettani. Rohkeampi heistä uskalsi sanoa:
— Se on uhkarohkea yritys… Aikeemme paljastetaan ja meidät hirtetään. Et tunne ihmisiä. Täällä kaikki rukoilevat terveyttä isännälle, joka antaa ruo'an ja huolehtii kaikista. Ei päästä pitkälle miesten kanssa, joiden jokapäiväinen ajatus on tämä: on kovaa olla pahan palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla!
»Synnynnäisen orjan ajatustapa… Putosin kuin pilvistä, sulkeuduin koppiini ja vajosin epätoivoon.
»Seuraavana päivänä keskipäivällä arkontti kutsutti minut luokseen ja ilmoitti suureksi hämmästyksekseni tietävänsä yrityksestäni:
— Poika parka! Surkuttelen sinua, mutta en voi asiaa auttaa, sanoi hän lopuksi.
»Tämä korkean herran suvaitsevaisuus, tämä ylemmän sääli sai halveksumiseni inhimillistä roistomaisuutta kohtaan kohoamaan äärimmilleen. Minä vastasin:
— Niin, tahdoin sitoa sinut ja kuljettaa sinut Cosman eteen, mutta sellaista voi tehdä vain vapaiden miesten eikä orjien avulla!
»Ja hänen tyyneytensä raivostuttamana sieppasin kaksi pistoolia salongin seinältä, jossa olimme, ja syöksyin ikkunaan ampuakseni pihassa olevaan orjalaumaan. Arkontti esti sen ja sanoi hymyillen:
— Mitä aiot tehdä? Peloittaako heitä? Siihen ei tarvita tuliaseita.
Katsohan!
»Minä katsoin. Hän otti kullalla kirjaillun fetsinsä, pisti sen sisään pienen lasikuulan ja linkosi sen keskelle orjajoukkoa. Fetsin putoaminen pihamaalle teki saman vaikutuksen kuin pommi: kaikki peittivät käsin kasvonsa ja pakenivat joka suunnalle. Kuului huutoja:
— Voi meitä! Herra on vihoissaan!
— Siinä näet, sanoi ikkunaverhojen takana piileksivä arkontti. Olennot, joiden avulla tahdoit nousta sotaan minua vastaan, eivät ole edes orjia, vaan elukoita! Sellaisia he ovat. »Kaksikymmentätuhatta tynnyrinalaa maata; kaksituhatta sarvipäätä; neljäsataa orjaa». Ne kuuluvat yhteen. Kas, siksi surkuttelin sinua äsken. Se, joka asettautuu elukkalauman etunenään, ei ole johtaja, vaan karjapaimen. Sinähän olet heitukka ja heitukat ovat urhoollisia. Piru periköön heidät kaikki, en heitä rakasta, mutta en voi olla pitämättä heitä arvossa ja pelkäämättä heitä. Kuinka voit luulla minun pelkäävän miehiä, jotka säikähtävät fetsiäni? Totta totisesti, typeryytesi raivostuttaa minua. Jollen tuntisi sinua kohtaan kunnioitusta, jonka olemme velkaa jokaiselle kuolemaa uhmaavalle urholle, heittäisin sinut noiden petojen kynsiin, ja he repisivät sinut kappaleiksi silmänräpäyksessä. Kuule muuan totuus tyrannin suusta: älä vaadi orjia taistelemaan aatteen puolesta! Peloita heitä kuolemalla, ja he kuolevat kaikki! Siihen perustuu Sulttaanin, Vodan ja arkontti Samurakisin koko mahtavuus. Mene nyt majaasi ja odota aikaasi! Se tulee…
»Lähdin nöyryytettynä, ja odotin aikaani. Se tuli, kuten tiedätte, mutta se tuli urhojen tahdosta.
»Senjälkeen olen parantunut siitä haaveesta, että vapaiden miesten ja orjien kohtalot kuuluisivat yhteen. Emme ole kaikki tehdyt samasta taikinasta. Ken kärsii vähemmän ikeestä kuin vapautensa kadottamisesta, hän jääköön kahleisiin: minä en lähde vapauttamaan häntä niistä. Vapautta on puolustettava; enkä tiedä, kumpaa on vihattava ja halveksittava enemmän, sitäkö, joka sortaa vapautta, vai sitä, joka ei uskalla puolustaa sitä.
»Olen heitukka, vain heitukka!…»