MUNKKI SPILCAN KERTOMUS
»Ennenkuin minusta tuli munkki Spilca, olin rohkea tukkilainen Bistritza-joella. Tuohon aikaan ei päälakeni ollut paljas. Kaunis vaalea kica valui leveille hartioilleni, jotka minulla ovat jälellä vieläkin. Partaa ei minulla ollut. Kasvoni olivat kokemattoman nuorukaisen. Minulla ei ollut mitään syytä ummistaa surullisena silmiäni menneille muistoille. Huuleni osasivat nauraa pelkoa tuntematta. Olin 'tukkilais-Spilca'.
»Siitä Bistritzan kohdasta alkaen, mistä käy uittaminen lauttaa, aina sen suulle saakka, olivat Moldaun seudut minulle yhtä tutut kuin omat sormeni. Bistritza, ylpeä, villi ruhtinatar, jota Pruth ja Sereth kadehtivat, oli rakastettuni. Sen uoma oli epävakainen kehto, täynnä salakareja. Sen rannat kaksi aaltoilevaa, vaihtelevaa palmikkoa, täynnä yllätyksiä. Ensinmainittu kiusaa haltiatartaan, viiltelee hänen ruumistaan, jälkimmäiset lähestyvät toisiaan, usein uhkaavina, puristavat häntä, kuristavat häntä, pakoittavat hänet huutamaan. Sitten kaikki kolme päästävät hänet kuin yhteisestä päätöksestä. Silloin Moldaun kaunein joki, muuan koko maailman kauneimmista joista, levittäytyy mielin määrin, kuvastelee taivasta, joka on sen itsensä veroinen, ja hymyilee rakastettavasti asukkaille.
»Spilca, uhkarohkea tukkipoika, eli rakastettunsa elämää: milloin tämä oli puristuksissa, ahdingossa, pitelin minäkin puoliani virran pyörteissä ja me ulvoimme yhdessä; kun se jälleen virtasi vapaana ja tyynenä, katselimme sinistä taivaanlakea, ojentelimme jäseniämme auringonpaisteessa, ja kohtalon näin kuljettaessa meitä nautimme siitä, mitä ympärillämme tapahtui.
»Meitä ympäröi Luojan siunaama seutu, luvattu maa! Olkoonpa, että katseltavana on mutkikkaat ja tummavetiset vuolteet, joihin hämärtyvä ilta maalailee tuhansia värivivahteita, tai että eteen avautuu häikäisevässä valossa kylpevä maisema niittyineen ja karjoineen, taustanaan taivaanranta, kukkulat, metsät, — aina on tukkilaisen sielu kerkeä ihastumaan. Mikä ilo on laskettaa virran myötä! Kun taas nousin ylämaan talonpojan rattaissa, tunsi sydämeni toisenlaista iloa, joka ei suinkaan ollut edellistä vähäisempi. Puut olivat määräpaikassaan, rahat taskussani, terveys täydellinen, mielessä matkaamisen, juonnin, syönnin ja unen tarve. Mitä tarvitsee ihminen muuta?
»Ah, Spilca-poloiseni! Miksi et tyytynyt tuohon onneen?
»En tyytynyt siihen. En voinut. Se oli mahdotonta.
»Kristallikirkkaan Bistritzan rannoilla oli neitosia, jotka pesivät vaatteita ja lauloivat kohti kurkkua rakkaudesta, joko he sitten olivat kokeneet sitä tai ei. Noita peseviä neitosia oli aina ollut, mutta minä olin katsellut heitä vain viattoman nuorukaisen silmillä; inhimillisiä olentoja, joilla oli yllään hame housujen asemasta. Siinä kaikki. Näin oli pitkät vuodet. Minä hoilasin heille, kun lauttani solui hiljalleen myötävirtaan. Suurin osa heistä vastasi minulle. Jotkut olivat vaiti. Ja minä kuljin ohi. Muuanna päivänä en enää tehnytkään niin.
»Olin noin kaksikymmenviisivuotias. Luonnonlaatuni miellyttävä. Lihakset ja terveys kuin villisialla. Sillä vietin päiväni vesillä, join viiniä, söin kaksi okaa lihaa päivässä ja kaadoin jättiläispuita. Nenäni ei sietänyt muuta hajua kuin metsän.
»Eräänä päivänä joukko neitosia huusi minulle ensinnä. Ajattelin:
— Käyhän, Spilca, katsomassa noita vähän lähempää!
»Ja työnnälsin sauvallani lauttaa, niin että se törmäsi kovasti vasten rantaa. Siepaten mukaansa pesuvaatteet kaikki livistivät pakoon, lukuunottamatta yhtä tytöntynkää. Mutta siinä olikin silmilleni jotakin niin uutta, etten kyllästynyt sen katselemiseen. Tyttö oli noussut seisaalleen: paljaat sääret, lyhyt hame, valkoinen paita, jota hän puristi molemmin käsin rinnoilleen, vaalea, pieni pää ja nuo suuret syvät sinisilmät, jotka olivat minulle kaikkein uusinta Sultanassani.
»Hän katseli minua pelottomana, rehellisin silmin, mikä miellytti minua, ja sanoi samassa:
— Sinä et tule tekemään meille pahaa; sinä olet meikäläisiä.
— Tekemään pahaa? En toki! Te kutsuitte minua. Tässä olen.
»Sultana hymyili:
— He huutelivat vain kujeillakseen; on niin ikävä yksin!
— Etkö sinäkin huutanut?
— En, minä en huutanut, mutta tunnen sinut viime kesästä, enkä usko sinun olevan ilkeä. Siksi jäinkin aloilleni.
— Onko sitten ilkeitäkin?
— Useita, melkeinpä kaikki.
— Tukkipoikienkin joukossa?
— Hyvin usein.
— Silloin lähden. Sano minulle kuitenkin nimesi.
— Nimeni on Sultana.
— Ja minun Spilca. Ja miksi ajattelet, etten ole ilkeä.
— Siksi, että menet aina menojasi välittämättä naisten huutelemisesta.
»Tämä Sultanan vastaus oli minulle kovin mieleen. En sanonut enää mitään, työnsin lauttani irti rannasta ja solutin sen virran vietäväksi, Sultanan hymyillessä minulle.»
* * * * *
»Siitä lähtien en enää ollut entinen mies. Elämäni oli ollut tyyntä: kuin puu, jonka ainoakaan lehti ei liikahda. Nyt oli tuuli yht'äkkiä alkanut puhallella. Ja Bistritza muutti tykkänään näköä: näin koko maailman eräiden kasvojen läpi. Kauneus ei kadottanut rahtuakaan loistostaan, mutta näköni ei ollut entinen.
»En kärsinyt. En vielä tänä päivänä tiedä, mitä on rakkauden kipu, joka pitelee sydäntä rautapihdein.
Rakastin Sultanaa, kuten lapsi rakastaa häkkilintuaan, joka on sen ainoa ajatus. Tuo hento olento, joka jäi yksin uhmaamaan raakalaista, valloitti minut kokonaan. Hän tiesi, etten ollut ilkeä. Hän oli uhmannut silmiensä voimalla minun lihasteni voimaa ja oli voittanut. Minun täytyi ajatella Sultanaa ja vain häntä. Onko vähänarvoista ajatella rakastamatta ja kärsimättä? Ehkäpä muille, niille, jotka rakastavat ja kärsivät helposti. Minulle tämä oli uutta. Se järkytti koko olemustani. Tuskin olin eronnut hänestä, kun jo halusin nähdä hänet jälleen, ja tämä halu karkoitti kaikki muut, kiusasi minua, sai minut luopumaan tottumuksistani. En enää herättyäni laulellut, vaan ajattelin Sultanaa. En enää nähnyt puita, eläimiä ja taivaanrantaa: näin niiden sijasta Sultanan. Minusta oli aivan yhdentekevää laskinko myötävirtaan vai nousinko ylämaahan. Koko tässä avarassa ja kauniissa maailmassa kiinnitti vain yksi paikka mieltäni: Sultanan kotiseutu. Ja yht'äkkiä alkoi muistini pettää, jollaista ei koskaan ennen ollut minulle sattunut; aloin unohtaa tehtäviäni, mikä aiheutti paljon ikävyyksiä minulle ja muille.
»Spilca ei enää ollut vapaa mies. Kului muutamia viikkoja, joiden aikana minä toivoin, että nuo vilpittömät sinisilmät jättäisivät minut rauhaan. Niin ei käynyt. Pieni vaalea pää syöpyi yhä yksityiskohtaisemmin mieleeni. Silloin ajattelin:
— No niin, Spilca, kohtaloaan ei voi paeta. Jonakin päivänä kohtaa itsekukin tiellään kiven, joka antaa hänen matkalleen toisen suunnan. Etsikäämme tuo kivi. Sittenpähän näemme, mitä se oikein tahtoo.
Niinpä loppukesällä, pyhän Marian päivänä, pukeuduin pyhävaatteisiin ja läksin kävelemään Sultanan pientä kotikylää kohti. Se oli vuoristokylä, joka kyyrötteli kahden kukkulan lomassa, vuoristopuron partaalla. Lähistöllä oli satavuotisia kuusikoita. Pienet, valkoiset asumukset merensinisine ikkunoineen olivat hajallaan siellä täällä kuin valkeat päivänkakkarat. Vaikka ne olivatkin siistit, hymyilevät, hiljattain tuoreella kalkkivärillä valkaistut, kertoivat niitten lahoneet ja sammaltuneet kattohirret maalaiskansan puutteesta. Tämä ei ihmetyttänyt minua. Elettiin orjuuden ja hädän synkkää aikakautta, joka vallitsi Turkin yliherruuden loppupuolella. Tiedettiin vuorten suojaamien seutujen säästyneen jossain määrin hävitykseltä. Vain mies, joka saattoi olla ilman kanssaihmisten seuraa, nousta vuorille ja elää karhujen parissa, vältti beilicin [= verotyö], ruoskaniskut ja raskaat verot.
»Saavuin kylään jumalanpalveluksen aikana. Kaikki asukkaat olivat kirkossa. Minäkin menin sinne ja rukoilin hyvänä kristittynä, jollainen olin aina ollut. Se teki minulle hyvää. Pappi ja lukkari lukivat ja messusivat kumpikin paikaltaan täynnä hartautta ja uskoa hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.
»En voinut nähdä kirkossaolijoiden kasvoja, sillä olin pysähtynyt ovensuuhun. Kun väki alkoi poistua kirkosta, saatoin sensijaan mukavasti etsiä joukosta kaipaamiani kasvoja. Sultanalla oli seurassaan vanha, pieni nainen, jonka arvelin olevan hänen äitinsä, ja hänellä oli yllään vaatimaton valkoinen pusero ja hame sekä musta, hiukan kirjailtu catrintza. Hänen kulkiessaan ohitseni kumarsin hänelle hiukan hämilläni. Hän vastasi tervehdykseeni kohteliaasti ja tyynesti osoittamatta lainkaan hämmästystä tai mielenliikutusta.
»Muukalaisen ilmestyminen pieneen kylään herättää aina huomiota. Oli nähty meidän tervehtivän toisiamme. Se riitti antamaan aihetta kuiskailuihin, silmäyksiin, juoruilemiseen itse Herran huoneen kynnyksellä. Tämä loukkasi aikeitteni puhtautta ja pakoitti minut ottamaan varman kannan. Tein ripeän päätöksen mennä pyytämään Sultanan kättä.»
* * * * *
»Aloin seurata molempia naisia. He poistuivat kylästä, nousivat rinnettä ja menivät taloon, joka sijaitsi puolitiessä vuoren kupeella. Tällä matkalla ei kumpikaan heistä ollut katsonut taakseen. Tämä rehtiys herätti minussa luottamusta. Nousin heidän jälessään ja koputin ovelle. Sultana tuli avaamaan.
»Hän ei hämmästynyt nähdessään minut, mikä seikka sai minut hämille. Samoinkuin kaksi kuukautta aikaisemmin Bistritzan rannalla hän nytkin teki minulle melkein saman kysymyksen:
— Hyvää päivää, Spilca! Mikä tuuli tuo sinut luoksemme? Jos ajatuksesi ovat rehelliset, käy sisään!
— Rehelliset, Sultana, sen vannon Jumalan edessä: tulen kysymään sinulta, tahdotko Spilcan puolisoksesi…
»Silloin näin punan leviävän hänen kasvoilleen, kun hän sanoi:
— Käy sisään… Neitosta ei kosita kynnyksellä!
»Sitten hän huusi äänekkäästi vanhukselle:
— Täti! Se on eräs Bistritzan tukkilainen, nimeltä Spilca.
»Täti loi minuun ihmettelevän katseen ja kehoitti istuutumaan.
— Tätini on kuuro, sanoi Sultana, ja alkaa myöskin »tulla jälleen lapseksi». Hänen kanssaan ei sinun ole helppo puhella. Naisparka on ollut kauan leskenä. Kolme vuotta sitten hän näki ainoan poikansa heittävän henkensä tappelussa. Syynä mustasukkaisuus. Poika oli hänen koko elämänsä, hänen vanhuuden päiviensä ainoa tuki. Silloin hän möi talonsa ja muutti meidän luoksemme; isäni ja äitini elivät vielä tuohon aikaan. He kuolivat seuraavana vuonna. Nyt olemme yksin. Elämme joten kuten kättemme työllä. Kuten näet, Spilca, ei täällä näytä kovin iloiselta… Eikä se kuitenkaan ole pahinta.
»En voinut vastata mitään. Hän oli puhunut näistä 'ei kovin iloisista' asioista melkein hymyillen. Tyttö, joka seisoi edessäni, ei ollut arka eikä ujo kuten tytöt yleensä, vaan voimakassieluinen ja onnettomuuksien karaisema. Ja kuitenkin lempeä.
»Silmäys, jonka olin luonut sisään astuessani, riitti todetakseni, että tätä kotia pidettiin kunnossa. Se ei ollut tuollainen maalaiskoti, joka, milloin se ei ole suorastaan talli, on niin vihamielisen siisti ja ankaran järjestyksellinen, että vieraan tulee tukala olla. Isosta tindasta, missä maalaisperhe viettää koko elämänsä, vei ovi kahteen kamariin. Leveitä ja korkeita vuoteita, joissa kussakin oli kelta- ja valkojuovaiset peitot ja niissä leveät, melkein maahan ulottuvat pitsireunustat. Joka sängyn päänpuolessa kömpelösti maalattu senduk, joka melkein katosi peittojen, verhojen ja tyynyjen taa. Kaikkialla vuoteen takaisella seinustalla kirjailtuja tyynyjä, paksuja, monenvärisin kuvioin somisteltuja mattoja. Lattialla niinikään mattoja, mutta lajiltaan halvempia. Joka huoneessa iso peili valkoisella puupöydällä, jota peitti kudonnaltaan vuodepeitteiden kaltainen liina. Maalattuja puutuoleja. Maalaiselämää esittäviä piirroksia. Idänpuolisissa nurkissa ikooneja, joiden edessä paloi lamppu. Ikoonit, taulut ja peilit olivat koristellut pitsireunustaisilla verhoilla, joihin oli uhrattu paljon työtä ja silkkiä. Ikkunoissa liinaverhot, jotka olivat melkein yhtä kauniit kuin pöytäliinatkin. Ja kummassakin huoneessa kuteilla oleva kangas.
»Sultanan kodissa oli kaikkea sitä, mitä tavataan jokaisessa meikäläisessä maalaiskodissa, johon kurjuus ei ole astunut. Ei sen enempää. Mutta jokainen esine, koko järjestely kantoi lempeän käden leimaa, joka oli saanut syntymään kodikkuuden, jollaista harvoin tapaa maalaiskodeissa, joissa 'siistien' huoneitten somistelu kylmää vierasta ja herättää hänessä epäviihtyisän tunteen ja pelon, että hän saa aikaan häiriötä.
»Tunsin viihtymystä kuten muinoin vanhempieni luona, jotka olin kadottanut, kun vielä olin lapsi. Ja sanoin heti Sultanalle mitä ajattelin:
— Sultana, täältä puuttuu vain voimakas käsivarsi. Kas tässä se on, ja kaikki käy hyvin!
Hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja hänen katseensa tunkeutui sisimpääni, mutta minä kestin sen, sillä ajatukseni oli vilpitön.
— Spilca, hän sanoi minulle kirkkaalla äänellä, kaikki onnettomuutemme eivät ole siinä, mitä kerroin sinulle, ja mikä kuuluu menneisyyteen. On muutakin. En tahtoisi puhua siitä sinulle. Mitäpä se hyödyttäisi? Ne, jotka olisivat halunneet naida minut, kuten sinä nyt, eivät ole päässeet sen pitemmälle, vaikka ovatkin tietäneet sen. On parasta alistua kohtaloonsa».
»Jäin mietiskelemään: Hyvä Jumala, mistähän on kysymys? Joku maankiertäjä on varmaankin narrannut tyttöparkaa, nauranut hänelle ja hylännyt hänet sitten. Ehkäpä hänelle on jäänyt syliin pienokainenkin! Entä senjälkeen? Minä sanoin:
— Sultana, älä luule minua niin epäinhimilliseksi. Tiedäthän, että maailma hyökkää nuoren tytön kimppuun. Minä en ajattele kuten maailma ajattelee. Jos tuossa on koko syysi, koko murhe, joka estää muita naimasta sinua, voimme me viettää häitä viikon päästä, jos vain sinä tahdot sitä, kuten minä».
»Nämä sanat kuullessaan näin hänen suoristautuvan tuolillaan. Hänen loistavat silmänsä räpyttelivät kiivaasti:
— Spilca, sinun epäilyksesi ovat aiheettomat. En ole syypää mihinkään eikä minun tarvitse soimata itseäni mistään. Olen nyt kaksikymmenkaksivuotiaana sama kuin maailmaan tullessani. Onnettomuus on suurempi kuin jos olettamuksesi olisi tosi, vieläpä suurempi kuin sekin, että minulla olisi »lehtolapsi».
»Odotin hänen sanovan, mikä tuo onnettomuus oli, mutta hän pysyi vaiti, kääntämättä minusta avointa katsettaan, joka oli kuulas kuin elokuun taivas.
»Täti tuli pyytämään meitä aamiaiselle. Sultana otti häntä kädestä ja huusi hänen korvaansa:
— Täti! Spilca pyytää minua vaimokseen. Mitä sanot siihen?
Kumarainen, valkohapsinen vanhus, jonka kasvoihin isorokko oli jättänyt pahat jäljet, katseli minua hetken säälien ja vastasi:
— Vahinko!… Poika-parka… Siitä ei tule mitään… Kuka uskaltaisi astua logofatin tielle?
— Kuka on tuo logofat? kysyin minä. Ja mitä tekemistä hänellä on tämän asian kanssa?
»Tämä kysymys nostatti katkeran ilmeen Sultanan kasvoille; hänen katseensa synkistyi. Hänen valkoinen, tyyni otsansa, jota kehysti sileästi taapäin kammattu tukka, kävi kalpeaksi, kun hän sanoi tukahtuneella äänellä:
— Se on logofat Costaki, jonka julmuuksista ja tihutöistä olet ehkä kuullut puhuttavan. Me, kuten kaikki seudun asukkaat, olemme riippuvaisia hänestä: hän voi antaa meidän elää tai voi tappaa meidät, aivan kuten haluaa. Ja neitonen, johon hänen huomionsa kiintyy, on mennyttä kalua. Hänellä on valittavana joko häpeä tai perheensä perikato. Kaksi vuotta sitten tuo raakalainen mieltyi minuun onnettomaan. Senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa. Tähän saakka olen onnistunut pitämään puoliani. Mutta vaara on minulle ylivoimainen, sillä tuolla miehellä ei ole sydäntä eikä häpyä. Hän on meidän herramme. Ennemmin tai myöhemmin on minulla edessäni valinta. Valintani on tehty. Oli aika, jolloin minussa eli toivo, että aviopuoliso voisi suojella minua. Kukaan ei uskalla uhmata hirmuvaltiasta. Minua pidetään pacostena [= maanvaiva, vitsaus]. Ja niitä vastassa, jotka ovat tulleet kaukaa naidakseen minut ja viedäkseen minut kotiseudulleen, on toinen este: tätini ei tahdo tulla mukanani. Kaikki hänen vainajansa ovat haudatut tänne, ja hän tahtoo painaa päänsä lepoon heidän vierelleen. Spilca, nyt tiedät kaiken, joskaan et tunne tätä kauheutta yksityiskohtaisesti. Kiitän sinua hyvistä aikeistasi. Siinä olisi pelastukseni. Mutta kuten tätini jo sanoi, ei siitä tule mitään. Minä tuottaisin sinulle onnettomuutta. Ja miksi uhmata häntä, kun kerran sanon, ettei siitä olisi mitään hyötyä? Minun on varmaankin sovitettava jokin pahatyö? Hyvä, minä sovitan sen.
* * * * *
»Salakarit, joita kohtalo siroittelee elämän merelle, pakoittavat ihmiset puikkelehtimaan pienissä aluksissa varovasti rantoja pitkin. Spilca, Bistritzan tukkipoika, tunsi karit ja välitti niistä vähät. Ja mieluummin kuin että olisi uponnut nenäänsä myöten suohon hän heittäytyi aaltojen vietäväksi.
»Minulle ei ole yhdentekevää, millä tavoin kuolen. Minulla on siihen nähden mielihaluni. Niinpä siis läksin seuraavana sunnuntai-iltapäivänä lainkaan epäröimättä uhmaamaan salakaria, jota niin monet voinicit pelkäsivät.
»Ylpeä moldaulainen hora, oli käynnissä kolmen mustalaisen pitäessä huolta tahdista. Kolmisenkymmentä neitosta, niiden joukossa Sultana. Parisenkymmentä nuorukaista. Hikoiltiin hiukan, sillä aurinko paahtoi, mutta siitä eivät tanssijat huolineet. Pidellen toisiaan sormenpäistä, joita varmemmaksi vakuudeksi eroittivat toisistaan kirjaillut nenäliinat (säädyllisyyden vuoksi ja myöskin siksi, että tahdottiin olla mieliksi vanhemmille, jotka valvoivat heitä), tuo kaunis piiri syöksyy keskustaa kohti. Eräs voinic huutaa: paikoillaan, paikoillaan! Pienet jalat ja isot jalat iskevät kuin rakeet tannerta, karheat kourat heilauttavat pikku kätöset korkealle päiden tasalle ja jälleen alas polviin saakka, sitten kehä laajenee, jolloin tanssijat loittonevat toisistaan, niin että käsivarret ojentautuvat suoriksi, ja nyt tuo ihmisseppel juoksee muutaman askeleen oikealle, sitten jälleen vasemmalle. Kaikki jalat polkevat paikoillaan, paikoillaan!
»Hengähdetään hiukan ja aletaan uudelleen. Se on romanialainen »hora». Voidakseen rakastaa sitä on oltava romanialainen ja maalainen. Se ei ole monimutkainen, mutta eloisa ja värikäs kuin sateenkaari. Siinä häilähtelevät kaulaliinat, jotka ovat joko keltaiset tai valkoiset riippuen siitä, millainen on ollut silkkiäismato, jota niin äidillisellä huolella on hoideltu. Lumivalkeasta liinasta valmistetut liivit ja hameet. Mustat sametti- tai villaesiliinat. Ja sitten kirjailuja ja pitsejä, jotka ovat nähneet kyyneleitä ja kuulleet huokauksia. Naurua ja lauluja ei myöskään ole puuttunut, sillä on hauska vaihtaa kyyneleet nauruksi.
»Kaunis, vähemmän kaunis tai ruma, 'horan' neitonen on aina miellyttävä poikien silmissä. He tietävät, että hän on siellä etsiäkseen itselleen puolisoa, sensijaan kuin he tulevat paremminkin etsimään naista, harvoin aviovaimoa. Tästä johtuu se suuri tarkkaavaisuus, jolla tytön äiti seuraa tanssijoiden liikkeitä ja kuiskailuja. Pojat ovat tietoisia tästä vartioinnista, ja siinä onkin selitys nenäliinalle, joka eroittaa toisistaan kädet, tyydyttää vanhemmat, ja josta ei ole muuta hyötyä kuin että se korkeintaan kiihdyttää halua.
»Kirjaillussa zabunissaan, valkoisissa housuissa, päässään leveälierinen, kolmivärisillä nauhoilla somistettu huopahattu on nuorukainen ennen kaikkea ylpeä sukupuolestaan. Tämä on kovin neitosen mieleen, joka ei vähääkään epäile olevansa kaunis. Viimemainitun varovaiseen ja hiukan harkitsevaan vilpittömyyteen hän vastaa varomattomalla, selvällä lupauksella, joka ei merkitse hänelle mitään. Jos se tepsii, sitä parempi. Jollei, niin hän taipuu lain edessä, astuu ikeeseen, perustaa kodin ja hänestä tulee järkkymätön tapojen vartia, etenkin silloin, kun hän on nuorten tyttöjen isä, jotka vuorostaan lähtevät 'horaan' etsimään itselleen aviomiestä.
»'Horat' vietetään aina carciuman lähettyvillä. Se onkin luonnollista, sillä siitä saa lämpimän ja silloin on hyvä juoda lasillinen. Ja juodessa puhutaan siksi, että on jotakin sanottavaa, tai vain siksi, että tahdotaan reuhata. Vain satavuotisen pähkinäpuun varjossa istuvat valkohapsiset vanhukset juovat muistoille, puhuvat ystävyydestä ja seuraavat ikäänkuin kaukaa sen elämän kiihkeää poljentoa, joka ei enää herätä heidän intohimojaan.
»Näin oli minunkin saapuessani. Tutkivista katseista, joita minuun luotiin, huomasin, että uutinen Sultanan ja minun kihlautumisestani oli levinnyt kylään. Antaakseni vahvistuksen tälle huhulle menin tervehtimään morsiantani ja hänen tätiään, minkä jälkeen menin yksin päärynäpuiden alla olevan yksinäisen pöydän luo, tilasin okan viiniä ja seurasin rauhassa tanssia ja kapakan edustalla olevien juomaveikkojen keskusteluja.
»Olin tarpeeksi etäällä viimemainituista, jotta he saattoivat 'horan' aiheuttaman melun aikana puhella minusta, samalla kun olin tarpeeksi lähellä kuullakseni osan heidän pakinastaan. Heidän puheensa eivät olleet pahansuopia minuun nähden. Jotkut vakuuttivat: 'hän tulee aivan varmaan', 'hän tietää'. Hän oli logofat Costaki, minun salakarini, koko seudun kauhu. 'Tulkoon vain!', ajattelin minä.
»Hän tuli. Hevosen kaviot nostattivat tomupilven ilmaan, ja humaus kävi läsnäolijoiden joukossa. Sekä juomaveikot että tanssijat ja soittoniekat kääntyivät huolestuneen näköisinä katsomaan ratsastajaa, joka 'horaa' lähetessään antoi ratsunsa tanssia. Kaikki ihailivat eläintä. Minäkin ihailin sitä vilpittömästi. Tuollainen juoksija olisi ansainnut paremman isännän.
»Tuo pieni, tummaihoinen, vilkasliikkeinen mies heitti ohjat katkaistun akasian rungolle ja hypähti keskelle nuorten parvea. Kaikki hatut kohosivat ilmaan tervehdykseksi. Hänet ympäröi heti joukko suosikkeja, jotka kiiruhtivat ilmoittamaan hänelle minun läsnäolostani. Silloin käännyin ja katsoin häntä arkailematta päin naamaa. Tahdoin pelata selvää peliä.
»Laihasäärinen logofat kuunteli hajamielisenä puhujien sanatulvaa. Aika ajoin hän vilkaisi salaa minuun päin, sitten kuulin yht'äkkiä karhean äänen sinkauttavan uhkauksen, joka oli tarkoitettu minulle:
— On paras katkaista koivet kuljeskelevilta muukalaisilta!
»Vastasin tähän suoranaiseen taisteluhaasteeseen menemällä suoraa päätä tanssipaikalle, missä karkelo oli jälleen käynnissä. Tartuin Sultanan käteen, jota hänen ystävättärensä piteli, ja aloin tanssia molempien neitosten välillä. Se oli rehellistä peliä; logofat sensijaan menetteli vähemmän rehellisesti.
»Kuten tiedetään, ei tanssiin liittyvä poika koskaan saa eroittaa tanssijan ja hänen tyttönsä kättä. Jollei ole paikkaa kahden tytön välillä, on hänen asetuttava kahden miehen välille. Tämä sääntö on ehdoton ja sitä kunnioittavat kaikki, jotka eivät etsi riitaa. Logofat Costaki näki hyväksi nousta sitä vastaan, aiheuttaen yleistä hämmästystä. Aivan odottamattani tarttui käsi takaapäin Sultanan puoliseen ranteeseeni. Käännyin katsomaan taakseni. Piiri pysähtyi. Mustalaisten soitto lakkasi. Kelmeänä seisoi matelija edessäni mitellen minua vihaa uhoavin katsein ja sanoi tukahtuneella äänellä:
— Sallitko minun tulla piiriin?
— Pyri muualta!
— Tahdon tulla tästä!
— Jos yrität tästä, niin tuosta saat!
»Työnnälsin häntä polvellani vatsaan, niin että hän tuupertui maahan. Voihkaisu, ja urho pyörtyi. Kukaan ei rientänyt hänen avukseen. Kapakka tyhjeni. Naiset läksivät pakoon. Muuan vanhus huudahti:
— Onneton juttu!
Huusin mustalaisille:
— Hyvästi ensi sunnuntaihin! Tilaan teidät soittamaan Sultanan ja minun kihlajaisiini!
»Ja käännyin morsiameni kotia kohti. Eräs lastaan taluttava äiti teki ristinmerkin ja sanoi:
— Jumala varjelkoon meitä onnettomuudesta! »Koko tuolla viikolla ei Bistritzalla varmaankaan ollut toista niin onnellista tukkipoikaa kuin Spilca. Logofat ei ollut näyttäytynyt kylässä. Joka ilta vietin muutaman tunnin Sultanan luona, ja joka ilta hän erotessamme sanoi minulle:
— Spilca, en voi uskoa onneen, josta uneksimme… Tuo »roisto» ei suo sitä meille… Ja luulen, että kirous on ylläni…
»Minä upotin katseeni hänen säteilevien silmiensä kuulaaseen sineen, suutelin hänen puhdasta otsaansa ja puhuin:
— Rauhoitu, Sultana! Taivutamme tädin muuttamaan kanssamme kauas täältä, Sutcheavan alueelle, missä kotini on. Siellä elämme onnellisina.
»Sultana hymyili surumielisesti:
— Sinä et näy tietävän, mikä valta on vainajilla niihin, jotka ovat heidät haudanneet… Täti antaisi mieluummin polttaa itsensä elävältä kuin jättäisi hautausmaansa.
»Kihlajaissunnuntainamme ei kapakanisäntä ikävyyksien pelosta pannut toimeen 'horaa'. Iltasoiton jälkeen menin mustalaisten puheille ja pyysin heitä olemaan läsnä päivällisillä, jotka syötiin läheisimpien tuttujen kesken, senjälkeen kun pappi oli kuuluttanut meidät. Kylän nuoret ryypiskelivät ja pakinoivat laimeasti. Osa heistä suhtautui tilanteeseen varovasti, kun taas toiset kuiskailivat minulle salavihkaa, että 'koko seutu iloitsi läksytyksestä, jonka olin tuolle 'koiralle' antanut'…
— Hän pelkää sinua. Te tukkipojat ja metsänhakkaajat olette vahvoja, sillä te olette vapaita miehiä, kun me taas elämme orjuuden ikeen alla. Teidän kova ja villi elämänne suojelee teitä ryöstöltä ja ruoskalta; meillä on talutusnuora kaulassa. Jos logofat suvaitsee antaa meille keväisin hehtaarin kylvömaata, saamme olla onnellisia, jollei, on meidän tehtävä päivätöitä yksinomaan hänelle. Siksi ei kukaan rohkene nousta häntä vastaan. Kauneimmat neitomme kulkevat ensin hänen kättensä kautta. Sitten me naimme heidät, useinpa vielä kohtu siunattuna.
»Illalla, kun noin tusinan verran sukulaisia ja ystäviä, pappi heidän joukossaan, istui pitkän, häikäisevän valkoisen liinan peittämän pöydän ympärillä, nousivat heille vedet silmiin avatessani lippaan, joka sisälsi kihlajaislahjani. Siinä oli beteala [jolla peitetään nuoren aviovaimon kasvot], kiertäen kuin kultainen vuo jalokivillä koristettuja korvarenkaita, jotka olin saanut perinnöksi äidiltäni; kaksi kallisarvoista sormusta; kaksi rubiineilla ja safiireilla somistettua rannerengasta, ja loppujen lopuksi kuuluisa salba [talonpoikaisnaisten kaulakoriste], jossa oli kolme suurta leftiä, kaksi Itävallan keisarillista dukaattia, neljä venetsialaista dukaattia, neljä polin, kuusi Turkin puntaa ja kymmenen galbenia.
»Kaikki olivat liikutettuja, lukuunottamatta tätiä, joka ajatteli rakkaita vainajiaan, ja morsiantani, joka ei uskonut onnemme unelmiin. Valkoisiin puettu Sultana katseli kuin arka kyyhkynen vuoroon lahjalipasta, vuoroon minun hymyileviä silmiäni. Jokainen pani parastaan karkoittaakseen hänen synkät aavistelunsa. Pappi luki hartaan rukouksen ja siunasi avioliittoaikeemme. Päivällispöydässä laskettiin leikkiä. Mustalaiset soittivat. Kummitäti kehoitti Sultanaa tuomaan nähtäväksi morsiuskapionsa. Hän teki sen koneellisesti. Ilakoivat naiset hyökkäsivät sendukien kimppuun: kauniisti kirjailtuja päivä- ja yöpaitoja, liinoja, tyynynpäällisiä, peittoja, pyyheliinoja vedettiin esiin ja leviteltiin ympäri huonetta. Sultana alistui aika ajoin hymyilemään.
»Puoliyön maissa pois lähtiessäni kysyin morsiameltani:
— Sultana, mistä nämä synkät ajatukset?
— Ne eivät ole synkkiä ajatuksia, Spilca; minä tiedän tuottavani sinulle onnettomuutta. Näen sen tulevan.
»Painoin hänet lujasti rintaani vasten. Hän nojautui minuun täynnä hellyyttä. Polttava kyynel putosi kädelleni. Sitten tieni peitti kuusimetsän tuoksu ja lauha elokuinen yö.
* * * * *
Syyskuun loppupuolesta saattoi jo päätellä, että talvi tulisi aikainen ja ankara, ja eräänä koleana sadepäivänä saavuin kylään, joka sijaitsi kymmenen kilometrin päässä morsiameni kodista. Paloin halusta saada nähdä hänet kuusipäiväisen poissaolon jälkeen. Minulla oli kaikenlaisia ostoksia tehtävänä häitä varten, jotka oli määrätty vietettäviksi lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kuluneen kuukauden aikana ei Sultanan käytös ollut lainkaan muuttunut. Kaikissa hänen toimissaan ilmeni varovaisuutta, vakavuutta, innostuksen puutetta, melkeinpä kylmyyttäkin. Jollen olisi ollut niin varma hänen vilpittömyydestään, olisin syyttänyt häntä välinpitämättömyydestä. Mutta olin vakuutettu siitä, että hän kärsi. Hän ei tahtonut sanallakaan houkutella vanhusta lähtemään kotiseudultaan. Kaikki minun yritykseni tädin taivuttamiseksi olivat turhat; hän puhui itsepintaisesti vain vainajistaan. Alistuin tähän siinä toivossa, että hänen loppunsa ei enää olisi kaukana.
»Seikka, jota pidin ilahduttavana, oli logofatin katoaminen. Sen päivän jälkeen, jolloin olin potkaissut häntä vatsaan, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Sanottiin hänen olevan sairaana. Jotkut väittivät pelon pitävän häntä loitolla. Sultana yksin oli vakuutettu siitä, että tuo 'koira' hautoi hirvittävää kostoa.
— Pelkään kaikkea, mutta olen varma vain onnettomuudesta; tulkoonpa se miltä suunnalta tahansa, tiedän, että se kohtaa meidän onneamme, ja että sinä kärsit siitä eniten.
»Noiden sanojen jälkeen olin eronnut Sultanasta edellisenä sunnuntaina. Näkisimme toisemme jälleen vasta seuraavan viikon lauantaina. Minut pakoitti tähän pitkään eroon suuren tukkilautan kuljetus Bistritza-joella, sekavien tilien selvittely matkan päätyttyä sekä eräiden tarpeiden osto, joita oli vaikea saada. Nyt olin matkalla ylämaahan pitkin jokivartta. Minulla oli nälkä. Olin väsynyt. Kaksi jättiläismäistä vahakynttilää, jotka kumpikin painoivat kolme okaa ja joiden oli määrä palaa vihkimistilaisuudessa, rasittivat minua ylen määrin. Koskaan eivät kantamani hirret olleet niin painaneet olkapäitäni. On totta, että huoli niiden katkeamisesta oli suurena tekijänä väsymyksessäni. Vaikka en juuri olekaan taikauskoinen, alkoi tämä painavuus tuntua minusta epäilyttävältä. Mieleeni muistui muuan äitini uskomus: vihkiäiskynttilä, joka 'käy painavaksi', on onnettomuuden merkki; se aviopuolisoista, jonka kynttilä kuluu eniten juhlamenojen aikana, kuolee ensiksi. Ja niinpä olin valmis kuuntelemaan ties mitä sisäistä ääntä. Karkoittaakseni mustat mietteet pysähdyin kylään levähtääkseni, murkinoidakseni, ja ilahduttaakseni hiukan mieltäni. Ravintolanpitäjä oli tunnettu hilpeydestään. Kas niin! Helvettiin koko taikauskoisuus!
»Niin juuri, helvettiin! Mutta elämässä käy usein niin, ettei se, mitä ympärillämme tapahtuu, ole omiaan karkoittamaan taikauskoamme.
»Avaan kapakan oven. Huoneessa on kuusi talonpoikaa ja isäntä. Kaikki seitsemän lakkaavat keskustelemasta ja käyvät äänettömiksi huomattuaan minut. Olin kuitenkin ennättänyt kuulla erään heistä sanovan:
— Poika parka! Hän on surkuteltava!
»Panen pois reppuni ja kynttilät ja kysyn:
— Kuka on surkuteltava?
»Kapakoitsija rientää leikkisänä luokseni:
— Hyvää iltaa, Spilca! Hyvääkö kuuluu?
— Hyvää, Lake, sanon minä, mutta kuka on surkuteltava?
— Pyh! Paikkakunnalla on sattunut pieni onnettomuus: eräs vaimo on taittanut säärensä, ja nyt saa mies tehdä vaimonsa työt.
»Minä hymähdän itsekseni. Miksi eivät toiset sano sanaakaan? Ja miksi he katselevat niin omituisesti pöydälle laskemiani kynttilöitä?
— Mitä katselemista on noissa kynttilöissä? Vihkiäiskynttilöitä!
Luulisipa, ettette ole koskaan ennen sellaisia nähneet!
— Nepä ovat isoja, sanoo joku joukosta, karttaen katsettani.
— Ovathan ne…
— Ehkäpä raskaitakin.
— Hyvin raskaita.
»He eivät sano enää mitään. Koetan niellä hiukan leipää, juoda tilkan viiniä. Se ei tahdo mennä alas. Nousen ja lähden.
»Ulkona on melkein pimeä. Olen levännyt, mutta kynttilät painavat jälleen. Vaihdan lakkaamatta käsivartta ilman tulosta. Ja perille on vielä kaksi peninkulmaa. Tie on yksinäinen ja sateen liottama. Korvani soivat, vuoroon toinen, vuoroon toinen, mikä on merkki siitä, että joku puhuu minusta pahaa. Vedän esiin veitseni, avaan sen ja annan sen riippua oikealla kupeellani. Mutta kuinka väsyttävää onkaan tähystää kaiken aikaa ympärilleen! Vyöstäni riippuva veitsi lyö joka askeleella vasten kuvettani. Minusta tuntuu kuin se syövyttäisi siihen reiän. Taitan veitsen kokoon ja pistän sen jälleen vyöhöni. Juuri tällä hetkellä ilmestyy kahden askeleen päähän eteeni pukki, yhtä musta kuin minua ympäröivä yö; se kulkee tien yli ja katoaa. Ja vaikka hyvin tiedän, että se on pukki kuten muutkin pukit, oikea pukki, jota sen omistaja etsii kaikkialta, sanon aivan ääneen itsekseni:
— Se on piru!
»Kohotan oikean käteni tehdäkseni ristinmerkin. Käteni on lyijynraskas.
Ajattelen:
— Se oli piru! Se estää minua siunaamasta itseäni! Ja nämä kynttiläthän käyvät niin raskaiksi, etten enää tiedä, miten niitä pidellä!
»Tahdon jälleen avata veitseni, mutta peukaloni on liian heikko voittamaan jäykkää jousta. Siinä jälleen merkki Pahan läsnäolosta! Ja yö on niin pimeä, että silmiini koskee.
»Viimein lasken reppuni maahan ja asetan kynttilät tien vierellä kasvavaa puuta vasten. Silloin huomaan poikenneeni väärälle tielle, joka kulkee yhdensuuntaisesti oikean tien kanssa. Puut ovat nuoria poppeleita, suoria ja melkein yhtä paljaita kuin kynttilät. Jälleen kynttilöitä! Kokonainen kuja! Surkeita kynttilöitä, sammuneita ja mustia!
— Ei, sanon itsekseni, tämä yö on viimeiseni! En kuole virran pyörteisiin kuten kuuluisi urhealle tukkipojalle; kuolen pelosta kuin baba!
»Lopulta onnistun avaamaan veitseni ja tekemään ristinmerkin. Otan maasta kantamukseni. Ja huomaan rämpiväni upottavalla pellolla, jonka poikki kuljen päästäkseni oikealle tielle. Yht'äkkiä näen edessäni kaksi kiiluvaa silmää, jotka tulevat minua kohti. Tunnen sydämeni pysähtyvän. Reppu ja kynttilät pääsevät käsistäni. Minä huudan:
— Äiti!
»Bä-ä-ä, kuuluu vastaukseksi. Kiiluvat silmät katoavat.
»Myöhään yöllä pääsen perille loan ja hien peittämänä. Sultanan asunto on kirkkaasti valaistu, paljon kynttilöitä on sytytetty palamaan. Kaukaa näen tindan, joka on täynnä ihmisiä.
— Siinä se, sanon minä, täti on kuollut! Nyt tiedän, miksi kohtasin kaikki nuo onnettomuuden merkit tielläni!
»Mutta enpä tietänytkään, sillä vanhus seisoi isossa huoneessa ja hypisteli kyynelettömin silmin morsiameni pukua, morsiameni, joka makasi valkoisen liinan peittämällä pöydällä täydessä hääasussa, kauniimpana kuin koskaan ennen, kynttilöiden häilähtelevien liekkien valaistessa hänen vahankalpeita kasvojaan, joihin kuolema oli lyönyt leimansa. Pitkät, vaaleat silmäripset eivät enää koskaan liikahtelisi. En enää koskaan saisi nähdä noita kirkkaita ja avoimia silmiä. Sitruunapuun lehvästä kierretty seppele kaartoi hänen kalpeaa otsaansa, jolle olin luullut seuraavana sunnuntaina saavani alttarin edessä painaa pyhän suudelman. Valtoimet, kahtaalle jaetut hiukset valuivat pitkin hänen jäykistynyttä ruumistaan, sekaantuen betealan kultalankoihin. Rinnalla lepäävien käsien välissä oli nenäliina, johon oli kääritty rahat, jotka portinvartijat vaativat kuolleilta avatessaan heille oven toiseen maailmaan. Ylinnä käärinliina.
»Ja minä, Spilca, jään seisomaan kynnykselle ja katselemaan tätä kaikkea kuten muutkin.»
* * * * *
— Niin oli kirjoitettu, sanoi täti minulle; hän tiesi sen itsekin. Hän oli valmistunut siihen. Toissailtana, kun hän oli yksin kokoamassa heinää, tuli hän äkkiarvaamatta, raastoi hänet metsään ja otti hänet väkivalloin. Pieni Sultana-parkani ei jaksanut kantaa tätä loukkausta. En tiedä, kuinka hänen yöllä onnistui sulattaa fosfori kahdeksasta tulitikkulaatikosta ja juoda myrkky. Hän kuoli eilen illalla iltamessun jälkeen, ilman että häntä olisi saatu juomaan maitoa, jotta hän olisi antanut ylen myrkyn. Niin on kirjoitettu… Nyt hän ainakin saa levätä vanhempainsa vieressä. Ehkäpä he kutsuivat häntä. Kuolleet eivät halua olla yksin.
»Sitten vanhus otti hääkynttilät, kehitti ne esille kääröstä, sytytti ne ja asetti ne Sultanan päänpuoleen, jonka vahamaiset kasvot näyttivät vieläkin valkeammilta noiden kahden liekin luodessa huoneeseen häikäisevää valoaan. Sitten hän polvistui ja lausui lujalla äänellä: Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun tahtosi…
»Kaikki läsnäolijat noudattivat hänen esimerkkiään. Minä yksin jäin sanaa sanomatta seisomaan ja katselemaan valossa uinuvaa morsiantani.
* * * * *
»Olin elänyt kuusi päivää kuin villipeto tiheässä metsikössä lähellä ala-Bistritzan alueen herraskartanoa, missä isännöi logofat Costaki, Sultanan ja monien muiden pyöveli. En ollut millään keinoin päässyt näkemään häntä. En tiedä, olinko syönyt, juonut tai levännyt. Tiesin, että vaatteeni olivat riekaleina, kädet, jalat ja kasvot verissä, sillä olin yötä päivää juoksennellut tieltä toiselle poikki pensaikkojen.
»Nämä seudut olivat etäällä rikospaikalta; täällä ei logofat pelännyt minua. Tämän metsän poikki hän kulki palatessaan tarkastusmatkoiltaan, aina yksin ja ratsain, aina pistooleilla aseistettuna. Minulla oli ainoana aseena vihani, kostoa huutava vereni. Veitsestä ei minulla olisi ollut suurtakaan hyötyä. Saadakseni miehen lankeamaan paljaisiin käsiini olin varannut nuoran, jonka aioin pingoittaa puusta toiseen.
»Kuudes ilta oli tuon hääpäiväksemme aiotun lokakuun ensimmäisen sunnuntain aatto. Sensijaan, että olisin kuumeisena odottanut tuota elämän riemullisinta päivää, makasin ojassa nuora kädessäni, korva herkkänä, ilman sielua, ilman Jumalaa, ilman toivoa. Hetkittäin en edes tietänyt, kuka olin. Yölinnun huuto tai siipien suhahdus herätti aivoni jälleen eloon. Ensimmäinen ajatukseni, ainoa haluni oli silloin hän. Kuvittelin hänen lähestyvän ajaen täyttä laukkaa. Hevosen polvien tasalle pingoitetussa köydessä tuntui tärähdys. Eläin suistui nurin. Minulla oli vihollinen käsissäni. Hypähdin hänen päälleen. Minkä kaamean kuoleman minä hänelle valmistin.
— Ah, Herra! Jos olet olemassa ja jos näet vääryyden tapahtuneen, niin suo minun juoda tämä raikas vesi! Sitten pukeutuisin munkkikaapuun ja laulaisin sinun ylistystäsi koko elinikäni!
* * * * *
»Näin rukoilin tuona iltana, ja rukoukseni oli Jumalalle otollinen.
»Paikka, jonka olin valinnut aikeeni toteuttamiseen, oli mitä soveliain. Ennenkuin tie muuttuu niin tasaiseksi, että ratsastaja voi laskettaa neliä, kiemurtelee se eteenpäin kapeana ja äkkijyrkkänä, ja kulkua vaikeuttaa lisäksi vuoristopuro. Tässä kohden täytyy ratsastajan laskeutua satulasta ja kulkea jalkaisin noin pari sataa metriä. Tällä välin minun oli koetettava päästä tuntemaan hänet, jotta en tappaisi syytöntä, joskin olin varma, että logofat oli ainoa ratsastaja, joka liikkui näillä seuduin.
»Utuinen hämärä laskeusi lempeänä tammimetsän yli minun kuunnellessani ojaan kyyristyneenä puron lorinaa, kun hevosen kavioiden kopse kohtasi selvänä korvaani. Ratsastaja hyppäsi maahan. Hevonen päristeli. Sydän ilosta sykähtäen hypähdin pystyyn. Koetin muutamalla harppauksella päästä lähemmäs voidakseni eroittaa viholliseni lyhyen vartalon, mutta mies oli näkymättömissä hevosensa takana, jonka hän antoi kulkea valloillaan, pysytellen itse vastakkaisella puolella minua. Kävi yhä pimeämmäksi sitä mukaa kun edettiin sankkaan, jättiläismäisiä puita kasvavaan metsikköön. Minun oli siis kaikin mokomin päästävä näkemään hänet siinä paikassa. Niinpian kuin tiheikkö olisi kuljettu, pääsisi hän käsistäni. Mitä tekisin viivyttääkseni häntä? Pieninkin varomattomuus minun taholtani olisi ollut kohtalokas.
— Jumalani, ajattelin minä, suojelisitkohan sinä pyöveleitä?
»Ja äkkiä minä taitoin kuivan oksan. Rasahdus sai miehen ja hevosen pysähtymään. Hetkisen he seisoivat hievahtamatta paikoillaan, mutta jatkoivat sitten jälleen laskeutumistaan. En ollut päässyt sen pitemmälle. Silloin kuljin polun poikki heidän takanaan samalla seuraten heitä. Mutta tällä välin he pääsivät edelleni. Silloin menetin malttini, panin kaksi sormea suuhuni ja päästin voimakkaan vihellyksen. Vastauksena oli pistoolinlaukaus. Sitä seurasi kirous. Tunsin logofatin äänen.
»Koskaan ei ihminen ole ollut onnellisempi onnettomuudessaan kuin minä tuona hetkenä! Juoksin kuin tiikeri alas tietä ja suljin sen nuoralla, jonka pingoitin vihan moninkertaistuttamin voimin.
»Sekunnit tuntuivat minusta iäisyydeltä, pimeys helvetiltä. Ja kesken pimeää odotusta, pimeää kuin vihani, kuulen viholliseni lähenevän. Hän ei nouse hevosen selkään, vaan etenee varovasti, vetäen hevosta suitsista perässään, pistooli varmaankin valmiina. Armoton Jumala, tätä en ollut tullut ajatelleeksi! Hän huomaa köyden. Hyvästi, kosto!
»Kiskaisen pois köyden ja heittäydyn poikittain tielle, kasvot maata vasten.
— Kas niin, logofat: laukaise pistoolisi pääkallooni ja lähetä minut
Sultanan asuinsijoille! Mutta jollet onnistu, niin varo itseäsi!
»Minä kuuntelen korva maata vasten painettuna hevosen lähestyvien askelten säännöllistä tahtia, sitten erotan hänen isäntänsä askeleet. Peitän käsivarrellani kasvoni. En tahdo enää nähdä mitään. En hengitä enää. Elän kuolemaantuomitun hetkiä, joka kaula pölkyllä odottaa miekan putoamista. En pelkää kuolemaa vaan sitä, että logofat pääsee käsistäni.
»Hän ehtii luokseni ja pysähtyy. Askel, vielä toinen… Hänen kätensä tarttuu käteeni. Hän nostaa käsivarttani ja sanoo:
— Hei, sinä siinä! Oletko kuollut, haavoittunut vaiko vain humalassa?
»En vastaa mitään, mutta yhdellä hyppäyksellä kiedon hänet syleilyyni, puristan häntä rautaisin voimin kasvot kasvoja vasten, hengitys hengitystä vasten, molemmat polvillamme ollen, sillävälin kuin hän huutaa apua, sillävälin kuin hänen luunsa rusahtelevat ja hänen äänensä sammuu. Hänen ruumiinsa taittuu kuin lauta ja retkahtaa taapäin.»
* * * * *
»Pantelimonin luostari Athos-vuorella: linnoitettu kasarmi, jossa asustaa kuusisataa munkkia. Sen perusti Venäjän keisarinna Katariina II. Vihkimispäivänä hänen ei sallittu astua jalkaansa tälle alueelle, josta naissukupuoli on karkoitettu eläimiä ja siipikarjaa myöten.
»Se on kasarmi. Siellä on kanuunoita Staretzin, hänen esikuntansa ja heidän rikkauksiensa puolustamiseksi. On munkkikaapuun puettuja sotilaita, joita sanotaan 'veljiksi', mutta jotka vapisevat päällysmiestensä edessä kuten sotilaat yleensä. Se, joka on tyhmä ja uskovainen, kuten minä olin, hakkaa puita, pyytää kaloja, valmistaa öljyä, viljelee viiniä, rukoilee itsensä ja viisasten puolesta, jotka pohtivat Jumalan olemassaoloa, syövät kaiken, juovat kaiken ja käyvät Karean viisaita ja vaiteliaita naisia naurattelemassa. Ne, jotka eivät voi tehdä heidän tavallaan, kiduttavat itseään hurskaassa yksinäisyydessä. Kaikki anovat anteeksiantoa Vapahtajalta, joka suo sen kaikille, sillä onhan hän ristiinnaulittu. Siellä minusta tuli heitukka!»